Vaikeita tunteita omaa lasta kohtaan
Meinasin ensin kirjoittaa kriisipalstalle, mutta totesin, että täältä ehkä nopeammin saan kommenttia ja vastauksia.
Kun esikoiseni syntyi hän tuntui vieraalta. Hän oli aivan vieraan näköinen ja osoittautui myöhemmin vaikeaksi luonteeksi. Olen monen monta kertaa kokenut epäonnistuneeni hänen äitinään, kun en osaa tulkita hänen tunteitaan ja tarpeitaan oikein. Vauvana hän oli itkuinen ja vaativa. Taaperona hän ripustautui minuun, kuten varmasti moni sen ikäinen. Välillä meillä on mennyt todella huonosti ja olen saanut väkisin hakea rakkauden tunnetta häntä kohtaan. Muuten elämä on ollut ihan mukavaa, mutta en koskaan ole tuntenut suurta hullaantumista häneen. Mukava ja kiva lapsi, mutta hän tuntuu vielä kolmen vuoden jälkeenkin melko vieraalta.
Toisen lapsen kanssa kaikki on erilaista. Alusta lähtien olen tuntenut suurta rakkautta häntä kohtaan. Hän on avoin, sosiaalinen ja rohkea. Hän on hyvin pienestä lähtien ollut selkeä tarpeidensa ilmaisussa. Olen hyvin harvoin ollut sellaisessa henkisessä umpisolmussa hänen kanssaan kuin esikoisen kanssa. Kun kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen minulta kysyttiin rakastanko häntä enemmän kuin esikoista. Ensin myönsin näin olevan sitten pyörsin vastaukseni. Siitä on nyt kulunut yli vuosi ja olen miettinyt, että onko sittenkin näin. Olisiko kaikki erilaista, jos kuopus olisi ollut esikoinen ja päinvastoin? Olinko niin kypsymätön esikoiseni saadessani, että en ole vieläkään saanut häneen kunnon yhteyttä? Mitä minun pitäisi tehdä? Esikoisellani on edelleen joskus erittäin suuri äidinnälkä ja tunnen siitä syyllisyyttä. Olen välillä etäinen ja kylmä hänelle ja se on kauheaa. Voiko tästä asiat vielä parantua? Miten rakastun lapseeni? Hän on ihana ja viehättävä lapsi, mutta en vain useinkaan " jaksa" häntä. Pelkään sitä, että esikoiseni aistii sen, että en aina ole aidosti läsnä hänen kanssaan. Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Miten tästä eteenpäin?!
Kommentit (39)
Peesaan insinööriäitiä siinä, että äitiys ja äidintunteet eivät välttämättä ole automaattisia ja sisäsyntyisiä.
Ap:lle:
Olet hyvällä tiellä siinä, miten rohkeasti osaat itsellesikin hyvin ongelmallisesta asiasta kirjoittaa. Esität hyviä ja analyyttisiä kysymyksiä.
Suosittelisin myös keskustelua ammattiauttajan kanssa. Yleensä ihmisen mieltä vaivaaviin " outoihin" ja " selittämättömiin" ongelmiin voi perinpohjaisemmassa selvittelyssä ja keskustelussa löytyä joitakin hyvin selkeitä selityksiä. Eli tarkoitan, että lapsesi voi käytöksellään ja olemuksellaan vastata johonkin tärkeään mutta tunnistamattomaan osaan mielessäsi ja kokemusmaailmassasi. Esimerkiksi tuon temperamenttiasiaan perehtyminen voi tuoda valoa, ymmärrystä ja selkeyttä tilanteeseenne. Olisi hyvä käydä läpi myös tarkasti tuo kuvaamasi " kylmyys" (missä tilanteissa, miten, miten sinä reagoit, miten lapsi reagoi).
Ratkaisut elämän oikeisiin ongelmiin eivät koskaan tapahdu kädenkäänteessä tai totaalisen vaaleanpunaisesti. Kuitenkin ulkopuolinen apu voisi tuoda RIITTÄVÄÄ tukea ja ymmärrystä perheeseenne. Pieni lapsi on kuitenkin pieni lapsi, joka tasapainoiseksi kehittyäkseen tarvitsee riittävästi rakkautta ja hyväksyntää. Tuon kasvuympäristön olemassaoloa ei voi sälyttää lapsen vastuulle. Sen takaaminen on aikuisen tehtävä, hankalissakin olosuhteissa. Riittävän hyvä kasvuympäristö ja kontakti lapseen syntyy onnellisissa tapauksissa aivan fiilispohjaltakin, mutta toisinaan niiden eteen on tehtävä hartiavoimin töitä. Tahdottava vimmatusti rakastaa ja rakentaa.
Lähde selvittämisen ja ymmärtämisen tielle, vaikka se voi olla aluksi rankkaakin. Älä tyydy epämääräisiin tarinoihin " outoudesta" tai " vaihdokkaista" (koska ne ovat lapselle hyvin hankalia, vaikka vain käytöksesi läpi siivilöityneinä) - löydät varmasti sekä itsesi että lapsesi elämän kannalta rakentavampia selityksiä hankalaan tilanteeseenne.
Jaksamista teille kaikille.
Ensimmänen lapsosesi on selkeää nasu-tyyppiä;Arkajalat,toinen lapsosesi on selkeää tikrutyyppiä;Johtaja.Tunnut diggailevan kovasti tikrutyyppiä,koska sellainen tyyppi ei tuota hankaluuksia sinulle kasvattajana vaan on itse vahva.Veikkaisin,että olet itse nasutyyppiä,joka pelkää kaikkia hankaluuksia,mitä sellainen nasulapsi toisi tullessaan ja pelätessään nasuäitinsä kanssa on vaikeaa antaa vastauksia.Sopeudu tilanteeseesi niin,että meitä immeisiä on monenlaista.Äiditkin saavat salaa mielessää pitää johtohahmoista,mutta nasulapsen kannustus on tärkeää,koska yleensä nasulapsen aikuistuttua ja selvittyä elämän karikoista hänestäkin kehkeytyy tikrutyyppi.Minulla on asunnossani montaa eri ihmistyyppiä.Koetan rakastaa ja kannustaa heitä,heikkojakin,jotta heistä aikuisina tulisi vahvoja,eikä tunnekylmyydestä utelevia pikkunilkkejä ,jotka hylättiin jo pentuina rohkeiden pentujen selkien taakse.Voimia sinulle olla salaisuutesi kanssa tasa-arvoinen aarteillesi.
muumiliina:
Voisin kuvitella että tunne tätä yhtä lastani kohtaan on samatapainen kuin esim tunne adoptio lapseen eli hän on rakas ja tärkeä mutta ei kuitenkaan jotenkin oman tuntuinen.
Minähän olen VAIN adoptioäiti jolla on joku vieras penska hoidettavana, mitä minäkään mistään OIKEASTA, OMAN LAPSEN äitiydestä tiedän. Mutta entäs ne, joilla on sekä bioja että adoja, ja jotka sanovat kaikkien tuntuvan yhtä lailla omilta? Heidän kokemustaan tuskin voit sivuuttaa. Eli jospas oltaisiin niputtamatta adoptioäitien äitiyttä yhteen sen enempää kuin biojenkaan erilaisia äitiyden tunteita, kiitos.
t. Amppari, joka varmasti katuu viestiään huomenna mutta jonka sydän taas vaihteeksi vuotaa verta asian tiimoilta :´(
Esikoisen syntymä oli minulle tietyllä tavalla järkytys, vaikka olinkin jo yli 30-kymppinen ja lapsi oli hyvin toivottu avioliittoomme. En kokenut mitään äitiyden suurta huumaa, vaan lapsi tuntui aika usein kiviriipalta ja äitiys ylimainostetulta. Jälkikäteen ajatellen kärsin lievästä masennuksesta, jota en silloin osannut tunnistaa. Esikoinen oli nk. helppo lapsi: ei itkenyt, valvottanut, oli reipas jne. ja silti ei onni ollut täydellinen. Minusta tuntuu että sitä mukaa kun lapsi kehittyi, rakkaus häntä kohtaan suureni.
Kuopuksen syntyessä olin valmiimpi äidin rooliin ja rakkaus syntyi nopeammin. Kuopukseen ikäänkuin ihastuin heti, esikoisen kohdalla en ko. tunnetta tuntenut.
Tähän voi jopa vaikuttaa se, että kuopus on poika, ihana sinisilmä, johon on helppo ihastua???
Nyt molemmat lapset tuntuvat yhtä rakkailta ja olen oppinut esikoista ihastelemaan eri tavalla.
Minulla heräsi äidin rakkaus synnytyssalissa pieni vastasyntynyt masun päällä - minut valtasi suuri rakkaus ja ajatus siitä, että minä olen tuon pienen avuttoman käärön tuki ja turva tässä kovassa maailmassa - minä olen nyt äiti.
15 tunnin kuluttua pikkuiseni kärrättiin toiseen päähän suurta sairaalaa, eri rakennukseen - meille ilmoitettiin, että hän joutuu nyt lasten osastolle korkeiden tulehdusarvojen vuoksi. Saman päivän illalla pääsimme katsomaan vauvaamme osastolle, ja näky oli suorastaan musertava. Vauva makasi happikaapissa ja joka puolelta pientä kehoa tuli erilaisia piuhoja ja letkuja - hänellä oli myöskin päällä ns. " uninykinät" kipeydestään johtuen. Siinä tilanteessa sillä hetkellä muistan ajatelleeni, että nyt olen tullut jaksamiseni äärirajoille, en uskonut, että on inhimillisesti mahdollista enää kokea suurempaa tuskaa, kun se hätä omasta lapsesta sillä hetkellä oli. Olin todella väärässä. Tuota hetkeä seurasi 10 pitkää vuorokautta lasten osastolla; lukuisia vauvan pistämisiä, kanyyleitä ja verikokeita, tutkimuksia, vieraiden ihmisten hyörintää ympärillämme - ei hetken rauhaa oman vauvan kanssa, äiti oli siinä tilanteessa hyödytön.
Muistan taistelleeni henkisesti tuona sairaala-aikana aivan äärirajoillani, olin synnyttänyt, mutta minulla ei ollut vauvaa vierelläni - tunne oli aivan kuin olisin synnyttänyt lapsen sairaalalle ja nyt hän oli näiden vieraiden ihmisten armoilla ja heidän hoitonsa varassa. Äidin rakkaus (se luonnollinen, vaiston varainen, pakahduttavan suuri tunne) katosi minusta tuona aikana, kun olin erossa lapsestani - ja kotiin (vihdoinkin) päästyämme olin henkisesti aivan tyhjä - olin kaikkeni antanut, minussa ei ollut enää jäljellä yhtään voimavaroja mistä ammentaa. Pikkuhiljaa kuitenkin tunne palautui, ja pääsin asiasta ylitse. Omalta osaltaan siihen auttoi myöskin kuopuksen syntymä ja onnistunut lapsivuodeaika hänen kanssaan. Tämän vuoksi joskus saatan kokea rakastavani kuopusta enemmän - mutta ei se pidä paikkaansa. Uskon, että myöskin sinun tapauksessasi, ap, se rakkaus on olemassa ja se on löydettävissä - sinun tarvitsee vain uskoa siihen tarpeeksi.
muumiliina:
Voisin kuvitella että tunne tätä yhtä lastani kohtaan on samatapainen kuin esim tunne adoptio lapseen eli hän on rakas ja tärkeä mutta ei kuitenkaan jotenkin oman tuntuinen.Nyt taidat olla alueella josta et tiedä mitään. Vai oletko kenties adoptioäiti??
Olen kahden biologisen lapsen äiti sekä adoptiolapsen äiti. Olen onnellinen saadessani kokea molemmat äiteydet. Lapseni ovat kaikki kolme tasan yhtä rakkaita.
Adoptiolapseni on aivan yhtä oman tuntuinen kuin bio-lapsenikin!!!
Oikein hermostuin =<
Tunnen äitejä joilla on adopitio lapsia ja heidän kertomuksiin perustan mietteeni. Missään kohtaan en sanout sitä miksikään absoluuttiseksi totuudeksi. Pohdin asiaa niinkuin olen sitä viimeset 7vuotta pohtinut. Tuskin yksikään terapeutti osaa siihen minulle mustavalkoista vastausta antaa.
Ihanaahan se on jos te rakastatte vilpittömästi kaikki adopitio ja biologisia lapsianne . Kaikki adopitio vanhemmatkaan eivät syvästi lastaan rakasta (näin on minulle uskouduttu) vaikka se lapsi onkin ollut haluttu ja toivottu. Haluttuja ovat kaikki minunkin lapseni olleet.
että missään vaiheessa en ole puhut siitä että lapseni ei olisi minulle rakas vaan vierauden tunteesta. Tunteesta ettei tämä lapsi jotenkin ole oma. Rakastahan häntä kyllä ja hänestä huolta kannan, puolia pidän ja parasta hänelle toivon ja annan.
Te 2 adopito äitiä olisitte voineet kertoa tähän keskusteluun ystävällisesti että te että koe vierautta adopitio lastanne kohtaan vaan he ovat teille yhtä läheisiä kuin biologiset. Olisin ollut teidän kokemustanne viisaampi eikä olisi tulluy pahamieli, kuten nyt. Tosin toinen teistä ei tiedä millaiset ovat äidin tunteet biologiseen lapseen. Oletko siis siinä mielessä lainkaan jäävi tähän edes kommentoimaan? Nyt siis syyllistätte minut vaikean asian pohdinnassa tyhmäksi, ilman että ainakaan toisella teistä olis sen enempää referenssiä biologisesta vanhemmuudeta kuin minulla adopitio äitiydestä. Kun ei ole omaa kokemuta, voimme vain perustaa podintoja siihen mitä olemme muilta kuulleet ja mitä sitä myötä heidän tunteestaan arvelemme. Näin itsekin pohdin omaa tunnettani lapseeni vs. tunne adopito lapseen.
Jonkin moista kunnioitusta kaipaisi näihin keskusteluihin missä puhutaan oikeasti todella vaikeista asioista ja tunteista, joita ei edes ääneen monet pysty koskaan sanomaan.
Hei muumiliina !
Kiitos että tarkensit viestiäsi. Juuri sitä halusin laittaessani edellisen viestini =) Ensimmäisestä viestistä sai sen kuvan, että yleistät kaikkien adoptioäitejen tunteet. Olisit selvyyden takia voinut sanoa, että" tunnetta voisi........JOILLAIN adoptioäideillä.
Myös Ampiaisakalla on oikeus kommentoida viestiäsi. Koskettihan sinun viestisi häntäkin. Hän ei kommentoinut alkuperäistä viestiäsi vaan juuri sinun. Yhtälailla voisi ajatella, ettet sinäkään ollut oikea ihminen kommentoimaan adoptiota, eikö?
Adoptioäidit ovat ihan tavallisia äitejä. Äidinvaistot tulee muutenkin kun biologisensynnyttämisen seurauksena. meillä on siis oikeus kommentoida ja vastata viesteihin äiteydestä, lastenhoidosta jne.
Asioista voi ja pitää keskustella, mutta jos yleistää jonkin asian on myös kestettävä siihen tulevia kommentteja.
Olen samaa mieltä, että äiteys on aina yksilöllistä. Kiintymissuhteen luonti ei aina ole ongelmatonta olkoon kyseessä sitten adoptiolapsi tai biologinen. Senhän olemme lukeneet näistä viesteistä.
Äidin väsymys/ masennus esim. heti lapsentulon jälkeen voi vaikuttaa heidän keskinäiseen suhteeseensa. Voi kestää kauan ennenkuin se korjaantuu. Hyvä onkin jos sen tunnistaa ja hakee siihen apua.
Myös luonteenpiirteet jotka meitä itsessämme tai esim. puolisossamme ärsyttää voi " näkyä" lapsessa. Voi olla että juuri se alitajuisesti meitä ärsyttää ja siksi kemiat ei aina lapsen kanssa synkkaa.
Kiitos muumiliina että jaoit oman kokemuksesi täällä. En ajatellutkaan että et rakastaisi lastasi. Ainoastaan se yksi pikku lause hämäsi ;)
sairauteen. Esikoinenhan on selvästi sairas ja tavallisin kuvaamiasi oireita aiheuttava sairaus on ruoka-aineallergia ja sen liitännäissairaudet.
Viime vuosikymmenillä ajauduttiin kohti vauvanhoitoa, jossa vauvan kaikki valitukset luokiteltiin hänen luonteestaan johtuviksi. Ilmeisiä fyysisiä sairaustiloja ei hoidettu. Kuvaamasi tilanne koski lukuisia vauvoja ja vauvojen hoitamattomuus oli jo hyvää vauhtia tuhoamassa vanhempien ja hoitohenkilökunnan moraalia:
Vauvat olivat vaativia luonteeltaan ja sairauden vammauttaman vauvan olon hyväksi ei voitu tehdä muuta kuin turvautua kovennettuun kasvatukseen ja erilaisiin käytöshäiriödiagnooseihin.
vaikka en sinänsä adopitota missään vaiheessa alkuperäisessä viestissäni kommetoinutkaan vaan pohdin tunnettani ja yritin saada sitä jollainlailla havainnollistettua. Adoptio lapsen ja äidin väliseen suhteenseen viittaaminen oli siis virhe jota pyydän anteeksi.
Tyylinne kommetoidan virhettäni oli kuitenkin mielestäni aiheettoman tyly ja enemmänkin tuli sellainen olo että se älähtää johon kalikka kilahtaa.
niiden kanssa, jotka puhuivat temperamenttieroista. Joskus lapsen ja avnhemman luonne sopii hyvin yhteen, joskus voi olla vaikemapaa vaikka rakastaa toista kuinka paljon.
Neuvona minä sanoisin että ehkä ei kannata koko ajan pohtia niin syvällisesti sitä, mitä sinä tunnet. Voisit keksittyä siihen miten käyttäydyt, vaikka se ei oliskaan ihan " aitoa" . Helli ja kehu lasta, tee hänen kanssa kahdestaan kivoja asioita silloinkin, kun sinun oikeastaan tekisi enemmän mieli olla kuopuksen kanssa. Pyydä anteeksi ja sovi riidat lapsen kanssa, vaikka mielessäsi noituisitkin, että " aina tuon kanssa tulee ongelmia" . On totta että lapset vaistoavat paljon aikuisten tunteista, mutta eivät ne mitään ajatuksenlukijoita ole: rakkauden nimissä voi hyvin vähän feikata ja rakkaus siitä pikemminkin kasvaa kuin vähenee. Usein huomaan, että kun vaan pakotan itseni halaamaan lasta, joka on koko päivän ärsyttänyt minua tempuillaan, niin se ärsytys haihtuulin kuin tuhka tuuleen. ja yleensä lapsikin on sen jälkeen sopuisampi...
Toki on varmaan hyväksi puhua asiasta ja pohtia sitä, ja lukea esim. juuri tuo keltikangas-Järvisen kirja. Mutta samanaikaisesti voisit yrittää muuttaa ulkoista käyttäytymistäsi ja " esittää" rakastavaa äitiä silloinkin, kun ei siltä tunnu. Sekin saattaa jo helpottaa paitsi sinun ja lapsen suhdetta niin omaa huonoa omaatuntoasi.
Kiinnitin liikaa huomiota siihen yhteen lauseeseen ja vastasin hiukan tylysti. Anteeksi siis.
Se miksi tälläinen vertailu harmittaa on se, että niin usein luullaan adoptioäiteyttä jotenkin vähemmän oikeaksi äiteydeksi kuin bio-äiteyttä. Synnyttäminen ei tee äidiksi pelkästään. Paljon suurempi asia on lapsesta huolehtiminen, rakastaminen jne. Siksi adoptioäiti on aivan tasavertainen äiti kokemaan ilot ja surut lastenkasvatuksessa ja jakaamaan niitä.
Olen välillä kyllästynyt kun minunkin lapsia jaotellaan omiksi ja adoptiolapseksi. Onneksi ei kaikki, mutta jotkut. Eivät tarkoita pahaa, mutta kun koen kaikki ihan yhtä omiksi. Jaksan kyllä aina hymyssä suin kertoa että omia on kaikki.
Tämä asian on monelle adoptioäidille arka paikka ja ehkä siksi kolahtaa. Tarkoitan siis äiteyden aitouden epäilyä silloin kun kyseessä ei ole biologia. Minä voin kyllä aidosti sanoa, että yhtä aitoa on äiteyteni kaikkiin kolmeen lapseeni. Tunnen jokaisen lapsen niin hyvin kun äiti voi lapsensa tuntea. Kaikki kolme =)
Sinä vain otit adoptioäiteyden esimerkiksi, eikä se tee sinusta adoptioäiteyden epäiliää. Ei tietenkään, joten älä pahastu tästä viestistä. Halusin vain perustella tuhahtamistani.
En yleensäkään pidä yleistämisestä. Kaikki olemme yksilöitä vaikka olismme äitejä, tiettyä uskontoa, rotua jne.
Tarkoituksesi ei ollut yleistää adoptio lauseellasi, mutta se jotenkin kuulosti siltä....(ehkä vain minun korvissani.)
Kommenttini oli ehkä hiukan tyly, mutta niin olivat ne sinun sen jälkeen laittamasi myös. Tasoissa siis ollaan. Ei ollut sinua kuitenkaan tarkoitus loukata.
Että jos aloitettaisiin ihan alusta...=)
ja keskustelu on ollut mielenkiintoista. Kertoisitko ap (sori, en muista nimimerkkiäsi), minkälaisia ajatuksia muiden vastaukset ovat herättäneet?
eri ihmisia rakastaa eri tavalla, minusta olisi mahdotonta sanoa rakastamisen maarasta mitaan. Se, etta olet huolissasi ja tunnet syllisyytta suhteesta esikoiseesi on minusta hyva merkki, sina valitat ja etsit parannusta. Teidan taytyy vain loytaa sellaiset savelet, etta lapsikin ymmartaa jaa saa tarvitsemansa.
tarjoa juur tuommoisiin tilanteisiin " äiti-lapsi-rakkaus-jumppaa" Ei homma vielä ole menetetty. Nyt kun tartut ohjaisiin on kelkka vielä mahdollista käntää! *halauksia ja jaksamisia*
Hermostuin, pahastuin, surustuin, ja kommentoin tämän tilan alaisena. Myönnän tämän ja pyydän anteeksi.
Silti biado on oikeassa, että koen minulla olevan oikeus kommentoida ihan just sitä mitä haluan, enkä pidä bioäitien ennakkoluuloja adoptioäitejä kohtaan pätevänä syynä pidättäytyä äitiyskeskusteluista. Sillä nimenomaan ennakkoluuloisuutena pidin ihmeellistä kattotason kommenttia, että " adoptioäideista heidän lapsensa ovat vieraita" .
Palataas sitten aiheeseen! :)
Varmasti lapset ovat temperamentiltaan erilaisia ja äidin ja lapsen temperamentti (tai luonne) ei välttämättä osu yhteen ja kaikki tunnu heti luontevalta lapsen kanssa. Silti lapselle on tärkeätä saada hyväksyntää vanhemmiltaan ja kokemus siitä että on hyvä omana itsenään. Tätä ajatellen olisi varmaan hyvä saada teidän tilannettanne parempaan päin. Keskustelu neuvolassa tai ammattiauttajan kanssa voisi varmaan auttaa?