Vaikeita tunteita omaa lasta kohtaan

Siitä onko meistä kummakaan kommentti ollut tässä keskustelussa aiheellinen voi ihan jokainen olla omaa mieltään.



Haluan korostaa että minulla EI ole mitään adopitio äitejä vastaan. Miksi olisi?



Rehellisesti sanottuna harmittaa että koko ap:n kysymykseen vastasin. Täst edes pidän mietteeni näistä asioista ihan omana tietonani etten ketään loukkaa.

Mielestäni LiiniLiin kommenteissa oli todella asiaa. Olen tuota temperamenttiasiaa saanut monet kerrat miettiä. Nyt 2-vuotias tyttömme syntyi keskosena. Hän joutui olemaan sairaalassa vain noin viisi viikkoa, mutta jokainen päivä oli liikaa. Heti kotiutumisen jälkeen alkoivat mahavaivat ja koliikki. Vauva tuntui vieraalta, aivan erilaiselta kuin sairaalassa. Imetin, vaihdoin vaipat, kannoin liinassa ¿ ja tyttö vain huusi. Hän oli vaativa ja vaikeasti rauhoiteltava (lievää aistiyliherkkyyttä). Minkäänlaista rytmiä ei vauva-aikana muodostunut. Koskaan ei ollut hyvä. En tiennyt, rakastinko vauvaa, mutta senaikaisesta ajatuksestani on myöhemminkin ollut apua: lapsellamme ei ole ketään muuta tässä maailmassa kuin me vanhemmat.



Olen halunnut korvata lapsellemme tuota vaikeaa alkua, pitää sylissä, halata ja pussata, mutta tyttöpä ei siitä niin perusta. Lapsellista, mutta välillä olen tuntenut itseni todella hylätyksi. Varsinkin, kun tytöllä on ollut erittäin voimakkaita isäisäisä -kausia. Äiti ei " kelpaa" edes kakkavaippaa vaihtamaan. Tyttö ei protestoinut yhtään rinnasta vieroittamista, hän jää helposti lähes kenen tahansa vieraan hoitoon...luen kaikesta merkkejä, ettei hän muka rakasta äitiään, vaikka tiedän, ettei niin ole. Ja kun hän sitten joskus juoksee kesken leikkiensä luokseni huutaen " Hei äiti-kulta, halataan!" , tulee tippa linssiin.



Olen oikeastaan ollut hieman helpottunut siitä, ettemme ole edes harkinneet toista lasta työtilanteestamme yms. johtuen. Pelkään, että toinenkin syntyisi keskosena, mutta pelkään myös, että tuntisin itseni entistä riittämättömämmäksi esikoisen kanssa. Olen halunnut antaa itselleni aikaa tutustua tähän lapseen. Onneksi on niitä pieniä juttuja, joista molemmat tykkäävät. Köllötellään työpäivän jälkeen hetki sohvalla, lauleskellaan, mennään keinumaan. Kai tämä tästä, vähitellen. Ei tästä vuodatuksesta varmaan ollut AP:lle paljon apua, mutta et ole yksin.

Anteeksi vain, mutta eikö alkuperäisen viestin tarkoitus ollut saada kokemuksia, vertaistukea ja apua vaikeaan tilanteeseen, jossa äiti suhtautuu kuopukseen eri lailla kuin esikoiseen? Minusta ei ole kovin asiallista tehdä tästä kiistelyä adoptio- ja/tai bioäitien välillä.



Ap on jo saanut hyviä neuvoja eli minustakin on hyvä että tiedostat tilanteen ja aktiivisesti haet siihen apua. Koeta kääntää erilaisuudet rikkaudeksi ja hyväksyä myös esikoisesi sellaisena kuin hän on. Onko esikoisellasi muuta aikuista (isää, isovanhempaa tms.), jolta hän saa spontaanisti hellyyttä vai kaipaako hän sitä ylipäätään?



Surullista kyllä pieni lapsi on viimeiseen asti lojaali äidilleen ja yrittää tältä kalastella huomiota vaikkei sitä riittävästi saisikaan. Itse en alkoholistiäidin ainoana lapsena ole joutunut taistelemaan huomiosta sisarusten vaan viinan kanssa, mutta tiedän kuitenkin miltä tuntuu olla se ikuinen kakkonen. Se johti riittämättömyyden ja huonommuuden tunteisiin, joiden kanssa joudun vielä aikuisiälläkin kamppailemaan.



Voimia sinulle, toivotaan että nämä kipeät asiat ratkeavat pian.

Niin, olen xep:n kanssa samaa mieltä siinä, että joskus voi feikata, pakottaa vähän itseänsä. Usein huomaa jälkeenpäin, ettei se niin kamalaa ollutkaan (ehkä oli suorastaan kivaa) ja vähitellen siitä, mitä on alussa feikannut, saattaa tulla ihan luonnollinen tapa.



Puhu lapselle, ota mukaan hommiin, hölpötä niitä näitä, ole kiinnostunut hänestä, ole lähellä. Siedätyshoitoa ;)

Itse olen esikoinen ja äitini on ollut samanlainen kuin sinä ap. Koskaan en saanut huomiota ja rakkautta ja muistan kuinka lapsena sitä oikein yritin. Aina nuorempi sisareni oli se joka sai rakkautta ja huomiota. Eli, äitini on ajatellut samalla tavalla ilmeisesti kuin sinä..



No, kun kasvoin aikuiseksi on äiti ilmeisesti " katunut" käytöstään ja yrittää kovasti lähentyä kanssani. En tunne olevani läheinen hänen kanssaan enkä rakasta häntä samalla tavalla kuin lapsen kuuluisi vanhempaa rakastaa. En saanut sitä tarvitsemaani huomiota lapsena enkä enää osaa ottaa sitä vastaan.



Miten joku voi tuntea eri tavalla rakkauttaan kahteen lapseensa...ei ymmärrä ei...

Minulle kävi esikoisen kanssa niin, että hän syntyessään joutui suoraan teho-osastolle ja itse näin hänet ensimmäisen kerran vasta seuraavana päivänä. Ja voi sitä tuskaa mitä silloin koin. Minusta tuntui lähinnä siltä, että lapsi oli sairaalan ja minä sain käydä häntä katsomassa kun siihen lupa annettiin.



Ja näin jälkikäteen ajateltuna luulen, että se kun en tuntenut häntä kohtaan niitä tunteita joita äidiltä odotetaan on ollut ihan puhdasta itsesuojelua. Olen alitajuisesti pelännyt menettäväni hänet joten en antanut itselleni lupaa kiintyä. Tämä heijastui pitkään meidän yhteiselossa en välttämättä edes yöllä herännyt heti ja kaikkea muuta vastavaa. Voisi sanoa, että tunteet loksahti kunnolla kohdalleen vasta tytön ollessa 7 kk. Tottakai häntä rakastin heti alusta asti, mutta en mitään maailmaan mullistavaa tunnetta silloin tuntenut.



Joskus kuvittelin olevani huono äiti ja muuta hölmöä kun en omasta mielestä reakoinut lapseen yhtä herkästi kun äidit yleensä. No sitten syntyi kuopus keskosena ja taas tyttö teho-osastolla ja sen jälkeen useampi viikko sairaalassa kasvamassa. Tällä kertaa olin jotenkin jo rutinoitunut siihen äiti yhdellä osastolla ja lapsi toisella, että en kokenut asiaa mitenkään kauheana lähinnä pystyin lohduttamaa ja ymmärtämään toisten äitien tuskaa siinä tilanteessa. No tämän kuopuksen kanssa tilanne oli aivan toinen rakastuin häneen kuin metrisellä halolla olisi takaraivoon lyöty. Ja minä valvoin melkein kaikki yöt tämän kuopuksen kanssa kun hän piti niin mahdotonta ähinää ja öhinää (esikoisen äänet eivät " häirinneet" ) minusta nämä äänet oli vaan maailman kauneinta laulua.



Nyt kun esikoinen on 4v ja kuopus täyttää kohta 3 on tilanne tasaantunut kumpaakin raskastan vaan edelleen olen hieman vaativampi esikoista kohtaan. Tämä häiritsee ja sitä työstän kokoajan ja eiköhän tuo esikoinen minusta kouli ihan kunnollisen äidin.



Jälkikäteen kuvittelisin, että alun " tunteettomuus" esikoista kohtaan on johtunut vain pelosta ja syvästä järkytyksestä.

Itselläni rakkausongelmaa ei ole esikoisen vaan kuopuksen kanssa. Raskausaika oli kirjaimellisesti raskas. Fyysisesti olin kunnossa, mutta päänuppi ihan sekaisin, kiitos siippani alkoholiongelman. Mies viis veisasi perheestään, lähti viihteelle milloin mieli ja viihtyi aamuyölle. Olin väsynyt, hermostunut, ihan puhki. Varmasti tuntemukseni vaikuttivat syntymättömään lapseeni, joka alusta asti oli hyvin vaativa, en saanut hetkenkään rauhaa. Esikoisen vauva-aika oli todella seesteinen, kaikki oli todella ihanaa. Jotenkin en pystynyt kuopusta rakastamaan, hän meni siinä mukana. En laiminlyönyt, mutta en samalla tavalla hellinytkään kuin esikoista aikoinaan.

Nyt lapset ovat jo koulussa. Vieläkin esikoinen vie voiton, vaikka kuinka yritän olla tasapuolinen. Kamalaa, mutta sitä kait se elämä on,,, En kuitenkaan myönnä hyljeksiväni kuopusta.

jos kuvittelet olevasi lapsesi. Miltä sinusta tuntuisi jos olisit hän? Minua ainakin auttaa monesti juuri eläytyminen toisen asemaan, kun tulee ihmissuhdeongelmia. Miten sinä lapsena haluaisit äidin kohtelevan sinua. Itse olen nähnyt tapauksen syrjinnästä, sillä mummoni tykkäsi enemmän minusta kuin veljestäni. Minä olin kiltti ja hiljainen, veljeni rasavilli. Veljeäni mummo aina moitti, minua kehui. Mummo hoiti meitä paljon ja luulen, että se on vaikuttanut veljeni itsetuntoon. Hän joka pienenä oli vilkas ja avoin on nykyään arka ja hiljainen. Veljeäni ei koskaan otettu mukaan kyläilemään (mummo ei ottanut), koska hän ei istunut kiltisti paikallaan, niinkuin minä, joka olin ujo. Mummoni on syrjinyt aina myös toista tytärtään (tätiäni) ja tätini on itse sanonut kärsivänsä siitä vielä tänäkin päivänä ja on joutunut käymään psykologilla. Tädilläni on ollut vaikeuksia sitoa lähesiä ihmissuhteita ja muistan kun hän kerran sanoi minulle " Kuinka voi rakastaa muita, jos ei edes rakasta itseään" Hän ei saanut äidin rakkauta (isäkin oli ankara) eikä läheisyyttä. Ei pidetty sylissä, suukoteltu saatika kehuttu. Siskoa kehuttiin ja kannustettiin. Tätini sai jo pienenä käsityksen, että hän ei ole samanarvoinen kuin siskonsa. Hänessä on jotain vikaa.



Toivottavasti saat jostain apua tähän ongelmaan.

masennuin itse raskauden aikana, en tunnistanut oireita.

masennus oireet ja oloni paheni lapsen synnyttyä. en tuntenut lasta kohtaan mitään. pieni suloinen nyytti sylissäni oli vain rasittava kitisijä enkä tuntenut lasta kohtaan mitään, lähinnä koin sen rasitteeksi.

koin huonoa omaatuntoa ja itkin kun en tuntenut rakkautta lastani kohtaan.



lapsi täytti vuoden kun oireet pahenivat ja hain apua masennukseen. uupuminen oli myös taustalla.

lapsi on nyt 1.5v ja voin vihdoin sanoa että rakastan lastani.

en käy kommentoimaan onko sinun tapauksessasi kyse masennuksesta tms, se kannattaa jättää ammatti-ihmisen puntaroitavaksi.

ota rohkeasti yhteyttä lääkäriin asian tiimoilta, hävettävää ei todellakaan ole! olet hirmu rohkea koska pystyt tuomaan asian julki!



siltikään en tuonne ylitsepursuavaa rakkauden tunnetta häntä kohtaan, " kuten pitäisi" .



ei kaikki tunne samalla tavalla asioita eikä se tee kenestänkään huonompaa ihmistä tai äitiä. ei kaikki hullaannu hetkessä toiseen vaan lämpenee pikku hiljaa.

itse tajusin että minua häiritsi kaikkein eniten se etten ihastunut lapseeni hullunlailla, vertasin alintajuntaisesti lapseen rakastumista vastakkaiseen sukupuoleen rakastumiseen. ei ihan sama juttu :D



voimia ja rohkeutta jatkaa ja selvittää omia ajatuksiaan ja tunteitaan ulkopuoliselle ammattiauttajalle.. puhuminenkin jollekkin ammattiauttajalla monesti jo auttaa enemmän kuin osaa kuvitellakkaan!

Ja toivon teille kaikille kaikkea hyvää. Tästä feikkaamisesta tuli mieleeni se, että minäkin teen sitä välillä. Lapseni 1v7kk on ihana ja rakastan häntä paljon, mutta toisaalta vaativa lapsi ja tunnen itseni välillä uupuneeksi. Silloin pistän feikkivaihteen päälle ja sekin sujuu ihan mukavasti, vaikka tuntuukin että mielummin tiuskisi lapselle ja kiukuttelisi kuin itse olisi pieni lapsi. Lapsi huomaa jos en ole henkisesti läsnä, joten sitten esitän henkisesti läsnä olevaa ja lapsen kanssa mielellään leikkivää äitiä.

haluaisin vastata, että myös synnytyksen jälkeinen masennus voi aiheuttaa hyvinkin kuvatun kaltaisen tilanteen. Itselläni kävi niin. Esikoiseni on nyt lähes kolme vuotias ja vallitettavasti olen aloittanut terapian vasta viime kesänä. Masennus, jota on siis kestänyt lapsen syntymästä asti, on pikku hiljaa väistymässä. Kuvailisin tuntemuksiani lapseeni nimenomaan jonkinlaisena " vierauden" tunteena. Olen ollut kyvytön osoittamaan rakkautta ja lapseni on siitä kärsinyt ja se on aiheuttanut " häiriökäyttäytymistä" . Lapsi aistii äidin pahan olon ja reagoi siihen. EN tiedä onko tässä tapauksessa kyse siitä mutta halusin kertoa oman kokemukseni.

Kiitos kaikille vastanneille! Meni monta päivää ennen kuin ehdin palstalle ja olin yllättynyt vastausten määrästä. Ikävää oli tietty, että ihmiset taas repivät kinaamisen aihetta epäolennaisista asioista. Mutta aiheeseen... En pysty nyt mitenkään kommentoimaan jokaista vastausta, joten kirjoitan vain fiiliksistäni. Itkin tuossa välillä ihan valtoimenani lukiessani vastauksianne. Tosiaan esikoiseni oli vaikeasti allerginen, mutta sama vaativa tyyli on jatkunut senkin jälkeen, kun on parantunut. Eli taitaa olla luonteessa. Kyllä, käyn neuvolapsykologilla, mutta en ole vielä tästä aiheesta ehtinyt kunnolla keskustelemaan. Isä ja isovanhemmat ovat lapselle tärkeitä ja läheisiä, joten ei hän suuresti kärsi hellyydeenpuutteesta. Minäkin häntä halaan ja pussaan päivittäin ainakin pariin otteeseen. En tiedä mikä on minimimäärä. Hän ei hae läheisyyttä samalla tavalla kuin kuopus. Joskus feikkaan ja pyydän lähelle, mutta hän ei aina tule, vaikka olisinkin tosissani. Nyt taitaa tulla sekavaa tekstiä, kun väsyttää niin. Kirjoitinkin " lapseen hullaantumisesta" , jota en ole esikoisen kanssa kokenut. Tietenkin rakastan häntä enkä voisi kuvitella eläväni ilman häntä. Hän vain on jotenkin " vieras" . Masennuksesta olen tainnut kärsiä aika ajoittain jo pidempään, joten en tiedä milloin se on ollut niin vakavaa, että se on vaikuttanut suhteeseemme. Olen myöskin alkoholistiäidin lapsi, joten painolastia löytyy ja siksi olenkin psykologin asiakkaana. Halusin vain kirjoittaa aiheesta, koska minulla oli sellainen mututuntuma, että mä en voi olla ainut joka kärsin vieraudentunteesta. Halusin kuulla muiden kokemuksia ja selviytymistarinoita. Ja oikeassa olette siinä, että haluan muutosta tällaiseen asiaan. Haluan esikoiseni tuntevan äidin täyden rakkauden ja hyväksynnän, mutta tähän asti en ole sitä aina osannut antaa.

Kiitos vielä hyvästä lukuvinkistä ja rohkaisustanne! On todella vaikeaa olla kypsä vanhempi, kun pieni lapsi välillä itkee ja huutaa omassa sisimmässään. Olenkin monesti miettinyt, että minun ei olisi pitänyt lapsia saada, mutta en sitä osannut tajuta ennen päätöstä yrittää lasta. Onneksi mieheni on rakastava ja lämmin isä. Hän myös jaksaa minun heikkoina hetkinä kantaa lapsista vastuuta.

Esikoiseni syntymä taisi käynnistää sisälläni voimakkaamman prosessin kuin ensin halusin uskoakaan. Toivon todella, että saan asiat kuntoon suhteessa tähän ainutlaatuiseen pieneen ihmiseen. Voimia kaikille, joilla samankaltaisia ongelmia!



T. Mitsu

Minulla on yksi 2 vuotias poika ja hän on ainoa lapseni. Olen rakastanut häntä hurjasti aina. Jo siitä lähtien kun sain tietää olevani raskaana olen jutellut hänelle ja ollut aivan hurja rakastunut häneen. Hän on ollut aina ja on vieläkin todella helppo lapsi. Nyt hänellä tosin on hurjan kova uhma, mikä välillä ottaa voimille. En ole siis kokenut tuota sinun ongelmaasi koskaan. olen kuullut että noinkin voi käydä ja vaikken ikinä usko noin minulle käyvän niin en ehkä uskalla koskaan tehdä toista koska pelkään etten pitäisi hänestä yhtäpaljon. mutta en usko että koskaan voisin olla rakastamatta lastani.Tilanne on sinulla hankala. Vielä hankalampi lapsellesi ja sitä vaikeuttaa se että tunteesi ovat syvämmät toiseen lapseesi. En tiedä voiko asiaa enään auttaa, koska on jo kulunut 3- vuotta ja vieläkään et tunne sitä tunnetta. Ainoa asia mitä voit tehdä on kuvitella asiaa esikoisesi silmin ja niin pahalta kuin se kuulostaakin niin edes näytellä pitäväsi hänestä yhtä paljon kuin toisestakin lapsesta koska muuten hänestä tulee hurjan etäinen sinuun ja katkera ja kaipaava ja surullinen. Hän tarvitsee sinua..en osaa sanoa muuta,valitan.

minusta sinun pitäisi hakea apua ennen kuin tilanne pahenee! lapsi varmasti aavistelee, että äiti on kylmä ja näyttelee tykkäävänsä :( olisko sinulla ollut masennusta silloin kun ootit häntä ja synnytyksen jälkeen? sitähän ei välttämättä itse tiedosta. joku ystäväsi ehkä saanut vasta tosi ihanan lapsen ja sinä odotit saavan samanlaisen? tai jotain sen kaltaista.. hankala tilanne, mutta juttele jonku kanssa. hän on kuitenkin sinun lapsesi joka tarvitsee rakastavan äidin pitämään huolta ja osoittamaan rakkautta!!!

En edes tiedä, tohdinko näin vaikeaa aihetta edes kommentoida, mutta vielä yön yli nukuttuanikin viestisi vaivaa minua enkä voi olla kirjoittamatta jotakin.



Taustaksi kerron, että olen itse kokenut pienessä mittakaavassa vastaavaa: äitini on kohdellut minua toisin kuin sisaruksiani eikä syykään ole jäänyt epäselväksi eli muistutan luonteeltani kovasti isääni.



Onko mitään tärkeämpää kuin se, että saa kokea itsensä rakastetuksi sellaisena kuin on? Tuskin. Kuulostaa siltä, että asia vaivaa itseäsi kovasti, mikäli on varmasti hyvä asia, sillä selvästi haluat siihen muutosta. Oletko jo keskustellut asiasta (edes jollain tasolla) neuvolassa? Onko esikoisellasi joitain muita läheisiä ihmisiä - miehesi, isovanhemmat tms. - jotka rakastavat lasta estoitta? Itse koin aina olevani isän tyttö ja muistan tosi varhaisesta lapsuudesta joitain yksittäisiä keskusteluja, joiden aikana isäni oli pitänyt puoliani, mikä tuntui ja tuntuu erittäin hyvältä. Itselläni on kaksi erittäin erilaista lasta ja itse koen niin, että on rikkaus, kun on " saanut aikaiseksi" myös jotain täysin itsestä poikkeavaa, luonnon ihme. Tosin asiaa helpottanee se, että se vaativampi lapsi muistuttaa itseäni ja ymmärrän häntä sen vuoksi hyvin. Helposta lapsesta kun on hyvin helppo pitää, vaikka hän itsestä kovasti poikkeaisikin. Toisaalta esikoisenne saattaa myös huutaa äidinnälkäänsä käyttäytymällä entistä vaativammin. Itse huomaan vielä aikuisenakin käyttäytyväni joskus mahdottomasti vain testatakseni, rakastaako esim. mieheni minua siitä huolimatta. Keskittymällä esikoisen hellyydentarpeeseen voisit siis kiertoteitse tehdä hänen rakastamisestaan helpompaa. Omasta kokemuksestani voin sanoa myös sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa asioita. Etenkin oman isäni kuolema on saanut minut ja äitini lähentymään valtavasti, mikä on edelleen todella tärkeää.



Toivottavasti tilanteenne pian paranee.

Toinen taas ei tunnu vieraalta lainkaan joten asia ei voi johtua siitä että olin aika nuori saadessani vauvat. Nyt minulla on 4 lasta joista kaikki ovat todella rakkaita paitsi tämä yksi tuntuu jotenkin kummasti vieraalta. Olen asiaa paljon miettinyt pohtinut, miehen kanssa keskustellut ja syyllisyyttä potenut, mutta ei tunne isommin ole siitä miksikään muuttunut. Toki tämäkin lapsi on mulle tärkeä ja olisin varmasti suunniltani jos hänet menettäisin mutta se vierauden tunne... en tiedä mistä se tulee. Olen monesti miettinyt näitä vahdokas satuja ja tarinoita. Ovatko nekin kummuneet siitä että äiti on tuntenut näin kuin minä? Voisin kuvitella että tunne tätä yhtä lastani kohtaan on samatapainen kuin esim tunne adoptio lapseen eli hän on rakas ja tärkeä mutta ei kuitenkaan jotenkin oman tuntuinen.



Sekava seputustus... Toivon että sinäkin jaksat etsiä lapsestasi hyvät puolet ja nauttia niistä. Minä olen tehnyt näiden 7vuoden aikana paljon henkistä työtä asian suhteen ja luulen/toivon ettei lapsi tunne itseään torjutuksi. Lisäksi hänellä on hyvä suhde isäänsä sekä minun uuteen puolisooni. Ei äiti kuitenkaan onneksi ole ainoa joka lapsesta voi onnelisen tehdä.

voi pientä lasta, ehkä hän on vaikea juuri siksi, että yrittää tavoittaa sinua ja hyväksyntääsi lakkaamatta. Hän nimenomaan haluaisi tuntea olevansa rakastettu vaikka onkin " hankala" ja " etäinen" . Rakkaus on ehdotonta, se ei ole vain tunne meissä. Se on enemmän - halua antaa toiselle odottamatta itselleen takaisin. Ei oikea rakkaus valikoi, mitä se semmoinen on? Hyvä tietysti, että tunnistat itsessäsi tämän vaikean asian - hae apua, muuta asennettasi häntä kohtaan tietoisesti.



Vanhempina meidän kuuluu antaa rakkautta, ei odottaa lapselta koko ajan jotain. Aikuinen on se, jonka kuuluu tehdä aloitteita ja osoittaa välittämistä ehdoitta (vaikka ei aina tuntuisikaan siltä). Kyllä jokainen lapsi sen sitten omalla tavallaan ja ajallaan osoittaa takaisin.



On asioita, joiden eteen on ihan oikeasti tehtävä töitä. Itsemme, oman henkisen kasvumme ja lapsiemme tähden.

Hyvä että tällaisistakin asioista uskalletaan puhua!



Toiseksi on todettava, että tässäkin muutama vastanneista, jotka ovat ehdottaneet synnytyksen jälkeistä masennusta syyksi tai muuten syyllistäneet sinua (äidin tehtävä on rakastaa, niinhän se on ja helppo sanoa, mutta jos rakkauden kohdettaan ei saa valita niin ei se niin yksinkertaista ole!) eivät ymmärrä mistä on kyse eli eivät itse ole kokeneet vastaavaa.



Kyse ei ole siitä, että äiti ei lastaan rakastaisi vaan siitä, että he ovat luonteiltaan erilaisia. Persoonallisuudet ovat siis epäsopivia yhteen. Ts. näistä kahdesta ihmisestä ei tulisi läheisiä ystäviä,jos he olisivat samanikäisiä ja kohtaisivat esim. koulussa tai työpaikalla. he eivät ymmärtäisi toisiaan niin hyvin.



Usein saamme lapsia, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin vanhempansa. JOko isä tai äiti. Joskus emme saa. Joskus se on ongelma, joskus ei.



Meillä on kolme lasta. Esikoinen on luonteeltaan kuten isänsä. Toinen kuten minä eli äitinsä. Kolmannesta ei vielä ole kunnolla selkoa (4kk vanha), mutta ilmeisesti on siltä väliltä, ehkä enemmän kuin äitinsä.

En ole koskaan tuntenut ymmärtäväni esikoista.



Imetys oli vaikeaa (en ymmärtänyt koska hän halusi rintaa ja koska ei), lapsi ei koskaan halunnut olla sylissä (vieläkin 4v iässä vain harvoin), ei koskaan tykännyt suukotella ja halia, ei vieläkään paljoa. Minusta moinen on tosi epänormaalia ja outoa. Lapsi työnsi minua pois kun yritin pitää hyvänä. Tämä kertoo sen, että minä puolestani pidän kyseisista asioista ja pidän niitä luonnollisina. Mutta esikoiseni ei. Hän on kuten isänsä (joka kyllä kanssani halii ja pusii, mutta vanhemmilleen on aina ollut tosi etäinen), todella itsenäisiä luonteita molemmat.



Koskaan en ole tajunnut esikoiseni mielenliikkeitä vaistonvaraisesti vaan aina minun pitää miettiä ja käyttää paljon energiaa että ymmärrän mitä hänen päässään liikkuu. Jatkuvasti meillä on napit vastakkain, koska tapamme hoitaa asioita on hyvin erilainen.



Toinen lapseni on kuten alkuperäisen kirjoittajan eli kuten minä. Ymmärsin häntä syntymästä lähtien heti täysin intuitiivisesti. Tiesin heti mikä hänellä on hätänä kun itkee, imetys oli ihanaa, haliminen ja pusiminen oli ihanaa ja on edelleen. Voimme viettää puolikin tuntia sylikkäin vain pussaillen ja halaillen, esikoinen ei sellaista ikinä tekisi eikä tee,vaikka tarjoankin hänelle syliä. Yksi pusu joskus on äidille sallittu. Mainittakoon että molemmat lapset ovat tyttöjä eli samaa sukupuoltakin vielä.



Täytyy sanoa, että ennen toisen lapsen syntymää luulin että olen jotenkin huono äiti ja että vika on minussa. Että olen jotenkin tehnyt esikoisesta sellaisen kuin hän on. Tokan saatuani tajusin että en ole tehnyt hänestä mitään, hän on sellainen.

Toisen lapsen saatuani aloin ymmärtää esikoista paremmin, sillä ymmärsin että on turha kuvitella että ikinä ymmärtäisin häntä luonnostaan, siihen pitää käyttää työtä. Ja sitä aloinkni tehdä. Samalla aloin opetella entistä paremmin asioiden tekemistä hänen tavallaan ja nyt kun lapsi on jo 4 niin voimme tehdä kompromisseja ja tehdä asioita puoliksi äidin tavalla ja puoliksi lapsen tavalla (enkä takoita halimista ja pussaamista vaan tavallisia arkipäivän asioita).



Olen näitä asiota työstänyt mm. lukemalla kauhean kasan kasvatuskirjoja (suosittelen lämpimästi!) ja käymällä neuvolapsykologilla (suosittelen erittäin lämpimästi!!). Psykologin kanssa omien tunteiden läpikäyminen on todella helpottavaa ja hän on nähnyt erilaisia lapsia ja äiti-lapsi-suhteita niin paljon, että apua todella saa. Eikä sinne tarvitse mennä viimeisessä hädässä, vaan myös ei-kriisiperheet saavat mennä sinne!



Ja kirjoista suosittelen ehdottomasti ainakin Liisa Keltinkangas-Järvisen Temperamentti: ihmisen yksilöllisyys -kirjaa. Siinä on erittäin hyvin kerrottu erilaisista temperamenteista ja sen kirjan luettuani minulle selvisi monta asiaa itsestäni ja lapsistani. Myös omasta temperamentista! Kirjasta saa myös jonkun verran vinkkejä, miten eri temperamenttisten lasten kanssa kannattaa tietyissä tilanteissa menetellä.



Tsemppiä sinulle(kin) lasten kanssa!



Ja yritä kääntää erilaisuuden vieroksunta ihailuksi: minäkin nykyään ihailen superenergistä, aina touhuavaa, sinnikästä esikoistani, josta varmasti tulee menestyvä ja tehokas aikuinen, en suinkaan sadattele rasittavaa ja vinkuvaa seinillehyppijää, joka ei jätä rauhallista korihiiriäitiä hetkeksikään rauhaan...! ;)

Myös meiltä löytyy äiti ja lapsi joden luonteet menevät ristiin mikä aiheuttaa ristiriitoja ja jopa vihantuneteita kummassakin. Itselläni on esikoinen tyttö ja aivan kuten minä pienenä. hänen kanssaan ei ole ollut koskaan ongelmia ja häntä minun on helppo ymmärtää vaikkei ole mikään ihan helppo lapsi hänkään. Nuorimmainen on pieni poika josta on kehittymässä aivan kuin isänsä eikä hänenkään kanssaan ole ollut ongelmia. Mutta keskimmäinen poika on kuin toiselta planeetalta. Häntä on kovin vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi jaksaa. Vilkas, itsepäinen ja äkkipikainen pieni mies kerää päähänsä asiaa aivan liian paljon äidin selvittää mitä siellä liikkuu. Häntä on myös aina ollut hirmu vaikea tulkita mistä johtuen poika onkin huutanut koko 2½v ikänsä jatkuvalla syötöllä mikä taas on käynyt vanhempien pinnan päälle. Allergiat ja atopia eivät ole ainakaan helpottaneet lapsen hoitoa. Kahta muuta lasta on ollut helppo rakastaa mutta tätä keskimmäistä välillä vaikea. Siis vaikka raksataakin tätä lasta myös kovasti tuo lapsi välillä pintaan myös muita negatiivisia tunteita joita on pakko hillitä. Sanoinkin että poika on sellainen ihminen joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Ulkopuoliset ihmiset reagoivat myös häneen varsin voimakkaasti. Sisareni ei kestä häntä ollenkaan mutta hyvä ystäväni on häneen ihan lääpällään ja sitä mieltä että poika on aivan loistava. Minä olen myös joutunut opettelemaan lapseni ymmärtämistä hänen erilaisesta luonteestaan johtuen ja vielä on työtä tehtävänä. Kuitenkin kaikki kolme lastani ovat minulle rakkaita enkä heitä pois antaisi mistään hinnasta. Minusta ei äiti ole huono jos hän ymmärtää ja huomaa että lapsen aknssa ei tunteet osu kohdalleen vaan nimenomaan hyvä äiti että asian tiedostaa ja yrittää löytää tilanteeseen ratkaisun.