Tiedättekö, mikä on mun elämäni kirous.

Ja varmasti monen muunkin nyky-Suomessa. Meillä ei ole lähellä yhtään "luonnollista verkostoa". Ok, no tämä on vanha juttu, eikä mitään uutta auringon alla. Mutta mua on jo pitkään mietityttänyt, miksi se tuntuu raskaalta. Ainahan verkostoja voi "luoda", pyytää lastenhoitoapua ulkopuolisilta tahoilta esim MLL:ltä.



Mutta olen kuitenkin kokenut, että ystävät ovat sellainen helposti menetettävissä oleva, monin ehdoin varustettu ihmissuhteiden verkosto. Ei ystäviltä voi pyytää mitä tahansa, heitä ei voi liikaa häiritä, heillä on omakin elämänsä. Monet kavahtavat, jos heiltä pyytää apua. Vastapalveluksen, velan tunne on heti läsnä jos toinen on tehnyt enemmän kuin sinä. Ystävien kanssa tehdään ajanvarauksia jopa viikkoja etukäteen ja silti ne saattavat peruuntua.



Lähiverkosto, suku, isovanhemmat, jos niitä olisi, mieltäisin ne sellaisiksi ihmisiksi joita voi helposti vaivata eikä vastapalveluksen jatkuvaa painolastia olisi. Verkostojen luominen kovalla työllä tuntuu vaivalloiselta ja silti mikä tahansa voi sortua pieneenkin erimielisyyteen.



Ääh, sekava aloitus, tuskin kukaan tajusi. Ehkä vain harmittelen, kun edustamme sellaista yksin jäänyttä vauvaperhettä, jolla ei ole elämässään mitään pysyvää, eikä mitään minkä varaan helposti rakentaa.