Vinkkejä, kun menetän aivan äkillisesti malttini lapselle

Pidä suu kiinni, älä huuda, älä paisko. Keskity tunteidesi hallintaan. Poistu paikalta jos mahdollista, jos ei, niin kiristä vaan hammasta mutta älä päästä raivoa valloilleen.

Itsellänikin joskus napsuu. Mutta että joka päivä ja useamman kerran vielä, niin on kyllä ihan liikaa. Lapsi saa koko ajan olla varuillaan ja tarkkailla äitiään. Sehän estää jo normaalia tekemistä ja leikkimistä ja lapsesta voi tulla säikky ja epävarma.



Hyvä että olet herännyt tähän asiaan. Nyt voit alkaa hakea apua.



Millaisissa tilanteissa hermostut?

Toi vaikuttaa jo lapsesi tulevaisuuteen. Ota yhteyttä perheneuvolaan.

Olennaista olisi tietysti kasvattaa jaksamistasi. Kun on raskaana ja nukkuu huonosti, silkka unenpuutekin tekee pinnasta tavallista lyhyemmän.



Voisitko karsia töitäsi ja yrittää levätä ja rentoutua enemmän?



Kannattaa jutella suoraan miehen kanssa ja pyytää apua. Tai siskon. Tai kaverin, kenen kanssa tahansa - olennaista olisi saada rentoutumisaikaa.



Toinen seikka on, että miten suutut. Käytkö käsiksi? Haukutko lasta? Niitä älä tee - väsyneenäkin ja suuttuneena pitää aikuisen pitää rajat raivollaan. Lapsen kurittaminen on laissa kielletty eikä lapsella ole mitään keinoja puolustautua tai suhteellistaa henkistä mitätöintiä. Kannattaa lukea ajatuksella Tove Janssonin Näkymätön lapsi, se kertoo juurkin siitä, miten kohtalokasta on käyttää henkistä väkivaltaa pientä lasta kohtaan.



Eli SAA huutaa, saa polkea jalkaa JOSKUS. Mutta ei haukkua lasta tai antaa tukkapöllyä.



Mene vaikka toiseen huoneeseen. Laske siellä kahteenkymmeneen ja tule vasta sen jälkeen takaisin.



Tiedän kyllä, miten vaikeaa on temperamenttisella äidillä temperamenttisten lasten kanssa, MUTTA kannattaa kokeilla tuota sivuun astumista - saa hiukan perspektiiviäkin tilanteeseen, eikä lipsahda uhmaikäisen lapsen kanssa samalle tasolle ;-)



Ja tosiaan jos kovin usein tussahtaa (1-3 krt iso hepuli päivässä kuulostaa aika usealta), kannattaa yrittää puuttua siihen, MIKSI suuttuu niin usein eli parantaa omaa jaksamistaan.

Lapsi hermostuu, ja kierre on valmis. Aikuisen hermostuminen ei yleensä kannata. Toki oikeasti väärään tekoon saa reagoida voimakkaastikin.

jonkun vieraan lasta tai että sua kuvataan koko ajan tositv-sarjaan.

Hanki rentoutus-cd vaikka kirjastosta.

Komennan, mielestäni liian voimakkaasti. Tyyliin, kun taapero pyrkii syliin väkisin juuri kun olen tekemässä jotain keskittymistä vaativaa, niin saatan huutaa, että mene nyt siitä ja anna äidin tehdä edes tämä rauhassa.



Tosi ahdistavaa, kun hermot ovat niin kireällä.



Apua arkeen ei ole koskaan, mies tekee reissuhommia ja ollaan päivisin lapsen kanssa kotona. Sukulaisista ei ole apua, kavereita tavataan, siitä on apua siihen hetkeen, mutta myönnän että apu olisi tervetullutta. Lisäksi olen huolissani raskaudestani, siihen nyt sen enempää menemättä.





ap

Ääni oli jo kohomassa mutta ketjuun kirjoittaminen auttoi sulkemaan suuni. Eli äsken kun kirjoitin edellistä viestiäni, taapero oli siirtänyt tuolin ja sen avulla noussut työtason viereen ja kipannut suodatinpussista vanhat kahvinporot sinne vesisäiliöön.



ap

Ei ollut tullut edes mieleen..

Nyt koko keitin pitää pestä, eikä millään jaksaisi. Kaikki tämä kävi 30 sekunnissa eli juuri sen ajan kun naputin sitä yhtä viestiäni.



ap

Omalla kohdallani helpotti se, kun laitoin lapset osapäiväisiksi päiväkotiin ja aloin tehdä kotona töitä. Oli muutakin ajateltavaa kuin lapset ja niiden jatkuvat tarpeet.



Onko sinulla mahdollisuutta saada lasta hoitoon osapäiväiseksi tai muutamaksi päiväksi viikossa? Tarvitsisit selvästi enemmän lepoa ja rauhoittumista, ainakin väliaikaisesti.

jonkun vieraan lasta tai että sua kuvataan koko ajan tositv-sarjaan.

Itse taas usein kuvittelen viereeni seisomaan jonkun tietyn ihmisen, josta tykään ja jonka silmissä haluan vaikuttaa "hyvältä äidiltä". :D

Koita myös tunnistaa se pieni ohikiitävä hetki, jolloin annat itsellesi luvan kilahtaa. Kenelläkään ei vain napsahda päässä, vaan sitä ennen jokin pieni ääni sinussa kuiskaa, että sinulla on nyt oikeus raivota ja päästää homma levälleen. Se on se osa psyykeäsi, jonka suhteen pitää alkaa tehdä työtä; vale johon sinun pitää lakata uskomasta.

Mielikuvaharjoittele. Kuvittele niitä kaikkein hankalimpia ja rassaavimpia tilanteita lapsen kanssa ja harjoittele mielessäsi, miten ensi kerralla reagoit ilman että pinna palaa. Mieti ihan yksityiskohtaisesti ja tarkkaan, mitä sanot, mitä teet, miten toimit. Suunnittele ennakolta konkreettisia toimintamalleja: jos poistut huoneesta, mihin menet, miten keskityt ihan vaan hengittelemään rauhassa.

Mindfulness-meditointia suosittelisin myös. Sillä saa omia impulsseja paremmin hallintaan.

Ja viimeiseksi: palkitse itsesi kun suoriudut jostain tilanteesta ilman raivostumista. Tämä on tärkeä askel! Mitä palkitseminen nyt itse kullekin merkitsee, se pitää itse päättää (ei ehkä joka kerta kuitenkaan karkkia huuleen... ;)). Hassua kyllä mulle toimii parhaiten se, että kuvittelen antavani itse itselleni oikein ison halauksen, tai heittäväni ylävitosen ja kehaisevani miten loistava kasvattaja olenkin. :D Tukkimiehen kirjanpitoa voisi myös olla motivoiva pitää, ja nähdä miten päivä ja viikko toisensa jälkeen saldo kasvaa.

Uusien ajattelu- ja toimintamallien opettelu on vähän työlästä hommaa, mutta ihan mahdollista se on. Tsemppiä!

Kun yritä ajatella lapsen ajatuksenjuoksua. Meillä vähän yli 2 v. on vilkas ja tekee jatkuvasti kaikkea mitä "ei saisi" tehdä, kuten heittelee leluja jolloin vauvakin on vaarassa saada kolhuja.

Meillä uhmaa tulee lähinnä silloin, kun en anna lapselle huomiota, eikä hän saa tarpeeksi mielekästä tekemistä. Väsymys on myös yksi riehumsen syy.

Eli auttaa kun ajattelen ettei lapsi riehu tai kiukuttele syyttä, vaan hän on tylsistynyt tai väsynyt, ja se on MINUN syytä, ei lapsen.

Mutta silti tulee huudettua ja kiellettyä tosi usein, ja se harmittaa. Kuria pitää olla, muttei turhasta huutamista.

Auttaisko, jos keskittyisit vaikka 5min pelkästään lapseen, et tekisi niitä "tärkeitä" asioita?



Terv. toinen heikkohermo ;)

Anna taaperolle tärkeitä tehtäviä, joissa hän saa onnistumisen kokemuksia - esim. pyykkikoneen purkamista/täyttämistä, tavaroiden järjestelyä yms. Muista kehua!



-Se toinen heikkohermo :)

Jos joku astia rikkoutuu, niin (yritän) ajatella tyynesti, että siinä olikin jo roso, menetys ei ollut suuri.



Tai jos lapset riehuvat hulluina ja joku satuttaa itsensä. En ala sättiä riehumisesta, vaan kysyn lempeästi, että kävikö pahasti ja lohdutan.



Aina ei onnistu, mutta joskus jo se auttaa, kun kuvittelen olevani isokuonoinen, pyöreä ja lempeä muumimamma.



Samoin muistelen yhtä, jo aikuisen kertomaa tarinaa omasta mummostaan, joka hyväksyi lapsen törpötkin teot. Esim. sen, että lapsi kaatoi pussillisen sokeria täyteen vesilasiin nähdäkseen kuinka paljon neste imee sokeria itseensä. Mummo vain arvosti lapsen kokeilunhalua eikä moittinut.



Ap:n tapauksessa näin pienet jutut ei ehkä auta. Hän tarvitsisi enemmän apua arjessaan.

Komennan, mielestäni liian voimakkaasti. Tyyliin, kun taapero pyrkii syliin väkisin juuri kun olen tekemässä jotain keskittymistä vaativaa, niin saatan huutaa, että mene nyt siitä ja anna äidin tehdä edes tämä rauhassa.

Tosi ahdistavaa, kun hermot ovat niin kireällä.

Apua arkeen ei ole koskaan, mies tekee reissuhommia ja ollaan päivisin lapsen kanssa kotona. Sukulaisista ei ole apua, kavereita tavataan, siitä on apua siihen hetkeen, mutta myönnän että apu olisi tervetullutta. Lisäksi olen huolissani raskaudestani, siihen nyt sen enempää menemättä.

Olen muuten itse ollut TODELLA SAMANLAISESSA elämäntilanteesa kuin sinä nyt (esikoinen taapero, toinen tulossa, sosiaalisen tuen puute ja paljon reissaava mies), ja samalla tavalla pinna oli usein kireällä. Tunnen kauheasti sympatiaa kohtaasi!

Niiden aikojen muisto on mulle edelleen aika raskas, mutta tavallaan nyt vuosien kuluttua tuntuu siltä, että sinä aikana kasvoin ihan älyttömästi ihmisenä. Nimenomaan toki virheiden ja kömmähdysten kautta, mutta silti se halu olla parempi äiti lapselleen oli kyllä voimakas kannustin. Kun oli vaan pakko kasvaa, pakko oppia olemaan vaan parempi ja vahvempi kuin olikaan, tai olisi koskaan voinut kuvitellakaan olevansa. Ne oli raskaita vuosia, mutta niiden seurauksena musta oikeasti tuntuu että olen kasvanut paljon paremmaksi ihmiseksi.

Halaus sinulle, ja paljon jaksamista.

Ite olen raskaana ekaa kertaa, mutta välillä olen huomannut samaa pinnan kiristymistä ilman sen kummempaa syytä: ärähtely töissä tai kotona kun ei normaalisti ärähtelisi ei sekään ole niin kivaa.



Yksi asia on se että saatko tarpeeksi lepoa? Jos et, niin lepo varmasti auttaisi. Minua on auttanut jo sekin että tajuan olevani todella väsynyt ja se myös totean itselleni.



Ja toinen juttu on minusta se, että vanhemman aidon tunnetilan näyttäminen lapselle ei ole niin vaarallista. Tämä on tietty silkkaa mutua minun puoleltani, mutta luin just eilen opusta jossa sanottiin että ärähtääkin voi, kunhan sitten pyytää anteeksi jos on mennyt liiallisuuksiin.



Mutta on se kahvinkeittimen peseminen niin ärsyttävää puuhaa että kyllä siitä sotkemisesta voi aika napakasti sanoa. Itse ihmettelen miten voi saada lapsen tajuamaan että tietyt puuhat ovat kiellettyjä jos puhuttelee lasta koko ajan "äidin kulta pieni jos et nyt viitsisi" -tyylillä.

jos ei muuta, niin lähde ainakin niistä tilanteista hetkeksi pois, ennen kuin lapsesi oppii pelkäämään sinua.