Lue keskustelun säännöt.
Vaadinko liian ruusuista perhe-elämää?
26.09.2011 |
Meillä lapset 1v ja 3v ja riidellään miehen kanssa joka päivä jostain. Usein mies ärsyttää mua aivan suunnattomasti, olen mieluummin kotona yksin lasten kanssa kuin katsomassa ukkoa täällä. Esim mies saattaa häipyä vessaan puristelemaan finnejä (ikää 35v) kun molemmat lapset kiljuvat iltapalaa tai heräävät päikkäreiltä ja ovat siksi itkuisia. Kun olemme lähdössä, mies alkaa nysvätä kauppakuittiensa kanssa, ja lapset hermostuvat kuumissaan. Jos joku asia ei mene putkeen, mies on lyhytpinnainen ja kiukkuaa, kiroaa.
MUTTA hoitaa paljon lapsia, on lapsille hyvin tärkeä, ei mene paljoa omissa menoissaan, käy kaupassa ja ostaa isot ostokset huolella jne. Ei ole hyvä keskustelija ja on vähän junttimainen, mutta pitäisi kai vaan jakssa eikä vaatia liikaa? Vai kuinka? Ajattelen, että hyvässä perheessä puhutaan kauniisti toisille, eikä niin kuin ukko saattaa sanoa "älä kälätä siitä" tms.
Kommentit (9)
Ei miehen tarvitse muuttaa luonnettaan, sä olet hänet tuollaisena halunnut ja saat nyt elää hänen kanssaan. Miksi hänen pitäisi muuttua, miksei sinun?
Opettele puhumaan, älä kälättämään. Jutelkaa rauhassa siitä miten arki saadaan sujumaan vähän mukavammassa ilmapiirissä. Älä itse aloita ärsyyntymistä ja kireyttä. Jos mies kiukkuaa ja on lyhytpinnainen, näytä sinä parempaa esimerkkiä äläkä mene mukaan siihen. PUHU miehellesi tästä kiukuttelusta ja kiroamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vain lapset 5v ja 2v. Eikä mies käy kaupassa kuin erikseen erikoistilanteessa ja silloin soittaa kännykällä koko ajan, että mitä tässä lapussa taas lukeekaan, kun ei osaa tulkita kuulemma käsialaani.
Meillä ongelmana on se, että mies puhuu minulle rumasti, jos vähänkään jokin ottaa päähän, vähättelee ja pilkkaa. MInä taas nalkutan ja saan kerran kuussa oikein kunnon raivarit. Miehen puheet ovat silti jokapäiväisiä, minä taas kerään pahaa oloa sisälleni ja sitten räjähdän silloin tällöin kunnolla.
Nyt astui kuvioihin seksittömyys. Viimeksi seksiä on ollut siis heinäkuun alussa. Lopun alkuahan tämä on. Katsotaan, kauanko jaksetaan. En haluaisi olla se, joka päättää erosta, koska siitä saa huonon omantunnon. Mutta enpä tätä taida kauaa jaksaakaan. Toivoisin, että mies löytäisi uuden.
Eniten ehkä risoo, että miehen mielestä me olemme täysin normaali pari. Ei meillä ole ongelmia hänen mielestään eikä siis mitään syytä mistään keskustella. Minäkin olen luovuttanut jo tuon keskusteluyritysten suhteen. Niistä tulee vaan isot riidat.
Olen puhunut, rauhallisesti keskustellen. Mies ottaa vaikka miten rauhalliset keskustelualoitukset "ei jaksa puhua, ei kiinnosta" tyylillä. Lyhytpinnaisuudestaan tokaisee vaan että minkäs tyylilleen mahtaa. On sellainen "Mitäs sitten, aivan sama" -henkinen.
Olen puhunut, rauhallisesti keskustellen. Mies ottaa vaikka miten rauhalliset keskustelualoitukset "ei jaksa puhua, ei kiinnosta" tyylillä. Lyhytpinnaisuudestaan tokaisee vaan että minkäs tyylilleen mahtaa. On sellainen "Mitäs sitten, aivan sama" -henkinen.
asialle ei voi tehdä mitään. Sun pitää vaan päättää haluatko jatkaa elämistä tuollaisen miehen kanssa. Valittaminen kannattaa lopettaa, kulutat sillä vain itseäsi.
Voisiko sitä jotenkin ennakoida?
Odotatte niiltä äijiltänne ihan liikaa. Pääsette helpommalla, kun olette niinkuin niitä ei olisi olemassakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli alkuun aikalailla samankaltaista!
Ollaan juteltu aika paljon viidentoista vuoden aikana (koko ajan perheessä on ollut pieniä lapsia).
Minä olen opetellut löysentämään otettani arjen pyörityksestä (paitsi niistä asioista, jotka ovat itselleni tooosi tärkeitä) ja ihme ja kumma, perhe ei ole vaipunut kaaokseen, vaan mieheni on samaan tahtiin tiukentanut omaa otettaan!
Ei ihan hukkaan ole oppivuodet menneet! Puhumaankin oppii, kun vain puhutaan. Aika inhimillistä on mielestäni se, ettei aina jaksa puhua kovin kauniisti, ei ehkä "hyvän perheen" mittari, mutta kyllä niistkin puhutaan, esim, ettei tuntunut ihan mielettömän mukavalta...
Joo, harjoitusta vaan. Toisen erilaisuuden hyväksymistä. Kyllä ne ajat helpottuu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai no, se 16.30-20 arki kyllä sujuu, jonka lapsi on kotona, mutta viikonloppuisin minulta palaa hermot. En jaksa puhumatonta, laiskaa miestä ja yksin on inhottava yrittää edes pöytäkeskustelua viritellä kun ei kukaan siihen mitään vastaa. Olkoot, saatana! Ratkaisin asian niin että pyrin tekemään mahd. paljon asioita yksin ja itsekseni, niin ei tarvitse katsella miehen naamaa ja saavat pojan kanssa laatuaikaa keskenään ;). Syökööt vaikka eineksiä, ihan sama minulle. Aikani yritin tehdä terveellistä, maistuvaa kotiruokaa ja luoda mukavaa pöytäkeskustelua päivän tapahtumista, mutta eipä ottanut tulta alleen. Välistä jäi kaikki yhteiset tekemiset, koska ketään ei kiinnostanut lähteä minnekään.
Ei kannata nähdä vaivaa, jos tulee vain paha mieli. Sen olen nyt oppinut.
Mulla ongelmana tuo minä minä vai?