Lue keskustelun säännöt.
Masennukseen sairastumiseen ei voi itse vaikuttaa..mutta
26.09.2011 |
paranemiseen kyllä.
Mikään kemiallinen mömmö tai terapia ei paranna, jos sairastunut haluaa heittäytyä reppanuuteen vuodesta toiseen ja jäädä kiinni siihen voivotteluun ja oman kurjuuden julkistamiseen.
Jos taas akuuttivaiheen jälkeen päättää, että tästä selvitään, pikku sipsutuksin, joskus pikkasen isommalla harppauksella, toisinan ehkä takapakkia hieman, mutta selvitään niin kyllä siitä paranee. On ihan tutkittua tietoa, että asenne on ratkaiseva tekijä.
Ei se positiviinen asenne tarkoita pakkohymyä ja ylivoimien teeskentelyä vaan uskoa omatahtiseen selviämiseen ja haluun nähdä valoa tunnelin päässä. Hieman semmonen asenne, että masis on vain yksi vaihe elämässä, se ei määritä minua eikä määrää loppuelämääni.
Syksyn pimeiden tullessa, voimia kaikille masentuneille tai muuten vain syksyn synkkyyteen lompsahtaneille :)
Kommentit (37)
nämä kaikentietävätidiootit, jotka lukevat jostain, mitä masennus on ja alkavat sitten parantamaan muita. Ehkä tämä on (taas) provo ja tuhlaan aikaani, mutta jälleen kerran: ennen oikeaa lääkitystä ja monen vuoden terapiaa ei ollut toivoakaan parantumisesta. Voit sipsutella keskenäsi ihan rauhassa sinne minne aurinko ei paista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masentunutta saikulla. Mutta on silti pystytty bilettämään ja kaupungilla shoppailemaan yms. Mutta töihin ei pysty.
Ja yleensä nämä tyypit on olleet aina niitä työtävieroksuvia, joille on ollut ylivoimaista tehdä ihan perushommia kun aina laiskottaa ja tympäisee.
mutta hivenen alan taipua kannalle, että jonkun kohdalla siinä voi piillä totuuden tumake. Toivottavasti, ihan vilpttömästi olen väärässä.
ap
Lisään tähän vielä sen, että mielialan parantumiseen ovat mielestäni vaikuttaneet seuraavat jutut:
1. Aika. Lapsuuden ja nuoruuden traumoihin on saatava vuosia välille, jotta pystyisi käsittelemään noiden aikojen tunteita ja ajatuksia objektiivisemmin.
2. Hoitokontakti. Käyn psykiatrilla kolmen viikon välein keskustelemassa ja voin soittaa hänelle, jos tulee kriisinpoikasta.
3. Mielekäs tekeminen. Lähdin hieman epäluuloisesti mukaan erääseen harrastusryhmään alkuvuodesta mutta tajusin kesän aikana, miten tärkeäksi se oli minulle muuttunut. Sain pari ihan oikeaa ystävää ja sain syyn lähteä ihmisten ilmoille edes kerran viikossa.
4. Läheisten tuki. Vanhempani olen menettänyt kauan sitten, mutta mieheni on seisonut rinnallani pitkään. Hän ei ole puhunut kamalasti, mutta jaksanut tukea minua kun olen vain itkenyt ja valittanut elämän epäoikeudenmukaisuutta. Ilman häntä en olisi tässä nyt, se on varma!
Nämä eivät ole mitään "tee näin, niin paranet"-best seller tarinoita vaan minun kokemuksiani masennuksen tiellä tarpomisesta. En tahdo ärsyttää ketään enkä oleta muiden saavan mitään irti samoista jutuista kuin minä.
10
jnekkityylisillä lauseilla ja reipastumispuheilla. Tyhmää.
Minähän sanoin etten yritä ketään parantaa, nuo ovat omia kokemuksiani..! Voi hyvänen aika sentään. Viekö masennus lukutaidonkin??
10
ja kyllä läheisten tuki on tärkeä. Parisuhteessakin ihan siten, että se vahvempi pyörittää rutiineja silloin kun masiksella vaikeaa. Ei kaikki puolisot olet puoliterapeutteja, mutta ihan konkreettinen apukin (siivous, kokkaus, lastenhoito) on jo iso helpotus.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse masentunut (keskivaikea). Osittain ap olet mielestäni oikeassa. Oman asenteen tietoinen muuttaminen voi auttaa jonkin verran ja joissakin tapauksissa.
Joskus asennemuutoksen vaatiminen on kuitenkin kohtuutonta. Tai sanotaanko niin että ihmistä voi rohkaista ajattelemaan asioita toisella tavalla, mutta sitä ei voi vaatimalla vaatia ja syyllistää jos se ei onnistu. Kyse on inhimillisyydestä ja empatiasta toista kohtaan. (Kaikkihan eivät pysty tuntemaan empatiaa eli eläytymään toisen asemaan, tai ainakin empatiakyky on hyvin heikko)
Itselläni on vakava, vaikea sairaus, joka on vaikuttanut merkittävästi masennukseni syntymiseen. Olen menettänyt sairauden vuoksi paljon. Tulen menettämään koko ajan lisää. Sairastuminen on mm- vienyt minulta lapsen ja työkyvyn ja monia tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ihmissuhteita.
Saan ponnistella kovasti joka päivä etteivät masennuksen tunteet saisi valtaa minusta. Monesti en onnistu.
Yritän olla kiitollinen siitä mitä on jäljellä. Ja aina voisi olla huonomminkin. Mutta vaikeata se on.
Hoitokontakti. Käyn psykiatrilla kolmen viikon välein keskustelemassa ja voin soittaa hänelle, jos tulee kriisinpoikasta. 10
En nyt jaksa muuhun puuttua mutta tähän sanon että WAU! Ymmärrätköhän edes miten mielettömän onnellisessa asemassa olet?? Täällä saa psykiatrille SOITTOajan n. kuukauden päähän, tapaamisajat menee parin kuukauden päähän. Akuuttiaikoja ei saa mistään. Kun tulee hätä niin sitten mennään psykiatriseen päivystykseen, muuta akuuttiapua ei ole eikä psykiatrille tosiaankaan soitella noin vaan :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En missään sanonutkaan, että asenne olisi taikasana, jolla *puff* masis haihtuis, mutta halulla parantua on merkitystä. Olipa sairaus fyysinen tai psyykkinen.
Tottakai se akuuttivaihe vie aikansa ja se on tärkeää aikaa etsiä masiksen syitä ja käydä se kaikki uupumus läpi. Yhdessä terapian ja lääkityksen kanssa se oman asenteen merkitys on lisäapu paranemiseen.
Tilanteessasi on ihailtavaa jos jaksat yhä uskoa huomiseen, vaikka (jos oikein ymmärsin) oma kehosi pettää päivä päivältä tms. Toivottavasti saat kaiken tarvitsemasi avun ja tuen arkeen ja sairauksiisi.
Hyvää syksyä sinulle!
ap
on sikälikin ongelmallista, että jos ihmisen tunne-elämä toimii päin peetä, siinä eivät yksinkertaisesti päde normaalit lainalaisuudet.
Jos joku suht. normaalilla tunne-elämällä varustettu on syystä tai toisesta masentunut, silloin paranemisessa pätevät loogiset lainalaisuudet. Hän tekee jotain positiiviseksi asiaksi miellettyä ja kokee sen seurauksena positiivisia ja mielialaa kohottavia tunteita. Näin hän pääseekin pienin askelin sipsuttaen eroon masennuksestaan.
Sitten taas traumatisoituneella ihmisellä elämä on miinakenttä, jossa ei ikinä tiedä mitä positiiviseksi mielletystä asiasta seuraa, kun mikä tahansa voi alitajunnassa tietoisuudelta piilossa laukaista todella raskaita tunteita. Ja sitten jos niitä tunteita ei saisi edes oikein tunteakaan, vaan mieli yrittää piilottaa ne itseltääkin, seuraa käytöstä ja reaktioita, jota ei ymmärrä ympäristö eikä masentunut itsekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nämä kaikentietävätidiootit, jotka lukevat jostain, mitä masennus on ja alkavat sitten parantamaan muita. Ehkä tämä on (taas) provo ja tuhlaan aikaani, mutta jälleen kerran: ennen oikeaa lääkitystä ja monen vuoden terapiaa ei ollut toivoakaan parantumisesta. Voit sipsutella keskenäsi ihan rauhassa sinne minne aurinko ei paista.
Itse pystyn vaikean masennuksen kerran kokeneena nimenomaan ennaltaehkäistä uuden masennuksen "oikealla asenteella" ja halulla pysyä terveenä. Tunnistan oireet, osaan pyytää apua, pidän huolta itsestäni. Masentuneena ei oikein löytynyt oikeaa asennetta ja halua parantua.
Tajusin stressaavani aiheista, joihin en voi vaikuttaa ja tajusin ottavani elämäni aivan liian henkilökohtaisesti ja huumorintajuttomasti.
Suosittelen kaikille lämpimästi, useat terveyskeskukset järjestävät niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itsediagnosoidun alakulon - olennainen piirre on juurikin toivottomuus.
Totta kai siinä sitten paranemisen prosessissa yritetään istuttaa päähän toivoa paremmasta.
Mutta se ei ole helppoa, ja on minusta hemmetin puupäistä ap:lta alkaa netissä mesota, että paraneminen olisi masentuneen oma valinta. Sitähän hän tuossa juurikin väittää!
- masennuksesta kärsineen vaimo-
reilun vuoden popsin lääkitystäkin, mutta jätin ne, kun ei mun oloon mitään vaikuttaneet.
Tahtoa mulla olis parantua, en vaan vissiin osaa psyykata itseäni. Mua jo niin vituttaa, että kokoajan väsyttää, mitään en saa aikaiseksi. Ihan pakkoasiat jotenkin tulee hanskattua, mutta olis ihan hienoa, kun jaksais työpäivän jälkeen edes jotenkin siivota... mutta ei, haluan kadota sohvalle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kylläkin omaan tahtoon.
Itselläni on erittäin traumaattinen lapsuus ja kolmikymppisenä todella stressaavassa elämäntilanteessa noista traumoista aiheutuneet pelot alkoivat tulvia mieleeni. Sain diagnoosiksi yleisen ahdistuneisuushäiriön.
Siinä tilanteessa olisin voinut heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa: voi minua reppanaa, sellainen lapsuus, ei tästä voi selvitä. Eläkkeelle vaan.
Mutta minä valitsin toisin ja uskon, että tätä ap:kin ajaa takaa: puskin pelkojen läpi, käsittelin terapiassa traumaattiset kokemukset ja sain monia tunnelukkoja auki. Luin paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, keskustelin ystävien kanssa ja kävin monilla kursseilla, joilla asioita purettiin auki.
Selvisin tuosta kriisistäni ja olen nyt täysin terve. Toki elämässä tulee taas kaikkea uutta vastaan, mutta uskon, että nuo lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvät traumat on nyt käsitelty.
ja sanon tämän itse masennuksen läpikäyneenä. Ei siinä syvimmässä suossa pystynyt tekemään yhtään mitään, kunhan vain selvisi hengissä, mutta sen jälkeen kun alkaa tulla parempia päiviä, niin jossain vaiheessa on pakko tehdä itse jonkinlainen päätös, että miten suhtautuu tulevaisuuteensa. Päätöksellä en tarkoita sitä, että kaiken pitäisi muuttua hetkessä, vaan sitä, että päättää, että vastoinkäymisistä huolimatta jatkaa yrittämistä.
Vaikka voisi luulla, että itse masennusoireiden lievittäminen on vaikein pala, niin vähintäänkin yhtä vaikea pala on niiden lievennyttyä yrittää päästä takaisin osaksi tuottavaa yhteiskuntaa. Ja siinä vaiheessa tarvitsee hirveän paljon sitä omaa asennetta, koska mitään muutakaan apua ei ole tiedossa, varsinkin, jos sairauden jäljiltä ei vanha työpaikka odota.
Yleensä kai tämä tapahtuu terapiassa, siellä käydään vanhoja asioita läpi ja opetellaan sellaista asennetta, jolla pärjää jatkossa.
Itselläni on erittäin traumaattinen lapsuus ja kolmikymppisenä todella stressaavassa elämäntilanteessa noista traumoista aiheutuneet pelot alkoivat tulvia mieleeni.
Silloin ihminen joutuu tilanteeseen jossa on niin paha olo, että se ylittää jopa traumojen käsittelyn aiheuttaman pahan olon. Huonoin tilanne on niillä, traumatisoituneilla, joitten elämä menee niin että tilanne pysyy koko ajan "siedettävissä" rajoissa. On esimerkiksi mahdollista aina väistää vaikeita tilanteita. Tällaisista tulee juuri niitä kieltämättä erittäin ärsyttäviä ihmisiä, jotka vuosi toisensa jälkeen jauhavat samoja juttuja ja pyörivät ongelmiensa pinnalla. Omassakin lähipiirissä on tästä esimerkki. Varsinkin vanhemmilla ihmisillä tilannetta vielä pahentaa mielenterveypalveluiden käyttöön liittyvä massiivinen häpeän tunne, viimeiseen asti vältetään moiseen sekaantumasta.
Lisään tähän vielä sen, että mielialan parantumiseen ovat mielestäni vaikuttaneet seuraavat jutut:
1. Aika. Lapsuuden ja nuoruuden traumoihin on saatava vuosia välille, jotta pystyisi käsittelemään noiden aikojen tunteita ja ajatuksia objektiivisemmin.
2. Hoitokontakti. Käyn psykiatrilla kolmen viikon välein keskustelemassa ja voin soittaa hänelle, jos tulee kriisinpoikasta.
3. Mielekäs tekeminen. Lähdin hieman epäluuloisesti mukaan erääseen harrastusryhmään alkuvuodesta mutta tajusin kesän aikana, miten tärkeäksi se oli minulle muuttunut. Sain pari ihan oikeaa ystävää ja sain syyn lähteä ihmisten ilmoille edes kerran viikossa.
4. Läheisten tuki. Vanhempani olen menettänyt kauan sitten, mutta mieheni on seisonut rinnallani pitkään. Hän ei ole puhunut kamalasti, mutta jaksanut tukea minua kun olen vain itkenyt ja valittanut elämän epäoikeudenmukaisuutta. Ilman häntä en olisi tässä nyt, se on varma!
Nämä eivät ole mitään "tee näin, niin paranet"-best seller tarinoita vaan minun kokemuksiani masennuksen tiellä tarpomisesta. En tahdo ärsyttää ketään enkä oleta muiden saavan mitään irti samoista jutuista kuin minä.
10