Apua eskaripojan jännitykseen ja vaikeisiin aamuihin?

Entisenä pk-tätinä tiesin, etten ikinä laittais lapsiani siihen kammotukseen, jota päiväkodiksi kutsutaan. Siellä tuhotaan kaikki yksilöllisyys, darwinismia parhaimmillaan ja ne toimimattomat henkilökunnat. Lista olisi loputon. 100 tädin joukossa pari helmeä ei pelasta mitään.

Kyllä siellä vanhempi polvi teki selväksi ettei pk:ssa ole tarkoitus hoivata lapsia. Ja kyllästyin siihen lapsista ja vanhemmista juoruamiseen ja joidenkin tätien tosi kylmään työasenteeseen.



Minusta kun itkevällä 5v:lläkin on oikeus olla aikuisen sylissä lohdutettavana eikä tätä: iso poika, ei tarvi jollottaa - asennetta.



Ta miten pientä kannustaa pottailuun tädin kiukkuiset kommentit että "vi**u, sil on taas pas*at vaipassa..."



Ei vain sovi mulle noin tyly asenne lasten kanssa. Eikä se tarkoita ylilässyttämistäkään, mutta järjellä ja tunteella siitä keskeltä.

tosin eskarissa oli kyllä paljon leikkiä eli ei ollut mitenkään tiukasti koulumuotoinen.

Alku meni samalla tyylillä, ei ollut kaverita kun ei itse uskaltanut lähestyä ketään ym. On myös loppuvuoden lapsi ja kotihoidossa ennen eskaria. Osasi kuitenkin lukea ja kirjoittaa jo 5-vuotiaana, joten eskarin siirtäminen vuodella ei tuntunut järkevältä. Eskarivuosi menikin sosiaalisia taitoja opetellessa, muut sitten opettelivat niitä kirjaimia ym. Meillä myös poika oli käynyt erilaisissa kerhoissa ja kavereilla (nuorempia) leikkimässä, mutta ilmeisesti se ei riittänyt.

Jokainen aamu oli todella raskas, kun poika itki ja milloin oli maha kipeänä, milloin pää. Aina sai itsekin lähteä itkukurkussa töihin. Pojalla on myös jonkinverran tuota piirrettä, ettei saisi epäonnistua missään, en kuitenkaan perfektionistiksi sanoisi. Esim. ei halunnut eskarissa piirtää, koska ei ollut siinä paras, ei halunnut osallistua juoksukilpailuun, koska ei voittanut ym. Kuitenkin osallistui pallonheittoon, koska siinä ei tullut voittaja selkeästi esille kun ei suoritusta tehty yhtäaikaa.

Aika auttaa, ekaluokka lähti aika hyvin sujumaan, nyt on tullut pientä takapakkia, mutta jospa tämä tästä ja toivon, että tokalle meno olisi jo paljon helpompaa...

Vuosi oli kamala, suoraan sanoen. Kavereita oli vaihtelevasti ja milloin kukakin. Kaikki vaihtoivat seuraa kuin paitaa (ryhmän pojat siis). Poikani oli eskariin mennessään varsin kohtelias ja rauhallinen. Myöskin kerhoillut, harrastanut ja ns. kotihoidettu.



Koulun eskari tapoineeen oli itsenäisyyttä vaativa, täynnä suorittamista ja kovin koulumainen. Lapsi voi pahoin ja lopulta kun mihinkään porukkaan ei oikein päässyt leikkimään kuin silloin tällöin, alkoi häiriköimään.



Asia ratkesi ja tilanne korjaantui kun aloitti koulun toisessa paikassa, sopivammassa opiskelumuodossa. Tehtävät sujuivat kyllä eskarissakin moitteetta. Lapsi vaan koki koulun eskarin epämiellyttävänä.



Päiväkodin eskari, montessorieskari tai vastaava sopisi lapsesi luonteelle varmasti paremmin.

Usein hössöttävät pojat saattoivat talvellakin lähteä ulos pukematta osaa vaatteita päälle. Sitten olivat kipeinä. Kukaan ei ehtinyt perään katsoa.

Sitten oli näitä väkivaltaisia poikia jotka ohimennen potkivat toisia jne. Oli järkytys omalle pojalleni, etenkin se, ettei eskarin tätejä paljoa kiinnostanut nämä kahakat.

Piti oppia itse puolustautumaan jollei aikonut jäädä kasan alimmaiseksi. Vaikeaa oli.

Tädit totesivat että "aina on pojat tapelleet, se on ihan normaalia".



t.25

Kaipa nyt vain täytyy antaa ajan kulua, lapsen kypsyä. Kommenttinne auttoivat ainakin siinä mielessä, että on ite helpompi olla lapsen tukena, jos voi olla varma siitä, että tilanne on ohimenevä ja tavallaan myös normaalikin.



Ja vaikka tiedän, että kyse on vain sopeutumisen ongelmista, ei kiusaamisesta tai muusta vakavasta, niin silti kyllä välillä itseä huolestuttaa.



Tässä vaiheessa en kyllä enää voi harkita eskarinvaihtoa. En usko, että poika haluaisi kuitenkaan sellaista isoa muutosta, vaikka se toisi tietysti jotain helpostusta mukanaan. Ja kavereista on ehtinyt tulla tärkeitä.



ap