Mies toipuu sydänkohtauksesta, itsellä jonkinlaista asennevammaa...

Mulla on sellainen olo, että mun miestäni ei voi koskaan uhata mikään oikeasti, kun se on niin voimakas ja elinvoimainen kaikin tavoin. (Ei sentään ole mikään himourheilija, mutta silti.)



Samaa aina ajattelin mieheni isästä. Voi ihmettä, mieheni isä kuoli yllättäen. En olisi millään voinut uskoa. Yritän tässä päästä sen ymmärtämiseen, että oma mieheni on myös ihan tavallinen kuolevainen.

että oikeasti mieskin joskus kuolee ja on sairas ja heikkokin... Ap.

vaan sepelvaltimotauti on ja pysyy miehelläsi. Elämäntavoilla ja oikealla lääkityksellä sen etenemistä voi hidastaa, kenties pysäyttäää, mutta sairaus on eikä se mihinkään katoa.

Mies toipuu sydänkohtauksesta, itsellä jonkinlaista asennevammaa... Mies sai pari viikkoa sitten sydänkohtauksen, tehtiin pallolaajennus ja jotain ja oli viikon verran keskussairaalassa. Itsellä on jotenkin vaikea ottaa asia kyllin vakavasti. Mies näyttää terveeltä ja hyväkuntoiselta, mutta, tietenkin, välttää rasittamasta itseään ja tarkkailee koko ajan kuntoaan. Ja kuitenkin kävi heti kohta sairaalasta päästyään hirvimetsällä...

Tosi onnellinen olen, ettei ole tuon sairaampi ja että kaikki on näinkin hyvin. "Uusi" mies kuitenkin vähän sekoittaa päätä ja siksi vähän avaudun ajatuksistani tänne. Kai nämä vähättelevätkin ajatukset ovat normaaleja puolison vakavan sairauden jälkeen?

Et uskalla ajatella koko totuutta, koska se olisi liian kamalaa.

Etkö edes tiedä mitä toimenpiteitä miehellesi on tehty, etkö ole lukenut epikriisiä? Oletko perinteinen nainen, joka ederllyttää mieheltä voimaa ja jaksamista, jotta nainen saisi peesata?

Varmaan tuossa tilanteessa teillä molemmilla on monenlaisia tunteita ja varmaan molemmat - ehkä mies varsinkin! - haluaisi unohtaa koko sairauden. Se nyt vain on niin, että teillä on elämässänne tuo sairaus. Opettelette olemaan sen kanssa.

on kuulemma miehille hyvin säikäyttävä kokemus (kai me naiset ollaan enemmän sinut haavoittuvuutemme kanssa?) ja saattaa aiheuttaa alakuloisuutta ja pahantuulisuuttakin.



Puolison vakava sairastuminen on aina shokki myös sille "terveelle" osapuolelle, koska elämän asetelmat voivat muuttua radikaalistikin. Ja elämän ennustettavuuden tunne rapisee.



Vaatiihan se sopeutumista ja asennoitumista kummaltakin. Ehkä kannattaa antaa sille sopeutumiselle aikaa eikä hötkyile mihinkään suuntaan. Antaa elämän kuljettaa, mutta muistaa myös ne lääketieteelliset tosiasiat jotka saattavat vaatia joitakin elämäntapamuutoksia.



Toisaalta -erilaisista kriiseistä ja muutoksestahan tämä ihmiselämä koostuu. Ei voi jäädä paikoilleen.

Sille tehtiin pari vuotta sitten ohitusleikkaus ja ihan kunnossa se oli sitä ennen ja on ollut sen jälkeenkin.

ja aiheuttaa usein myös masennusta. Usein vasta viiveellä kun on lähdetty jo kotiin.



Se on totta että sepelvaltimotauti ei parane vaan miehesi on syötävä määrätyt lääkkeet ja opittava elämään sairautensa kanssa. Infarkti voi tulla uudelleen, jos ja kun tauti etenee vuosien saatossa.



Pari viikkoa on todella lyhyt aika. Tiesitkö, että ennen vanhaan ennen pallolaajennuksia infarktin saanut ei olisi tuossa ajassa edes päässyt kotiin, vaan makaisi vielä sairaalassa. Hän on siis vielä toipilas.



Ehkä sinä elät vielä omaisena shokkivaihetta ja alat vasta käsittää, miten iso asia on tapahtunut. Suosittelen teille lämpimästi jotain Sydänliiton kurssia tai tapaamista.

http://www.sydanliitto.fi/etusivu



t. kardiologisen osaston sh