Miten kasvattaa poika niin, ettei joudu kiusatuksi?

Ja tämä oli kirjoittaja numero viidelle.

liian tosikosta tulee se kiusattu.



Minusta hyvä elämän ohje on että naura itse itsellesi ennen kuin toiset sen tekevät, niin he kuitenkin tekevät ja kaikkihan me olemme jollain tapaa hirvittävän naurettavia, mietipä vaikka ihmistä joka ottaa itsensä tai elämän todella vakavasti, onko naurettavampaa.



Ja terve hyvä itsetunto pitäisi lapselle saada kasvatettua, rakastaa ja ihailla aidosti ja kuunnella lasta hänen ehdoillaan.

minäkin yritin kasvattaa poikaani noin, nyt hän on jo aika mies ja tuli kerran teininä kotiin silmä mustana, joku oli käynyt hänen kaverinsa kimppuun ja poikani puolusti kaveriaan, kysyin että mikset lähtenyt karkuun, poikani vastasi että jaa, meinaatko että kaveri jätetään?



Eipä ollut minulla mitään sanottavaa.

Minusta tuntuu vastenmieliseltä ajatus, että minun pitäisi kasvattaa poikani jonkun muotin mukaan ettei häntä kiusattaisi. Eikö kuitenkin pitäisi ajatella niin, että kuinka kasvatan poikani, ettei hänestä tule kiusaaja?



Kiusatuksi voi joutua vaikka silmälasien takia. Joten pitäisikö lapselle sitten sanoa ettei kannata käyttää laseja, koska joudut kiusatuksi. Eikä lapsen luonnettakaan niin vain voi käydä muuttamaan, jos kiusaamisen syy on vaikka, että on kiltti ja ujo poika.

Suosittelen lainaamaan kirjoja siitä, kuinka lapselle rakentuu hyvä ja terve itsetunto.

jolloin testataan, miten kohde reagoi. jos kohde osaa toimia "oikein", eli antaa sopivasti takaisin, laittaa jutun huumoriksi tai muuten osaa reagoida vaikka olemalla välittämättä, kiusaaja etsii sopivamman uhrin. Ongelma on, että oikeaa tapaa ei voi tietää. Mutta paras ennakointi on kasvattaa lapsi reippaaksi, itseään arvostavaksi ja rauhantahtoiseksi mutta siti itseään puolustavaksi. Ja siinäpä onkin haastetta. Apn:n lapsi tarvitsee ehkä vähän kannustusta puolustautumiseen. Kyllä poikaporukassa fyysisyys on aika välttämätöntä välillä, vaikkei ensimmäiseksi siihen turvautuisikaan. Leikkimielinenkin nujakointi voi mennä kiusaamisen puolelle, jos huomaavat, että joku ei puolustaudu mitenkään.

17 osui naulan kantaan. Sekä minä että kaksoisveljeni olimme 90 -luvulla hyvällä itsetunnolla varustautuneita nuoria kun aloitimme yläasteella. Silloin ei koulukiusaamisesta juuri puhuttu, vaikka sitä esiintyi runsaasti meidän koulussa. Muutama muualta muuttanut "kovis" joka ei siis tuntenut meitä ala-asteelta yritti ensimmäisenä koulupäivänä nälviä ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Emme tuolloin ymmärtäneet että kyseessä oli sopivan kiusaamisen kohteen hakeminen. Emme reagoineet yrityksiin mitenkään ja kovis siirtyi heti seuraaviin uhreihin, jota terrorisoi seuraavat 3 vuotta.

Se on siis pienistä eleistä ja itsetunnosta kiinni kuka valitaan kiusaamisen kohteeksi. Niitä eleitä kun ei voi ennakoida, niin ainoa tapa on kai kasvattaa lapsen itseluottamusta josta seuraa itsevarmuus kaikissa eleissä.

Vahva itseluottamus, itsetunto ja itsevarmuus on kai paras pohja mille rakentaa

liian tosikosta tulee se kiusattu.

Minusta hyvä elämän ohje on että naura itse itsellesi ennen kuin toiset sen tekevät, niin he kuitenkin tekevät ja kaikkihan me olemme jollain tapaa hirvittävän naurettavia, mietipä vaikka ihmistä joka ottaa itsensä tai elämän todella vakavasti, onko naurettavampaa.

Ja terve hyvä itsetunto pitäisi lapselle saada kasvatettua, rakastaa ja ihailla aidosti ja kuunnella lasta hänen ehdoillaan.

Minä olin itse sellainen etten edes tajunnut jos joku yritti vittuilla, löin aina leikiksi jne. Mutta oma tyttäreni on herkkä, ottaa helposti itseensä ja on kauhean itsekriittinen. Että miten opetan häntä olemaan vähemmän herkkä? Toisen lapsi on samanlainen kuin itse olin, kasvatus sama.

Ja hiljaisellakin ihmisellä voi toki olla hyvä itsetunto ja itseluottamus. Usein taas niillä jotka paljon mesoavat ei niin paljon sitä olekaan. Hyvä itsetunto ei ole luonnekysymys vaan kasvatuksen tulos.

Mä kasvatin pojalle hyvää itsetuntoa. Poika joutui kiusatuksi mutta sanoin (vaikkei kuulemma saisi) että olet parempi ihminen kuin ne kiusaajat, paljon fiksumpi jne. Poika pysyi järjissään eikä masentunut ja kiusaaminen sitten loppuikin. Samalla kasvatin myös poikaa joka ei kiusaa kysymällä todella usein miltä sinusta tuntuisi jos.

Kysyisin, että paljonko teidän mielestänne sillä on merkitystä, millainen isä pojalla on? Eli paljonko isä kannustaa ja tukee poikaa "poikien maailmaan".

Minun kiusaamiseni loppui melko seinään kun ymmärsin mikä minussa sen kiusaamisen halun herätti. Ennen tämän tajuamista reagoin kiusaamisen aina todella voimakkaasti = sain hillittömän raivarin. Jokusen vuoden jälkeen (about 12 vee) tajusin, että tuo reaktio oli se motiivi kiusaamiselle. Olin kiusaajista viihdyttävä kun repesesin jokaisesta pienimmästäkin provokaatiosta. Lopetin reagoimisen ja kappas kummaa niin loppui kiusaaminenkin.

Kiusaamisen syy harvemmin on mitään konkreettista. Se, miten kiusataan taas kohdistuu johonkin konkreettiseen. Ei läskiä lasta kiusata sen takia, että lapsi on läski - se läskiys on vaan hyvä kohde niille iskuille. Ehkä se läski reagoi viihdttävästi niinkuin minä tai sitten se reagoi omaa paskaa itsetuntoa hivelevän alistuvasti tms.

On ihan tutkittua tietoa että suosituimpia kavereita ovat reilut, avuliaat ja anteliaat lapset. Ja anteliaalla ei siis tarkoiteta että ostetaan kavereita, vaan sitä että vaikkapa karkkipussi jaetaan reilusti eikä mässytetä yksin seurasssa.

Eli ei hyvään sosiaaliseen asemaan tarvita isoja lihaksia vaan sosiaalisia taitoja. Tappelijoista ei tykätä.

Mulla vanhempaa poikaa kuulemma joskus kiusattu (oli pieni, heiveroinen, fiksu),mutta selvisi tilannetajulla ja sitten ala-asteella rupesi tappelemaan vastaan (jollain 5. luokalla). Kiusaajat lopetti. Ja tilanne ei myöskään ollut vakava. Nyt ovat kavereita. Nuorempi on uhmakkaampi ja pelkäsin aina miten käy jos joku kiusaa, mutta ei ole käynyt mitenkään. Tappelisi varmaan viimeiseen hengen vetoon asti. Hänellä on paljon kavereita.

Niitä myös kiusataan paljon jotka itse kiusaa eli tilannetaju ja sosiaaliset taidot olisi minusta tärkeimpiä ja etenkin jos on pienikokoinen niin kropan hallintaa (liikuntataitoja).Moni asia on kuitenkin sattumaa.

Kouluikäisillä yksi tärkeimpiä sosiaalisen pärjäämisen indikaattoreita on liikunnallisuus. Ainakin pojilla, tytöistä en ole varma.

Kannustaisin siis liikunnallisuuteen. Lisäksi koittaisin tukea kaverisuhteita. Kun on yksikin hyvä kaveri niin lapsella on parempi olla + ei jää niin helposti yksinäiseksi silmätikuksi.

Liikunnallisuutta tukisin siksikin, että se on hyväksi ihan kaikille ja kaiken ikäisille. Lisäksi se voi olla koko perheen yhteinen harrastus.

[quote author="Vierailija" time="19.09.2011 klo 12:16"]

Tähän vinkkejä, kun kerran vielä voi vaikuttaa. Sen tiedän, että ryhmässä toimisen taidot, hyvät liikunnalliset taidot, kyky puolustaa itseään ja mahdollisimman keskiverto ulkonäkö ainakin suojaavat lasta kiusaamiselta. Onko vielä muita, joihin te muut poikien äidit kiinnitätte huomiota kasvatuksessa, että lapsi ei joutuisi kiusatuksi?

[/quote]

Poikani on eskaissa ja häntä jollain tasolla kiusataan. Hän on erittäin hyvä liikunnassa, hän puolustaa itseään, vähän turhankin hanakasti ja poika on äärettömän söpö/hyvän näköinen. Mutta niin vaan on joutunut kiusatuksi :( johtuen aika paljon räiskyvästä ja erottuvasta luonteestaan. Lisäisin siis listaasi vielä, että: lapsen pitää upota massaan, eli olla huomaamaton. Ei siis saa olla erottuva. Mutta en minä ainakaan halua lapsestani mitään massaa tehdä, jotta ei oudu kiusatuksi. Kiusaaminen on niiden kiusaajien onglema, ei minun lapseni. Lapsestani tulee taatusti isona oikea hurmuri, olkoot ne kiusaajat sitten kateellisia omien kaljamahojensa kanssa :)

Oma tytöni on näkyvästi erilainen ihonvärinsä takia ja ainoa tummaihoinen koko yhteniskoulussa. Siinä on vaikea kasvattaa olemaan "näkymätön" tai "samanlainen kuin muut". Ei siis auta kuin kasvattaa olemaan ylpeä itsestään ja erilaisuudestaan sekä pitämään puolensa.

Minulla on kolme poikaa. Heitä ei ole kiusattu eivätkä he ole kousanneet. He kaikki tietävät olevansa rakastettuja. Kaikki kolme tietävät, että heiltä odotetaan hyvää köytöstä. Kaikki kolme tietävät, ettei heidän tarvitse miellyttää kaikkia. Kaikki ovat urheilullisia ja hyviä koulussa. Heillä on kaikilla muitakin kavereita kuin jonkin pienen piirin porukka.

46 lisää. Pidän tärkeänä myös opettaa tunteiden sanoittamista ja sosiaalisten tilanteiden analysoimista. Keskustelua siis.

[quote author="Vierailija" time="19.09.2011 klo 12:30"]

olen opettanut 6v pojalleni hyvää käyttäytymistä. Tulos:
ujo nyhverö jolla ei ole kavereita kuin päiväkodissa. omalla pihalla ja puistossakin kesällä toiset nauraa kun poika kommentoi "paska on ruma sana" jne.

vaikka poika on komea, ikäisiään hieman pidempi ja (kuulemma) lihaksikkaampi, kova liikkumaan käydään yhdessä lenkillä (minä juoksen poika pyöräilee yleensä 10km) niin ujostelee muita eikä uskalla pitää puoliaan koska olen aina kieltänyt vastaamasta rähinällä vaan menemällä pois tilanteesta ja jättämällä ne rähisijät omaan arvoonsa. (leikkipuistoissa juuri huomaa kuinka helposti saa syyt niskaan juuri se syytön kun nämä rähisijät ensin ärsyttää ja haukkuu ja sittenkun vastaat samalla niin olitkin yksin se kaikkeen syyllinen)

[/quote]näin tein minäkin ja jäljestä päin harmittaa.

Ei täällä näin pärjää. Paitsi kyllä se on vähän perusluonteessakin "miten puolia pidetään".

että lapsi ei kasva kiusaajaksi. Mun mielestä kiusaajat tarvii enemmän kasvatusta kuin kiusatut.