Pitäisi päättää: raskaus+masennus vai abortti+mahdollinen masennus?

Nostetaan tämä vanha ketju.
Oma tilanteeni on tismalleen sama kuin teillä. Toivottu raskaus laukaisi todella pahan masennuksen ja ahdistuksen. Olen rampannut lääkäreillä ja kaikki laittavat tämän vain hormoneiden piikkiin ja puhuvat abortista vaikka tiedän itse, että kyse ei ole siitä. Elämäni on kadottanut täysin merkityksensä. Lääkkeitä en saa vaikka olen niitä pyytänyt edes kokeilumielessä. En kykene tässä tilassa enää ikinä töihin, joten minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin abortti. En olisi halunnut tehdä sitä, sillä lapsi oli alunperin toivottu. Mutta joko tapan itseni, jolloin kuolenne molemmat ja aiheutan suunnattoman surun läheisilleni tai sitten tapan lapseni abortoimalla sen ja masennuksen vuoksi ehkä siinäkin tapauksessa itseni.

Up

[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 09:47"]Nostetaan tämä vanha ketju.
Oma tilanteeni on tismalleen sama kuin teillä. Toivottu raskaus laukaisi todella pahan masennuksen ja ahdistuksen. Olen rampannut lääkäreillä ja kaikki laittavat tämän vain hormoneiden piikkiin ja puhuvat abortista vaikka tiedän itse, että kyse ei ole siitä. Elämäni on kadottanut täysin merkityksensä. Lääkkeitä en saa vaikka olen niitä pyytänyt edes kokeilumielessä. En kykene tässä tilassa enää ikinä töihin, joten minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin abortti. En olisi halunnut tehdä sitä, sillä lapsi oli alunperin toivottu. Mutta joko tapan itseni, jolloin kuolenne molemmat ja aiheutan suunnattoman surun läheisilleni tai sitten tapan lapseni abortoimalla sen ja masennuksen vuoksi ehkä siinäkin tapauksessa itseni.
[/quote]

No sä meet terapiaan etkä tapa lastasi.
Minäkin oon selvinny pahoista ahdistuksista ja masennuksesta ilman lääkkeitä ja oon yh.

Käyn jo terapiassa. Ei auta yhtään.
-nro 17

[quote author="Vierailija" time="17.01.2015 klo 09:47"]

Nostetaan tämä vanha ketju. Oma tilanteeni on tismalleen sama kuin teillä. Toivottu raskaus laukaisi todella pahan masennuksen ja ahdistuksen. Olen rampannut lääkäreillä ja kaikki laittavat tämän vain hormoneiden piikkiin ja puhuvat abortista vaikka tiedän itse, että kyse ei ole siitä. Elämäni on kadottanut täysin merkityksensä. Lääkkeitä en saa vaikka olen niitä pyytänyt edes kokeilumielessä. En kykene tässä tilassa enää ikinä töihin, joten minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin abortti. En olisi halunnut tehdä sitä, sillä lapsi oli alunperin toivottu. Mutta joko tapan itseni, jolloin kuolenne molemmat ja aiheutan suunnattoman surun läheisilleni tai sitten tapan lapseni abortoimalla sen ja masennuksen vuoksi ehkä siinäkin tapauksessa itseni.

[/quote]

Ensinnäkin, jos sinulla ei ole aiemmin ollut masennusta, niin todennäköisestihän se johtuu juuri hormoneista, ja se olo kyllä tasoittuu. Tiedän, että tämä ei tällä hetkellä paranna sun oloasi yhtään, mutta myös mun alkuraskaus oli melkoista hormonimylläkkää ja ahdisti ja masensi. Nyt raskauden puolivälissä olo alkaa oleen jo parempi. Eli jos epäilet, että raskaus on laukaissut nuo tunteet, niin kannattaa lohduttautua siihen, että ne häviävät kyllä.
Toiseksi, jos päätät tehdä abortin niin älä ajattele, että tapat siinä lapsesi. Se on vain pienenpieni alkio, joka ei tunne yhtään mitään. Siis oletan, että teet sen viimeistään viikolla 12. Se ei ole silloin vielä mikään lapsi. Pahennat vain omaa oloasi, jos ajattelet noin.

Jouduin samanlaisen valinnan eteen. Raskaushormonit laukaisivat jopa psykoottisia oireita, jollaisia ennen ei ollut ollut. Välillä uskoin lapsen olevan jonkun muun kuin kumppanini vaikka en todellakaan ollut kenenkään muun kanssa ollut, välillä uskoin että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla, en saisi lopettaa elämää mutta toisaalta en voisi selvitä tästä ilman että puhkeaa joku psykoosi. Stressin taso oli kamala. Taustalla minulla masennusta ja monenlaista traumaa lapsuudesta ja ensimmäisestä parisuhteesta, tuntuu etten ole vuottakaan saanut elää rauhassa vaikeiden asioiden käsittelemiseltä. Raskaus ei myöskään ollut suunniteltu mutta valinta oli vaikea sillä suhde on kuitenkin rakastava ja olisi ollut ehkä mahdollisuuskin onneen lopulta tämän asian kanssa. Suhde on kuitenkin vielä sen verran tuore että tarvitsemme mielestäni vielä aikaa ja alussa oli vaikeuksia, joista en ollut ihan vielä itse toipunut vaikka näinkin jo tulevan olevan yhdessä oikea tie.

Raskauden hetkellä kaikki pelot puskivat vahvasti päälle liittyen omaan selviämiseen, suhteen selviämiseen(usko katosi ilman mitään syytä + paranoia kaikkea miehen sanomisia kohtaan), epävakaaseen taloudelliseen tilanteeseen ja suuriin muutoksiin miehen henkilökohtaisessa elämässä. Myös oma suhtautumiseni tukiverkostoon muuttui yhtäkkiä paranoidiseksi ja se, että joutuisin "autettavaksi" tuntui käsittämättömän ahdistavalta. Päätimme, että yritetään vielä kehittää yhteistä elämäämme ennen kun tuodaan siihen lapsia, niitä haluamme kyllä. Itselleni myös on tärkeää pystyä pärjäämään itse. Tämän kokemuksen perusteella kuitenkin ymmärrän, että minun tulee raskauden alusta asti hakeutua avun piiriin psykologisten asioiden ja lamaannuttavan pahoinvoinnin vuoksi, jonka vuoksi nyt jouduin lopulta tiputukseen. En vaan yksinkertaisesti pärjännyt myöskään ajatusteni kanssa, jonka lisänä oli järkyttävä raskauspahoinvointi.

Nyt kun raskaus on keskeytetty, on henkinen hyvinvointi romahduksissa, luulen tehneeni väärän valinnan ja syyllistän itseäni hetkittäin. Mutta niin olin romahduksissa raskauden aikanakin, paniikki on kuitenkin nyt hälventynyt ja usko siihen, että teimme oikean ratkaisun vahvistuu vähitellen. Tuntuu pahalta etten vaalinut elämää sisälläni ja tein sikäli omaa etiikkaani vastaan myös mutta epäilen, että olisin saattanut tehdä jotain itselleni kaiken sen stressin tuloksena tai jotenkin seota lopullisesti. En vaan pystynyt rauhoittumaan asian äärelle ja pohtimaan rauhassa muita vaihtoehtoja tai osannut hakea apua, tuntuu että ratkaisu tehtiin hätäisesti ja siksi en voi tietää oliko se oikea ja toisaalta tuntuu että molemmat vaihtoehdot olisivat olleet väärin. 

lisää:

Sairaanhoitaja kuitenkin sanoi kauniisti, että hän haluaa nähdä kun tulen onnellisena joskus synnyttämään kun olen kunnossa ja lapsi on odotettu ja toivottu, hän myös kehui vastuullisesta ajattelusta. Mies ajattelee myös kauniisti, että se sama tyyppi tulee sieltä sitten vähän myöhemmin, teemme sen yhdessä ajatuksella ja odotuksella. Yritän nyt ajatella että ehkä minulla on oikeus tehdä töitä saadakseni itseni sellaiseen kuntoon, että koen voivani olla rakastava ja pystyvä ja hyvä vanhempi ja vieläpä yhdessä kumppanin kanssa pystyä elättämään jälkeläiset eikä tippua täysin Kelan tuelle kuten nyt olisi elämäntilanteen takia uhkana. Tämä kokemus ainakin motivoi nyt tehdä kaikkeni saadakseni pään kuntoon, psykoterapia odottaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että tavallaan ollaan jo puolessavälissä matkaa, olen löytänyt oikean elämänkumppanini ja yhdessä työskentelemme nyt tätä unelmaa perhe-elämästä kohti. Tämä on asia josta en vuosi sitten osannut, tiennyt tai uskonut haluavani tai voivani edes haaveilla. Alan pikkuhiljaa hyväksyä asian ja kokea, että tämä oli nyt kaikista vastuullisin ratkaisu. On ihmeellistä että tuollaisia pikkuisia voi pistää alulle ja toivon että se onnistuu sitten kun sitä kovasti toivomme ja odotamme. Tärkeää oli, että kumppanin kanssa yhdessä teimme sen valinnan ja teemme tästä eteenpäinkin valinnat yhdessä. En ole yksin asian kanssa ja hän on kärsivällinen toipumiseni suhteen, kärsivällisempi kuin minä. 

Kirjoituksestakin välittyy kuinka sekavalta ja kaoottiselta koko tilanne ja sisäinen maailmani tuntui. En voi koskaan tietää mikä olisi ollut oikeasti oikea valinta. Joten ei auta kuin yrittää uskoa, että teimme oikean valinnan.