Pitäisi päättää: raskaus+masennus vai abortti+mahdollinen masennus?

kysymyksiä. en todellakaan tiedä, kuinka masennuksen käy kummassakaan tapauksessa, mutta raskaus on masennuksen aikaansaanut, joten siksi kuvittelen välillä, että abortti toisi helpotuksen... ap

Ehkä kannattaa miettiä, mitä tukea saisit jos pitäisit lapsen??? Koska ilman tukea ei ole helppoa. Ja synnytys sinällään voi laukaista masennuksen, itse sairastuin vaikeaan masennukseen ekan lapsen synnyttyä ja sillä tiellä ollaan. En osaa sanoa olisiko pitänyt jättäytyä lapsettomaksi, kuka ihminen muka tietää tulevaisuuden? Sanon vain, että kaikilla on mukavampaa jos äiti ei ole masentunut.

ollut yhdynnässä ilman ehkäisyä.

koska jo perhettä on sinulla, niin varmasti olet sen ikäinen, että tiedät kaikki keinot raskaudenehkäisyssä?

eli ei sinulla ole valinnanvaraa, kuin kannat vastuusi

ja katsot miten käy,

eli jatkat raskautta, hakeudut heti neuvolaan, saat ajana psykpolille ja siten hyvää hoitoa ja lääkettä masennukseensi, lääkkeitä on monia ja hoitojakin,

masennuksen SYY tulee selvittää , eli mikä masennuksesi aiheuttaa, laukaisee

eli nyt luuri käteen ja soitto neuvolaan ja psykpolille

tätä jeestustelua. Kas kun Suomessa on valinnanvaraa ja aborttikin ihan laillinen.

ap olet päätöksesi tehnyt jo siinä vaiheessa, kun olet ollut yhdynnässä ilman ehkäisyä.

koska jo perhettä on sinulla, niin varmasti olet sen ikäinen, että tiedät kaikki keinot raskaudenehkäisyssä?

Mistä tiedät että ap on ollut yhdynnässä ilman ehkäisyä? Sinäkin olet varmasti jo sen ikäinen että tiedät 1) ehkäisyn voivan pettää ja 2) ainoan takuuvarman ehkäisymenetelmän olevan selibaatti. Turha siis moralisoida.

Eli olen aikoinani sairastunut toista lasta odottaessani raskasuajanmasennukseen (heti rv7). Laukesi todella voimakkaana, samaan aikaan kuin fyysinen pahoinvointi. Tuolloin en kuitenkaan hakunnut edes harkita lääkitystä, ja muutenkin minulle vain toitotettiin että masennus johtuu "vain" hormoneista. Ja tottahan tuokin, hormonithan sen varmasti laukaisi. Oireilinhan muuten hyvin voimakkaasti raskauteen; kärsin todella rajusta fyysisestä aphoinvoinnista rv7-24, ympäri vuorokauden, ja jouduin välillä sairaalahoitoon, kun edes vesi ei pysynyt sisällä. Tällöin masennusoireisiini ei siis pahemmin kiinnitetty huomiota, vaan ne laitettiin sen fyysisen pahoinvoinnin piikkiin. Oma pahaolo oli niin voimakas, että halusin koko ajan kuolla, ja/tai toivoin että sikiö sisälläni kuolisi. Toivoin siis sikiön kuolemaa aina sinne synnytystapahtumaan saakka. Suoraan sanottuna vihasin sisällä kasvavaa lastani, sekä itseäni. Ja raskaus oli todellakin suunniteltu ja tekemällä tehty. Koko alkuraskauden rv7 alkaen haaveilin abortista, mutta en ns. kehdannut tehdä sitä, sillä olimme kuitenkin tekemällä tehneet lasta... äärimmäisen sekavia tunteita siis.

Myös esikoisen hoitaminen (2v.) tuolloin oli todella raskasta, enkä äitinä kyennyt olemaan hänelle lainkaan läsnä, vaikka juuri ja juuri kykenyt hänen perustarpeensa tyydyttämään; puhtaat vaatteet, hygienai, ruokailut ja ulkoilut. En muuta. Makasin vain sängyssä, ja itkin.



Toinen lapsemme sitten syntyi, ja olin sillä sekunnilla äärimmäisen onnellinen pienestä tulokkaasta, ja rakkauden tunne häntä kohtaan syntyi heti, ja olo oli hyvä, ja normaali. Kuukauden päivät kaikki sujui hyvin ja normaalisti, ja jaksoin olla äitinä kummallekin lapselleni.



Tämän jälkeen päälleni valui synkkyys, täysi pimeys, ja vaivuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En esim. muista toisen lapseni täytettyä 1kk, niin sen jälkeen seuraavasti 1,5-vuodestä yhtään mitään vieläkään. Se kaikki on täydellisessä pimennossa. En edes muista pahaa oloani. Vasta toisen lapseni ollessa 2,5-vuotias, havahduin ja huomasin, kuinka paljon vihaan lapsiani ja itseäni. Kohdistin sen kaiken oman pahan olo lapsiini. Tällöin marssin lääkärin vastaanotolle ja ilmoitin että nyt tarvitsen välittömästi apua. Kerroin kaikki tuntemukseni ja sain heti lähetteen psykopolille, ja sieltä sain nopeasti ajan psykiatrian erikoislääkärille.



Hän diagnosoi minulla vaikean masennuksen, johon sain heti lääkityksen sekä säännölliset terappiakäynnit. Olo alkoi helpotumaan jo reilussa viikossa, ja kuukaudessa tunsin taas olevani oma itseni, nautin elämästä, lapsista, ja olin onnellinen. Lääkitystäni tietenkin kasvatettiin ja kävin säännöllisesti terapiassa, ja aloin parantumaan. Samalla lääkäri diagnosoi minulla olleen edellisen lapsen odotusaikana raskausajanmasennuksen, sekä synnytyksenjälkeisen masennuksen.



Kahden vuoden lääkityksen jälkeen aloimme vähentämään annosta, jatkoin kuitenkin terapiaa, ja lopulta 2,5-vuoden lääkehoidon jälkeen sain elää puoli vuotta ilman lääkkeitä ja oireita. :)



Tällöin aloimme myös suunnittelemaan perheenlisäystä, joka tietenkin pelotti sairauteni takia, mutta keskustelut lääkärini (psykiatrian erikoislääkärini) ja neuvolan kanssa saivat minut vakuuttumaan, että tällä kertaa en jäisi mahdollisen masennuksen lauettua yksin.



Aloin odottamaan kolmatta lastamme, ja taas rv7 masennus laukesi, ja äärimmäisen pahana. Pahempana kuin koskaan ennen. Lääkitystä tarjottiin heti, mutta halusin sinnitellä edes sinne rv12 saakka ilman lääkkeitä. Elämä oli yhtä helvettiä, masennus oli niin rankka ja syvä, sain säännöllisesti pahoja paniikkikohtauksia, jouduin aika-ajoin sairaalaan niiden takia, en pystynyt nukkumaan lainkaan jne. Ei sitä aikaa pysty edes sanoin kuvaamaan. :( Ja tietenkin päälle kärsin myös taas äärimmäisen pahasta raskauspahoinvoinnista. Lapsiani en kyennyt hoitamaan enää lainkaan, ja töistä jouduin jäämään pysyvästi sairauslomalle. Onneksi masennukseni oli niin hyvin kaikkien tiedossa, että esim. isovanhemmat ottivat lapsemme ja kotimme hoitaakseen, jotta lasten isä pystyi kuitenkin käymään töissä.



Rv 15 uskalsin viimein aloittaa lääkityksen, joka alkoi viimein helpottaa rv 20. Raju pahoinvointi loppui viimein rv24. Suurin piirtein rv22 masennusoireet helpottivat kokonaan, ja sain nauttia terveestä mielestä loppuraskauden. Lääkkeitä söin aivan synnytykseen asti, sekä jatkoin sen jälkeen, ja imetin samaan aikaan.

Tähän tulokseen lääkärit (psykiatrian erikoislääkärini ja synnärin lääkärit) päätyivät rv 30 tienoilla, jottei minulle laukeisi synnytyksen jälkeinen masennus, eli loppuraskauden ajaksi lääkitystä ei kannattanut lopettaa, eikä synnytyksen jälkeen.



Masennusireet eivä palanneet synnytyksen jälkeen, ja nyt olen saanut elää tasapainoista ja hyvää elämää kolmen lapseni (ja mieheni) kanssa jo 4kk. Käyn edelleen terapiassa, jossa seurataan tilaani. Parin kuukauden päästä alamme pienentämään lääkitystäni, tarkoituksena jättää se kokonaan pois, jos pysyn oireettomana. Ja jos oireet palaa joku päivä, niin tiedän, että tarvitsen siihen lääkettä.



Raskausaikana tein myös sen päätöksen, että jos lääkityksestä huolimatta minulle olisi lauennut synnytyksenjälkeinen masennus, niin olisin pyytänyt lääkkeet estämään maidon nousun rintoihin, ja ollut kokonaan imettämättä, jotta olisin saanut käyttööni vahvemman lääkityksen. Eli siinä kohtaa se oma hyvinvointi olisi kyllä mennyt lapsen imetyksen edelle.



Joten hyvä ap, kaikki myötätunto ja sympatia sinulle! :)

Suosittelen hakemaan apua masennukseen, sillä apua siihen kyllä saa myös raskausaikana, ja hyviä lääkkeitä on. :)

Minulla on kamala masennus päällä ja unettomuus vaivaa. Haaveilen keskenmenosta. Lääkkeitä en kuulemma saa ennenkuin 12 raskausviikkoa on täynnä.

sinulle eilen? Yllätyin, kun näin aloittamani ketjun. Olen käynyt AV:llä hyvin satunnaisesti. Raskaus on puolivälissä, ja sain lääkkeet ehkä 9-10 rv. Olen käynyt sh:n, tk lääkäreiden ja psykiatrin juttusilla, ja kahden mielialalääkkeen turvin unet ja voimat ovat palanneet. Sain itseäni keskivaikeasta masennuksesta juuri ja juuri sen verran pinnalle ennen kuin aborttipäätös piti tehdä, että tein niin kuin uskon olevan oikein, mutta luottamusta voimien riittämiseen ei ole. Edelleenkään en toivo ja halua lasta, vaikka ultrassa ja vauvan liikkeitä tuntiessa hellyn hiukan, ja pelkään tulevaa. Uskon kuitenkin, että jos saan kaiken mahdollisen avun ja tingin ennen niin tärkeistä periaatteistani vauvan hoidon suhteen, valopilkkuja tulee vielä, ja parin vuoden kuluttua elämä muuttuu jo iloksi. Taustalla on aiempien lasten todella vaikeat vauva-ajat, joten siksi en uskalla toivoa enempää. Perhe, suku ja ystävät ynnä terveydenhoitopuoli sekä Taivaan Isä ovat kuitenkin puolellani :-) Ap

Mitä päätit tehdä?

[quote author="Vierailija" time="19.09.2011 klo 09:18"]

Raskaus oli raskasta, oireilin silloin paljon, samoin vauva-aikana. Nyt lapsi on ihana päivänsäde, koko perheen rakastama kuopus, ja kiitän Jumalaa usein, että sain noin mahtavan lahjan elämääni.

[/quote]

Raskaus oli raskasta, oireilin silloin paljon, samoin vauva-aikana. Nyt lapsi on ihana päivänsäde, koko perheen rakastama kuopus, ja kiitän Jumalaa usein, että sain noin mahtavan lahjan elämääni.

Masennuin, kun raskauduin yllättäen. Hormonit ja rankka tausta varmaan aiheuttivat sen. Olen lääkityksellä, mutta masennus ei helpota. Kumpi ratkaisu sinusta on parempi itselleni ja olemassaolevalle perheelleni? Ulkopuolisesta katsottuna elämäntilanne on varmaan ok, mutta itse olen aivan sekaisin.

ollut yhdynnässä ilman ehkäisyä.

koska jo perhettä on sinulla, niin varmasti olet sen ikäinen, että tiedät kaikki keinot raskaudenehkäisyssä?

eli ei sinulla ole valinnanvaraa, kuin kannat vastuusi

ja katsot miten käy,

eli jatkat raskautta, hakeudut heti neuvolaan, saat ajana psykpolille ja siten hyvää hoitoa ja lääkettä masennukseensi, lääkkeitä on monia ja hoitojakin,

masennuksen SYY tulee selvittää , eli mikä masennuksesi aiheuttaa, laukaisee

eli nyt luuri käteen ja soitto neuvolaan ja psykpolille

mä tulin vuosi sitten yllättän raskaaks (mun ei pitäny voida saada lapsia). Olin ollu melken kymmenen vuotta enemmän ja välil vähemmän masentunu, välillä lääkitys, välil terapias ym... Sit päätin pitää lapsen, vaikka mietin aborttia oman sekavan mieleni takia. Miten tälläsestä vois tulla hyvä äiti joka ei saa itestäänkään aina pidettyä huolta?!



Raskaus meni vaihdellen hyvän ja huonon välillä, oli aika paljon fyysisiäkin vaivoja jokka vaikutti mieleen. Kun lapsi sit synty, olin onnellisempi kun ikinä! Ja oon vieläkin. Eipä toi vauva viä kovin vanha oo, mutta on koliikki ja oon fyysisesti ihan poikki. Silti niin onnellinen, että voisin sanoo vauvan pelastaneen mut.



Jos olisin tehny aborin, niin se ei ainakaan olis mun masennusta parantanu.

toivottu raskaus oli kyllä kyseessä. lopetin tabletit n. 2kk ennen laskettua aikaa, olin ihan down kun vauva oli 6kk, mutten enää halunnut mömmöjä vetää vaan olen mieluummin oma vaihteleva itseni... välillä alamaissa, useammin yläkanttiin..

t.kolmen äitiliini, jnkn sortin depis

pysyt myös masentuneena? Mistä oletat, että jos teet abortin, on vain mahdollinen masennus?



Kuinka pitkällä raskaus on, kauanko olet ollut lääkityksellä? Lääkkeet eivät auta heti...

takana keskivaikea masennus, ahdistushäiriö, lääkitystä ja terapiaa....nyt ihana vauva, väsynyt olen välillä mutta näin onnellinen en ole koskaan ollut. Olen saanut tyhjään elämääni oikean tarkoituksen ja syyn huolehtia itsestäni.

lapsen (alun) tapon. Mieti kestäisitkö sitä.

jos teet abortin? Tai mistä tiedät, että masennuksesi ei voi parantua jos jatkat raskautta? Jos olet vasta siinä vaiheessa, että vielä voisit tehdä abortin niin eihän noin lyhyessä ajassa masennus useinkaan helpotakaan. Se vaatii enemmän aikaa.

Up

Minulla on ollut masennusta, lievempänä tosin, jo ainakin viimeisen vuoden ajan... Siksi ajattelin typeränä, että raskaus voisi piristää minua... Toisin kävi, raskaus pahensi olon niin, että en ajattele muuta kuin keskenmenoa, aborttia ja omaa kuolemaani. Silti haluaisin hieman pitää lapsen, mutta tässä mielentilassa en pysty huolehtimaan edes itsestäni ja töihinkin pitöisi pystyä palaamaan.

-nro 17

Lopettakaan se vitun uli uli masentelu. Suomessa on aivan liian hyvät oltavat.