Miksi juuri eronneilla on pakkomielle saada uusi mies?

vaikka ei uutta suhdetta olisikaan, olen ajatellut että hankin rakastajan jos lääkäri toteaa että olen sairastunut reumaan, mihin sitä aikuinen itsenäinen lapsensa tehnyt nainen miestä muuten tarvitsee?

Itse olen neljättä vuotta yksin ja exä oli eron jälkeen 3kk:n päästä parisuhteessa. En vain jaksa mitään turhia juttuja enää, rima nousee huolestuttavasti koko ajan. En halua seurustella vain siksi, ettei ole kivaa olla yksin.

tapailemaan uutta miestä 1kk eron jälkeen. Se oli pakko vaan tuntea että elämä jatkuu ja päästä mahdollisimman pian niistä tunteistani exää kohtaan eroon, olin tosi rikki, ihan fyysisestikin. Mies oli aiempi tuttavuus, muutaman kerran hänet olin tavannut aiemmin ja laitoin viestiä että haluaako tavata (ihan kaverimielellä). Ja siitä se sitten lähti.



Nyt vuosi erosta seurustellaan, välillä käy mielessä että olisko pitänyt pitää joku sinkkuaika, mutta toisaalta en halua tästä miehestä luopuakaan, oli jo liiton aikana sellanen "ton ottaisin jos olisin vapaa"-tapaus.



Minulle selkeästi se oli elämässä eteenpäin menemistä, en tiedä miksi se edellisen suhteen märehtiminen ja vatvominen olisi ollut parempi vaihtoehto. Näin exästä tuli nopeasti historiaa ja tunteet häntä kohtaan laimeni nopeasti kun tunteita kohdistui toiseen. En oikeastaan hakenut uutta miestä ja suhdetta mutta ihastuin ja niin vaan sitten kävi.

ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, miksi ihmeessä jonkun toisen ihmisen olisi pitänyt minut ehjäksi rakastaa? Eron jälkeen olin ihan rikki, mitä ihmettä annettavaa minulla olisi ollut toiselle ihmiselle, niin itsekäs en ole että olisin vain ollut saajana.



Olen mennyt elämässä eteenpäin enkä märehtinyt entistä, koonnut itseni ja tiedän että nyt minulla olisikin annettavaa toiselle ihmiselle, mutta niinkuin joku muukin kirjoitti rima on korkealla ja nousee koko ajan, sillä yksinkin minulla on hyvä ja onnellinen elämä.



ps.Yksin ei tarkoita samaa kuin yksinäinen.

ajatella miehiä.. katselen kyllä ympärilleni mutta työ-koti-lapset-harrastukset ja meidän kaikkien hyvinvointi täyttää 100% päiväni. Minä en enää sure, voin oikein hyvin ja lapsetkin taitavat olla pikku hiljaa toipuneet. IHmettelen että jos itse alkaa seurustella esim. 1kk erosta, niin millä ajalla ja voimavaroilla huolehtii lasten erityistarpeista joita ero vääjäämättä aiheuttaa?Eihän noin lyhyessä ajassa ehdi edes ymmärtää millaista surua ja kriisia lapset läpikäy. Ja ihastuminen sekoittaa pään tavalla tai toisella, vaikea uskoa että silloin malttaa antaa lapsilleen tarpeeksi huomiota.

useita eronneita ystävättäriä. En tiedä onko sitten kyse iästä vai mistä, mutta yhdelläkään ei ole pysyvää parisuhdetta, eikä edes isompaa tarvetta siihen. Eletään aikuisen vapaan ihmisen elämää. Mennään, tullaan ja ollaan ilman isompia sitoumuksia. Mikäs sen mukavampaa!?



Itseäni ei kiinnosta parisuhde. Olen toki seurustellut ero jälkeen. Lyhyitä juttuja senkin enemmän, mutta nekin aivan omasta halusta ja valintana. Ystävättäreni, joka erosi 13 kk sitten on tapailut itseään 22 vuotta nuorempaa miestä. Epäilen että tässäkään suhteessa ei todellakaan ole kysymys, siitä että "piti joku löytää" vaan ihan muusta. Molemmat tietää pelin hengen ja mikäs siinä vikana.



Minä olen 42v. ja koen olevani sinut itseni kanssa. Tahdon olla vapaa, kahleeton ja se on kyllä monelle miehelle tosi vaikea hyväksyä.

En ala kenenkään kotihengettäreksi ja pyykkipiiaksi. Se on jo nähty. Samaa tuntuu ajattelevan moni itseni ikäinen, eronnut nainen...

En ymmärrä.. kaksi ystävääni ovat molemmat eronneet keväällä. Koko kesän olen kuunnellut tarinoita erilaisista miesten metsästys keinoista, epäonnistuneista treffeistä, nettideittailusta jne. jne. Tuntuu että molemmille heille on suorastaan pakkomielle löytää uusi mies, vaikka juuri ovat pääseet eroon entisistä.

Itse 2v sitten eronneena nautin edelleen siitä kun en ole tilivelvollinen kenellekään, voidaan tehdä kaikkea lasten, ei miehen, ehdoilla jne. Pystyn harrastamaan jopa paremmin kuin parisuhteessa jne.

Seuraa minulla kyllä on aina halutessani ja viettelen välillä ihan railakastakin baarielämää, mutta en tee siitä koko elämää ja voivottele kun lapset ovat minulla viikonloppuisin jne. Toisin kun ystäväni. Nämä eronneet eivät siis ole keskenään tuttuja, joten siinäkään suhteessa ei ole mitään sinkkunaisten keskenäistä kilpailua.

Se on sitä kun ei osata olla yksin.

Mun mielestä pitäisi eron jälkeen ollakin hetki yksin ja selvittää itsensä kanssa ne syyt että miksi tuli ero.

Jotkut (naiset varsinkin) yrittävät myös siksi etsiä uutta että "näyttäisivät exälle" että ovat jo löytäneet jonkun, "pärjään hyvin ilman sinua" jne schaipaa.

Suurin osa noista jotka etsivät sitä seuraavaa heti, ovat kuitenkin mustasukkaisia niille exilleen, eivätkä välttämättä pääse siitä yli, vaikka muuta sanovatkin.

No siis niin. Pointti: Minun mielestäni siihen uuteen suhteeseen ei saa kiirehtiä. Vaikka ne tunteet tuntuisivat nousevan pintaan, olisi sitä toista osapuolta kohtaan reilua, että ensin on päässyt kunnolla yli siitä eksästään.

Siinä vaiheessa kun sen eksän luo ei kaipaa, ei tule mieletöntä halua soittaa sille kännissä että "mä kaipaan sua vieläkin" tai "v***n ääliö, et tiedä mitä menetit, mä oon niin yli susta" niin voi olla että on päässyt yli siitä.

Ja kohta tulee miljoona ämmää valittamaan "sä et tiedä mistä puhut", mutta trust me, tiedän. Jos ei voi olla yksin hetken aikaa että pääsisi varmasti yli entisestä suhteesta, niin mielestäni on jotain vialla.

Itse olen ollut tuollainen "laastarisuhde" ja niinhän siinä kävi että minuun sattui, kun selvisi ettei se mies ollutkaan päässyt eksästään yli. Olenpa myös itse muutaman sydämen murtanut samasta syystä. Lopetin sen laastarisuhteen etsimisen kun itselleni kävi noin.

Tapasin muutaman kuukauden eroni jälkeen miehen, joka vaikutti joka suhteessa olevan samalla aaltopituudella itseni kanssa. Myös hän oli eronnut vasta. Aloimme kirjoitella toisillemme pitkiä sähköposteja. Olimme aluksi siis ihan vain ystäviä ja kävimme läpi kummankin eroja ja tuimme toisiamme.



Sen jälkeen aloimme vähitellen tapailla, mutta vain viikonloppuisin, kun lapset eivät olleet luonamme, kummallakin siis lapsia. Huomasimme, että joka suhteessa viihdyimme toistemme seurassa. Noin puolen vuoden päästä tapasimme vasta toistemme lapsia.



Olemme olleet nyt yhdessä 1,5 vuotta ja edelleen asumme eri paikkakunnilla ja näemme vain viikonloppuisin. Tämä sopii meille oikein hyvin, koska kumpikin haluaa panostaa lapsiinsa ja arkeensa. Viikonloput ovat sitten yhtä juhlaa, olemme todella rakastuneita.



Minäkin vannoin eron jälkeen, että miehiin en koske pitkällä tikullakaan pitkään aikaan. Mutta minulla kävi todella hyvä tuuri, kun löysin ikään kuin vahingossa niin pian sielunkumppanin. Emme rynnänneet mihinkään emmekä pitäneet toisiamme laastarina. Ja kävin samaan aikaan eron jälkeen terapiassa, jossa juttelin eron lisäksi uudestakin suhteesta.



Asioista tietämättömät varmasti ovat ajatelleet, että tuokin akka otti niin pian miehen, että varmasti ei ollut kypsä vielä suhteeseen eikä päässyt yli exästään. Väärin. Läheiset ovat olleet todella onnellisia meidän puolesta.

Ovat aina eläneet joko vanhempiensa, poikaystävänsä tai myöhemmin miehensä tahdon mukaan.

Jotkut nyt vaan on sellaisia, ettei ne yksinään ole yhtään mitään, eivät osaa edes elää, ellei joku toinen määritä heille rajoja, missä eletään.

Uusavuttomia.

se on ihan ymmärrettävää. Jotkut eivät kestä yksinäisyyttä.

yksinäisyydessä ihmisen on elettävä itsensä kanssa ja omien tunteidensa kanssa.

Säälittäviä ihmisenpuolikkaita.

varsinkin kun tuntee eron molemmat osapuolet. Kamalaa showta, kertakaikkiaan. Ihan oikeesti, jos sä tällä viikolla eroat lapsesi toisesta huoltajasta niin on se aika mautonta seuraavalla viikolla mainostaa miten upeaa rakkautta on taas yön aikana saanut. Se on mautonta jopa meille muille, ihan sopan ulkopuolisille sivustaseuraajille. Pitäkää facebookkinne aisoissa kun eroatte, jooko.

Ei tuo ihan kaikilla noin ole. Itse olen eronnut kaksi vuotta sitten ja ihan sinkkuna olen pysynyt, vaikka tarjokkaita olisi ollut. Koen, etten ole ollut vielä valmis suhteeseen. Ensin pitää tulla itsensä kanssa yksin toimeen, ja sitten vasta suhde.

se minusta koskee miehiä. Me erottu 5 kk sitten, ja just tuli mies uuden luota oltuaan siellä yön. Tuli hakemaan mun luota toista lasta, meillä 8 ja 10 v lapset ja 15 v oltu yhdessä, että sillä lailla.

maailmalle, että kelpaavat vielä jollekin. Varsinkin jos ovat tulleet jätetyiksi ja jättäjällä on jo uusi kumppani kuvioissa.

...että haluaa sen heti nurkkiinsa asumaan.Voihan sitä pitää kivaa ja viihtyä aikuisten kesken muutenkin.

Ne eronneet haluavat epätoivoisina todistella maailmalle, että kelpaavat vielä jollekin. Varsinkin jos ovat tulleet jätetyiksi ja jättäjällä on jo uusi kumppani kuvioissa.

jälkeen rumasti toisen naisen takia jätetty. Ei kyllä ole mitään tarvetta "epätoivoisena todistella" yhtään mitään. Tiedän olevani ihan nätti nainen ja miehet ovat kovia flirttaamaan, mutta tällä hetkellä haluan olla yksin, rakentaa omaa elämääni lasten kanssa ja yleensäkin nauttia elämästä ilman mitään uusia äijiä kuvioissa.

Kyllä sitä vielä ehtii ja olen muutenkin sitä mieltä, ettei "etsimällä" sitä oikeaa edes löydä.

epätoivoa on. Ja juuri eron hetkellä ihmisen pitäisi ja kannattaisi pysähtyä tutustumaan itseensä ja miettimään mitä elämältään oikeesti haluaa. Koska sillä huumallahan vaan siirtää ongelmia- ja ne on vastassa enstistä monimutkaisempana viimeistään parin, kolmen vuoden päästä. Jo lapset ansaitsisivat sen että vanhemmat pysähtyvät, todellakin arvioivat elämäänsä ja laittavat asiat tärkeysjärjestykseen.

Itse olen myös nauttinut elämästäni suunnattomasti enkä ole kaivannut mitään hässäkkää tähän. Vaatimukset taitaa myös olla kovat; haluan itsetuntoisen, omillaan toimeentulevan ja elämänsä arvojärjestyksen tarkkaan miettineen, rakastamaan kykenevän aikuisen miehen. Eipä oo montaa tullut vastaan. Ja ne jotka on, on yleensä naimisissa- kuka nainen tuollaisen miehen pihalle pistäisikään:) Toiseksi en halua enää kenenkään kotitalouskoneeksi, miehellä pitää olla oma asunto ja myös omaa elämää- niinkuin mullakin. Ostetaan sitten vaikka yhteinen kesämökki:D

Ja olen myös miettinyt, että mistä he välittömästi löytävät sen uuden miehen! Esim. mun hyvä ystävä, ihana ihminen, on ollut sinkkuna vuosikausia kun ei vaan löydä ketään tavallista, tervejärkistä miestä, joka ei ole juuri eroamassa/eronnut! Kuka hullu edes suostuu tuollaiseksi laastarisuhteeksi?



Kai nämä ihmiset ovat sitten sellaisia, jotka eivät osaa olla hetkeäkään yksin. Jos mulle ja miehelleni tulisi nyt ero, pitäisin aika mahdottomana, että heti olisin uutta mistä hakemassa. Johan mä kutsuisin sitä väärällä nimelläkin koko ajan!

Minäkin olen eronnut parin vuosikymmenen liitosta 2008, enkä todellakaan ole uutta ristiä kannettavakseni kaivannut. Ehkä sekin vaikuttaa, että tulin liitossani hyväksikäytetyksi, petetyksi ja kaltoinkohdelluksi, enkä halua kenenkään pääsevän enää tekemään minulle niin. Ehkä näillä jotka pyrkivät uuteen suhteeseen, ei edellinen ollut niin paha että olisi jättanyt traumoja.