Isäpuoleni haluaa kutsua itseään lapsena papaksi, minä en...

olla isiä omille lapsilleen, mutta lastenlasten kanssa ovatkin sitten senkin edestä. Ehkä hänkin on näitä myöhään heränneitä.

Pahimmassa tapauksessa pilaat hyvän alun tekemällä miehelle selväksi, että hän ei kuulu perheeseenne. Voi olla, että sen jälkeen ei lapsella ole Pekkaa saatika pappaa.



Ehkä hän on kokenut vaikeaksi alkaa isäksi jo olemassa oleville lapsille, vaikkakin teidän isä on kuollut. Vauvan kanssa saa tavallaan aloittaa alusta. Vauvalla ei ole mitään muistikuvia tai tule ikinä olemaankaan kuolleesta isovanhemmastaan. Tavallaan Pekka olisi nyt alusta asti se isoisä.



Jos teillä on ajatus, että lapsi isompanakin vierailee mummolassa yökylässä yms., niin älä hyvä nainen pilaa hyvää alkua oman itsekkyytesi ja näpäytyksen halun takia.

pappa. Ihanaa että hän haluaa olla vaimonsa lastenlasten elämässä mukana.



Meillä vaarin vaimo jota ei miehen lapsenlapset voisi vähempää kiinnostaa. Suotakoon se hänelle, tottakai. Se vaan tuo omat ongelmansa perhejuhliin ja tapaamisiin.

oma äitini on kuollut ja isäni yritti että lastenlapset kutsuisivat uutta vaimoaan mummoksi. Itse en tähän suostu. Lapsilla on häneen hyvät välit, enkä usko että välit olisivat sen kummemmat vaikka häntä mummoksi kutsuttaisiinkin. Ehkä sitten äitini kuolema on kova paikka, mutta äitini on mummi ja isäni vaimoa puhutellaan etunimellä. Hän ei ole lasteni mummo.

Ja hänelle tosi rakas. Vaikka mummopuoli ei niin läheisiää välieissä äitini äidin kanssa ollut, niin läheiset välit hänellä oli tytärpuolensa lapsiin. Äidilleni tämä mummopuoli oli rakas mummo. Onneksi isoäitini oli viisas ihminen, joka ei estänyt tätä suhdetta, vaikka itse ei niin hyvin äitipuolensa kanss atullut toimeen.

Eikö 'pappa' olisi hänelle hyvä asia (isovanhemmat ovat yleensä lapsille rakkaita ja tärkeitä), vaikka ei oikeasta papasta kyse olekaan.

Omat lapseni mieltävät naapurin rouvankin mummokseen (hänellä on omiakin lapsenlapsia ja tykkää jutella pihan lasten kanssa, on semmoinen mummotyyppi).

Minulle tämä asia selvisi, kun lapset olivat päiväkodissa kertoneet heillä olevan 3 mummoa, ja hoitajat sitten kyselivät että tuleeko isovanhempien iltaan meiltä 3 mummoa.

Hämmentyneenä kysyin lapsilta että kuka on tämä 3. mummo, ja he vastasivat tyytyväisenä, että naapurin 'Maija'.

Pk:n hoitajien kanssa mietittiin että 'lisämummo' on lapsille luksusta. Ihana ja positiivinen asia pelkästään, eikä ollenkaan vähennä oikeiden mummojen arvoa.

Ap, olen kyllä sitä mieltä, että riistät lapseltasi mahdollisuuden yhteen hyvään isovanhempi-suhteeseen, koska Pekka ei osannut olla tarvitsemasi isä. Eikö ole ristiriitaista, että haluat, että pappa-nimi kuuluu vain omalle isällesi ja sen jälkeen valitat, että Pekka ei osannut olla sinulle oikeanlainen isä? Siis olisi pitänyt olla isä mutta ei saa olla pappa...

Minusta on mielettömän ihanaa, että Pekka on sujahtanut isovanhemmuuteen helpommin kuin isyyteen. Olisikohan syy siinä, että lapsesi ei koskaan tule tapaamaan isääsi eikä Pekan tarvitse yrittää täyttää mitään roolia vaan hän voi aloittaa aivan alusta lapsesi kanssa? Ja eikö silloin se alusta aloittaminen ole tavallaan sinunkin kanssasi, kun hän kuitenkin haluaa olla pappa sinun lapsellesi?

Meillä anoppi on alkanut tapailla miestä, jota kutsumme etunimellä. Jos suhteesta tulee vakavampi, mietimme, miten lapset asiaan suhtautuvat, mutta vielä he muistavat kuolleen papan, joten emme ala sotkea tilannetta. Kuolemasta tosin on vasta kaksi vuotta. Neljän vuoden päästä lapsillamme saattaa olla uusi pappa, eikä se ole keneltäkään pois.

Hän oli lapsi, Pekka ei halunnut olla isä muttei myöskään halunnut ottaa mitään vastuuta, oli vain mies joka asui AP:n äidin kanssa. Nyt sitten pitäisi hyväksyä papaksi... Miksi AP:n pitäisi olla "aikuinen" ja hyväksyä tunteidensa vastaisesti Pekka papaksi kun Pekastakaan ei ollut AP:n lapsuudessa ottamaan vastuuta? En tarkoita että Pekan olisi pitänyt olla isä AP:lle. Tuntui vain AP:n viestin perusteella että äitinsä hoiti aina kaikki lapsiin liittyvät asiat, eikä Pekka koskaan puuttunut mitenkään niihin asioihin. Tai ollut kaverina AP:n äidille, toisena vastuullisena aikuisena.

Näin minä asian näen.

meillä sama tilanne sillä erotuksella että myös oikea vaari eli isäni elää, vanhampani ovat siis eronneet. Itse kutsun isäpuolta etunimellään ja lapsillekin puhun hänestä "pekkana". Hän kuitenkin nimittää itseään vaariksi tai "pekka-vaariksi". Hänellä on myös omia lapsenlapsia, velipuoleni lapset, joille hän on vaari ja äitini mummi. Näin ollen vaarittelu tulee häneltä selkäytimestä. Lapseni ovat nyt itse alkaneet puhua hänestäkin vaarina, erittelevät vaarit etunimillä tyyliin "pekka-vaari ja matti-vaari". Minusta tämä on ok. Isäni vaimoa lapset kutsuvat etunimellä vaikka tälläkin on omia lapsenlapsia joille on mummi. Itse kuitenkin kutsuu itseään lapsille nimellä joten lapset tottuneet tähän. Mielestäni on hienoa että isäpuoleni suhtautuu myös minun lapsiini omina lapsenlapsinaan vaikka hänellä on myös "oikeita" omaa verta olevia lapsenlapsia. Lapsillehan on vain rikkaus että on monta läheistä aikuista isovanhempina. Ei se ole keneltäkään pois. Ja lapset eivät ole eläneet aikaa ennen isäpuoltani, heille mummolassa on aina ollut mummi ja "pekka". Olen huomannut omien lasten kautta että sukuun syntyvät lapsenlapset lähentävät uusioperheissä perheenjäsenten välejä. Meilläkin nyt kun me uusioperheen lapset saamme omia lapsia, tulee ihan uudenlainen suhde uuden vanhemman mukana aikoinaan tulleisiin sisarpuoliin. Meidän lapsemme ovat keskenään "serkkuja" koska heillä on yhteinen mummola, vaikka eivät verisukulaisia olekaan. Tämä on rikkautta.

Mun miehen äiti on kuollut ja isä mennyt naimisiin uudestaan. Tää tapahtui kun mieheni oli jo lähes aikuinen mutta kuitenkin paljon ennen lasten syntymää. Me aikuiset puhutaan miehen äitipuolesta etunimellä, mutta lapsille hän on mummo. Hän itse haluaa olla mummo, ja kyllä se meillekin sopii, vaikkei hän koskaan ole miehen äiti ollut (eikä varmaan halunnutkaan olla).



Ymmärrän että sulla on omat muistosi isästäsi ja haluat että hän on ainoa isäsi. Mutta lapsillasi ei ole mitään muistoa eikä tietoa isästäsi, eli siitä "oikeasta" papasta. Eikö kuitenkin olisi lastesi kannalta kiva jos heillä olisi mahdollisuus pappaan? Vaikka tämä sitten olisi eri mies kuin jonka sinä olisit halunnut heidän papakseen?

...olen kertonut lapsilleni jo kuolleesta papasta, ja selittänyt, että tämä nykyinen vaari on mummin mies, mutta kyllä silti vaarista puhumme, tai "Pekka"-vaarista. Ei siinä mitään sen erikoisempaa minusta ole. Luulen, että aiheuttaa vain pahaa mieltä monelle, jos tuosta sanot. Iloitse siitä, että pappa ylipäätään on! Itsekään en erikoisemmin pidä tuosta mummin miehestä, siis lasteni vaarista, mutta hän on kyllä hyvä vaari lapsille.

Kutsu sinä häntä Pekaksi ja anna itsensä kutsua itseään papksi.



Kerro lapsille asiallisesti, että hän ei ole sinun isäsi, vaan sinulla on ollut isä, joka on jo kuollut. Näytä kuvia isästäsi ja kerro muistoja.



Lapset kutsuvat häntä sitten niinkuin heille itselleen on luontevinta.

Ei ne kaikki isäpuolet halua olla isoisiä. Varsinkin kun sinun isäsi on kuollut ei lapsellasi olisi edes pappaa sinun puoleltasi.

tosi onnellinen lapseni puolesta, että mieheni isäpuoli tahtoo olla lapsellemme vaari. Ja ylpeä vaari onkin :)

Ei ole koskaan ollut meille isä (isäpuolena puhuteltu), mutta lapsillemme haluaa olla vaari.



Minulle sopii. Oma isäni on siis kuollut ja olen kertonut hänestä jonkin verran jo lapsillemme. Ja lisää kerron kun kasvavat.



On vain ihanaa, että lapsilla on se vaari minunkin puolelta! En näe että asia koskaa ollenkaan sitä, miten minä olen häntä nimittänyt; isänä vai puolikkaana.

enemmän hänellä on läheisiä ihmisiä? Minusta on hienoa jos isäpuoli haluaa olla hänelle läheinen. En siirtäisi omaa katkeruuttasi lapsen hartelle. Monet voivat huonosti koska joku sukupolvi on omalla katkeruudellaan myrkyttänyt ihmissuhteita jotka olisivat voineet olla hyvinkin rikkaita. Itselläni ei esimerkiksi ollut isoisää ollenkaan, vaikka toinen oli elossa, koska äitini ei voinut sietää häntä. Multa jäi puuttumaan kaikki se mitä isoisäni olisi voinut mulle antaa. Koskaan ei kannattaisi oman ylpeyden tai katkeruuden vuoksi sabotoida toisten välejä, ei varsinkaan jos niissä on hyvää tahtoa ja halua antaa toiselle jotain hyvää!!!

meillä sama tilanne sillä erotuksella,että mieheltä on kuollut isä,ja miehen isäpuoli kutsuu itseään ukiksi.eikä se tosiaan ole miehen isältä pois.

Miksi riistäisit lapsiltasin papan? Vain koska itse koet tulleesi loukatuski kun ei halunnut olla sulle isä?



Miksi kostaisit sen lapsillesi? Papat ja mummot on ihana asia lapselle. Anna "pekan" olla pappa, puhu masta isästäsi vaikka vaarina.



Itse kutsuin aikanaan mummuni siskoa mummoksi. Vaikka siis oat mummut oli myös.



Omilla lapsillani on mummin ja mumman lisäksi mummu (isomummu), muori (isomummu), kummimummi (mun kummitäti) kummivaari (yhden lapsen kummitädin isä) vaari (lapsuudenystäväni isä) ja paappa ja mummo (naapurin kohta eläkkeelle jäävä lapseton pariskunta)

Ihanaa vaan, että on monta pappaa ja vaaria jne. Ei se biologisten vaarien ja mummojen asemaa mitenkään heikennä.



ns. omat vaarit on kuolleet :(

Äidin miestä kutsun etunimellä, mutta lapselleni hän on ukki. Olen kertonut, että oikea ukki on kuollut, mutta koska se tapahtui kauan ennen lapseni syntymää, ei hän ole tuntenut muuta ukkia. Ei se ole minulta pois. Äitinikin on mummo miehen lapsille.

biologinen vaarini kuoli ennen syntymääni ja mummo meni uudestaan naimisiin. Tiesin hyvin pienestä asti, että tämä "pappa" ei ole ihan oikea pappa, mutta papaksi häntä kutsuin. Äidilleni hän ei luonnollisesti ollut mikään "isä", kun tämän uusi avioliitto toteutui vasta mummon vanhoilla päivillä.



Monet serkut eivät kutsuneet häntä papaksi ja vasta myöhemmin olen tajunnut, että tässä asiassa näkyi, miten äitini sisarukset suhtautuivat äitinsä (eli mummoni) uuteen avioliittoon. On suhtautuminen mikä vaan, niin musta niitä mielipiteitä/asenteita on turha siirtää lapsille. Olen kiitollinen äidilleni, että hän antoi minulle papan. Jälkeenpäin olen myös tajunnut, että tuo oli iso asia myös papalle, hänestä oli kivaa, kun kutsuin papaksi ja hän sai olla pappa.

Mieheni aina ajatteli, että hänen isänsä olisi "pappa", mutta valitettavasti isä kuoli. Yllättäen mieheni tajusi, että isäpuoleni oli alkanut kutsumaan itseään "papaksi" lapseni kuullen. Mieheni otti asian puheeksi mun kanssani ja kertoi tilanteen tuntuvan oudolta; isäpuoleni kun ei ole virallisesti lapsen isoisä ja itsekin olen aina kutsunut häntä etunimeltä.



Omasta puolestani ajattelen niin, että kuka tahansa läheinen aikuinen, joka haluaa olla läsnä lapsen elämässä, on avosylin tervetullut. Ja etenkin tässä tilanteessa, kun lapsen biologinen isoisä on kuollut, eikö ole vain ihana asia, että lapseni on saanut mahdollisuuden isoisä-lapsenlapsi-suhteeseen sitten isäpuoleni kanssa, joka on hyvin aktiivinen ja rakastava sellainen. Läheiset ihmissuhteet ovat mielestäni korvaamattoman tärkeitä lapsille ja vanhempien tehtävä on sen verran joustaa ja tinkiä, että mahdollistaa näiden suhteiden syntymisen ja kehittymisen, jos niistä on etua lapsille.



Mutta ap:n tilanteessa ymmärrän hänen reaktionsa. Vanhempani ovat eronneet ja isäni meni uudelleen naimisiin 10 vuotta sitten, jolloin olin jo aikuinen. Isäni uusi vaimo ei ole siis paljoa ollut läsnä elämässäni ja olemme tavanneet vain pari kertaa vuodessa -jos sitäkään. Meillä ei myöskään ole kovin läheiset välit, vaikka hänestä pidänkin ja olen onnellinen isäni puolesta. Silti hän tuo itseään aina näkyvästi esille perhejuhlissa, kuten häissä ja uuden vauvan syntymän merkeissä, kuin olisi samalla viivalla äitini kanssa.



Menisin taatusti pitkin seiniä, jos hän alkaisi kutsumaan itseään isoäidiksi. Lapsella kun on jo biologiset isoäidit, jotka pitävät lapseen koko ajan yhteyttä. Siis ihan unelmien isoäidit.

Että isäni vaimo ei siis pidä yhteyttä lapsiimme, kuin vain muutaman kerran vuodessa ja tällöinkin yleisten tapaamisten yhteydessä.

Sen sijaan isäpuoleni on ollut läsnä elämässäni siitä asti, kun olin pieni lapsi. Hän käytännössä kasvatti minut yhdessä äitini kanssa ja oli myös perheen elättäjä. En kuitenkaan ole koskaan kutsunut häntä isäksi, sillä minulla on jo isä. Silti isäpuoleni on monin tavoin ollut enemmän "isä" kuin biologinen isäni.

Mieheni aina ajatteli, että hänen isänsä olisi "pappa", mutta valitettavasti isä kuoli. Yllättäen mieheni tajusi, että isäpuoleni oli alkanut kutsumaan itseään "papaksi" lapseni kuullen. Mieheni otti asian puheeksi mun kanssani ja kertoi tilanteen tuntuvan oudolta; isäpuoleni kun ei ole virallisesti lapsen isoisä ja itsekin olen aina kutsunut häntä etunimeltä.

Omasta puolestani ajattelen niin, että kuka tahansa läheinen aikuinen, joka haluaa olla läsnä lapsen elämässä, on avosylin tervetullut. Ja etenkin tässä tilanteessa, kun lapsen biologinen isoisä on kuollut, eikö ole vain ihana asia, että lapseni on saanut mahdollisuuden isoisä-lapsenlapsi-suhteeseen sitten isäpuoleni kanssa, joka on hyvin aktiivinen ja rakastava sellainen. Läheiset ihmissuhteet ovat mielestäni korvaamattoman tärkeitä lapsille ja vanhempien tehtävä on sen verran joustaa ja tinkiä, että mahdollistaa näiden suhteiden syntymisen ja kehittymisen, jos niistä on etua lapsille.

Mutta ap:n tilanteessa ymmärrän hänen reaktionsa. Vanhempani ovat eronneet ja isäni meni uudelleen naimisiin 10 vuotta sitten, jolloin olin jo aikuinen. Isäni uusi vaimo ei ole siis paljoa ollut läsnä elämässäni ja olemme tavanneet vain pari kertaa vuodessa -jos sitäkään. Meillä ei myöskään ole kovin läheiset välit, vaikka hänestä pidänkin ja olen onnellinen isäni puolesta. Silti hän tuo itseään aina näkyvästi esille perhejuhlissa, kuten häissä ja uuden vauvan syntymän merkeissä, kuin olisi samalla viivalla äitini kanssa.

Menisin taatusti pitkin seiniä, jos hän alkaisi kutsumaan itseään isoäidiksi. Lapsella kun on jo biologiset isoäidit, jotka pitävät lapseen koko ajan yhteyttä. Siis ihan unelmien isoäidit.