Koskettava blogi

Itse olin myös koulukiusattu aikoinaan, yläaste varsinkin oli yhtä helvettiä. Mutta jotenkin siitä selviydyin, kahlasin päivästä toiseen. Kotona vanhemmat eivät aavistaneetkaan mitään.



Oikeastaan vasta nyt, yli kolmikymppisenä, olen saanut itsetuntoni kasaan ja ymmärrän, että minäkin olen arvokas ihminen.



Arvet säilyvät silti varmasti läpi elämän.



Omien lasteni kohdalla mulla on menneisyydestäni johuten kiusaamiseen täysi nollatoleranssi, siis kummastakin näkökulmasta.



Miksei koulukiusaamiseen puututa kunnolla? Onhan KiVa-koulu ym. mutta toimiiko se homma käytännön tasolla... Kiinnostaako opettajia oikeasti?



Miksi lapsista kasvatetaan niin pinnallisia, miksei opeteta arvostamaan ihmistä ihmisenä, eikä sen mukaan, onko merkkivaatteet päällä?



:(

Hirveetä.



Oma lapsi joutui pitkäaikaisen kiusauksen kohteeksi. Lopulta ei enää mennyt kouluun. Nyt on vaihtanut koulua ja menee onneksi ihan hyvin. No, syö masennuslääkkeistä vieläkin, mutta niistä pyritään pikkuhiljaa eroon.

mun tyttäreni hautoi itsemurhaa koko yläasteen. onneksi se puhui meille ja me osattiin olla sen kasnsa. muistan miten kauheeta se oli. joka päivä sai pelätä mitä kotona on odottamassa ja välillä pelkäsin, kun tuntematon numero soitti.

Kouluissa vöhötellään kiusaamista, sekä henkistä, että fyysistä.

kirjoittajaa, joka kirjoittaa elisan tarinasta kirjaa



minttis.com

Ja pakollisena yläasteikäisille äidinkielen tunneilla. Siitä sitten kirjoitettaisiin aine. Mitä tunteita herättää, miten kokee ja näkee kiusaamisen. Jos nuo kakarat tuolla saisi miettimään asioita edes vähän, niin ehkä joku kiusaamistarina jäisi syntymättä.

Kuka äikänmaikka uskaltaa ekana ottaa lukuohjelmaan?

kirjoittajaa, joka kirjoittaa elisan tarinasta kirjaa

minttis.com

Projekti on Miksun tapa käsitellä tyttärensä kuolemaa. Miksu haluaa nostaa tyttären kuoleman esiin, jotta ihmiset tajuaisivat miten rankkoja seurauksia koulukiusauksella voi olla. Koska Miksu ei itse ole mikään kirjoittajatyyppi hän on pyytänyt Minttistä (http://jossain.vuodatus.net) kirjoittamaan kirjan aiheesta.

Mix kaikesta pitää nykyisin kirjoittaa kirja?

Pakko puuttua tähän nykyaikan niin yleiseen nettikiusaamiseen, vaikka alkuperäinen olikin koulukiusaamisesta.

Minustakin levitellään tuolla 24:lla ja täällä,sekä vuodatuksesa perättömiä väitteitä,joista kuulin vasta eilen ystävältäni, sillä hän oli TUNNISTANUT minut noiden perättömien väitteiden kohdehenkilöksi. Näistä herjauksista tunnistaa minut ja ovat todella vahingollisia omalle toiminnalleni. Olen ne käynyt eilen tarkistamassa. Samoin tuo kiusaajani on selvästi blogissaan antanut minusta aikoinaan tunnistamiseen tarvittavat tiedot, jotka minulla oli edelleen tallessa, samoin yksityisissä sähköposteissa muille netissä liikkuville. Ystävänikin on tälläistä privaattitietoa saanut, jossa minua herjataan. Olen myös antanut eilen poliisille tarvittavat tiedot tutkintaa varten tästä henkilöstä. Asia etenee nyt kuuleman omalla painollaan, eikä voi kuin vain odottaa, tuleeko näitä kirjoituksia muka minusta vielä edelleen ja enemmän henkilön postauksiin. Minusta tämä on vain hyvin valitettavaa, että hän loukkaa näin kunniaani, vaikka todellisuudessa itse on häiriköinyt minua, käynyt pihamaalla kimppuuni fyysiseti ja aikoinaan jopa uhkaillut hyvin vakavasti ( joka kuitenkin on kuuleman jo vanhentunut, että' voitaisiin ottaa syyteharkintaan, eli olisi sen suhteen pitänyt toimia aiemmin, mutta asia on kuitenkin poliisin tiedossa) nyt asiat ovat kääntyneet päälaelleen hänen väitteissään. Se minkä kohteeksi olen joutunut, onkin mukamas tapahtunut hänelle.. Eli olen edelleen tuon kiusaajani/häirikön hampaissa, vaikken ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta kerran kiusaaja , aina kiusaaja, niinhän se menee.En voi kuin odottaa, tuleeko pelkästä kunnianloukkaustutkinnasta vielä vakavampi tutkinta. Olen antanut selvitykseni poliisille. Tosin oikeusprosessi on aina pitkä ja takkuinen ja raskas tie siitä on tuleman. Mutta aina jaksaa, kun tietää, että lopulta oikeus voitta.

Lähdin liikkeelle minttiksen blogista, johon hän oli kerännyt näitä Elisaan viittaavia sivustoja. Jotenkin tuli tosi surullinen olo tätäkin keskustelua lukiessa. Aihe hyvä ja tärkeä, mutta se hukkuu joidenkin ihmisten oman pahan olon ja vaikuttimien taakse. On hienoa, että tämän ketjun aloittaja on nähnyt tarpeelliseksi tuoda Elisan muidenkin ihmisten tietoon. Siksi Elisasta kirjoitetaan. Jotta joku vaikka havahtuisi tajuamaan, että me tarvitaan muutosta. Meidän täytyy suojella lapsia ja lapsuutta. Ja myös meitä itseämme. Meidän lapsemme paha olo on nyt ohi, mutta tuska, joka minulla ja miehelläni on, ei kai haihdu ikinä.

Elisan äiti on tänään aloittanut kirjoittamaan muistoja tyttärestään tähän vanhempien blogiin. Tekstit koskettavat aina.



http://enkelielisa.vuodatus.net/

Jos koulussa tapahtuu rankkaa kiusaamista, voiko oppilas käydä koulua kotoa käsin? Onko tällainen mahdollista Suomessa, ainakin täällä on missä asun.

tytöstä ovat jotain niin kamalan koskettavaa, etten yksinkertaisesti pysty tätä lukemaan...

Ei tollaista teinityttöä välttämättä sillä lailla enää vähissä vaatteissa näe, että kaiken huomaisi ja jos lapsella, johon on aina voinut luottaa, on hyvät selitykset näkyville kolhuille niin kukapa siinä lähtisi lasta tivaamaan, että onko oikeesti näin, huijaatko? Luottamuksen pitäisi kuitenkin toimia kumpaankin suuntaan.

Löysin Elisan facesta:

https://www.facebook.com/enkelielisa?sk=wall

miten ihmeessä ihmiset jaksaa jauhaa jostain hiton kiusaamisestsa päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. sitä nyt vaan on ja se pitää kestää. ne jotka ei kestä on heikkoja ja sietääkin pois tästä paskasta maailmsta, joka ei ole heikkoja varten. ja sitä paitsi. toi blogi on paskaa. kun lukee tän päivän elisaa niin eihän tollaista oikeesti tapahdu kelleen, keksittyä huomionkipeetä kostopaskaa kokonaa.

Mulla on, pikkusiskoni. Et varmaan yhtään osaa edes miettiä, miltä tuntuu nähdä ja kuulla, kuinka 9v. itkee itsensä uneen lähes joka ilta. Kuinka hän oksentaa joka aamu kun stressi ja pelko ovat liikaa. Hän tiesi, että joka päivä on edessä samaa paskaa eikä koulu auta, käskettiin vain kiusaajien pyytämään anteeksi. Siinä se. Äitimmekin oli tarpeeksi tietämätön, ettei osannut valittaa asiasta ylemmälle taholle. Hän luotti siihen, että koulu hoitaa ongelman.

Onneksi minä ja toinen siskoni olimme tuolloin yläasteella viereisessä rakennuksessa. Me saatoimme joka päivä pikkusiskomme kouluun ja haimme hänet sieltä. Jälki-istuntojen uhallakin kävimme ala-asteen puolella varmistamassa että tyttö saa olla rauhassa.

Toisaalta haluaisin, että oma lapsesi joutuisi kokemaan saman, jotta sinäkin heräisit mutta en todellakaan halua koulukiusatun osaa kellekään.

että on olemassa kaltaisiasi isosiskoja.

Tiedän, että osa näistä "blogi on keksittyä paskaa" kommenteista on silkkaa provoa. Mutta silti. Joku taitaa ihan oikeasti ajatella niin? Että koulukiusausta pitäsi vaan kestää. Joku kysyi, että miten sitä selviää oikeassa elämässä, jos ei vähän opi elämän julmia puolia yläasteella? Siis MITÄ!



Mua kuvottaa, että joku oikeasti voi ajatella lapsen kärsimisestä noin. Että kestä nyt, niin tuut vahvaksi. Ettei tässä maailmassa saa olla herkkä. "Koulukiusattujen oma syy" tai "Ruikuttavat ihan turhasta" on täysin ala-arvoisia kommentteja.



Ketään ei ole oikeus kiusata, ei erilaisen pukeutumisen, musiikkimaun, uskonnon, ihonvärin, koulumenestyksen, ei yhtään minkään perusteella. Syy on aina siinä joka haukkuu.



Ja jos nyt mietitään sitä "valmistumista oikeaan elämään". Nykyisellään jo aikuisena ihmisenä voin todeta, ettei oma elämäni ole koskaan ollut niin rankkaa ja sietämätöntä kuin yläasteella. Yksi koulukiusattu täälläkin, yksi viisitoistavuotiaana itsemurhan partaalla. Koko sen ikäisen maailma pyörii koulun ympärillä, ja siellä koulussa on pakko käydä. Kolmeen vuoteen mahtuu aika järjetön määrä päiviä. Ja jos ne päivät on täynnä haukkumista, yksinäisyyttä, itkua, pilkkaa ja sitä henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, niin sen ikäiselle se tuntuu loputtomalta kärsimykseltä.



Ei elämä ehkä aikuisenakaan helppoa ole. Ei aina. Mutta yläasteikäinen vasta etsii itseään, omaa identiteettiään. Muiden ihmisten hyväksyntä on paljon keskeisemmässä roolissa kuin aikuisiällä. (Olettaen, että on jo itsensä siinä vaiheessa löytänyt.) Aikuisena pystyy tekemään päätöksiä, lapsena niihin ei ole oikeutettu. Kynnys puhua vanhemmille saattaa olla liian suuri. Ja mitä jos kukaan ei kuitenkaan usko? Tai ota vakavasti? Tämä on hyvinkin yleinen pelko silloin, kun kiusaaminen on "vain" henkistä. Arpia kyllä syntyy, mutta niitä ei nähdä silmillä.



Aikuisuudesta mä olen selvinnyt hyvin, yläasteiästä hädin tuskin. Aikuisuudessa on hyvät ja huonot hetkensä, aikansa, mutta yläasteikä johti masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Mä en tiedä mihin mua muka silloin valmisteltiin, mutta olis sitä saanut vähän helpommallakin päästä. Niin minä, Elisa kuin lukuisat muutkin kiusatut.

Kouluissa vöhötellään kiusaamista, sekä henkistä, että fyysistä.

...toistaiseksi kait vanhemmat kasvattavat lapsensa oikeaksi katsomiensa arvojen mukaisesti. Siinä ei paljon opehuoneen muistitaulut paina, jos arvomaailma on jo kotoa käsin täysin vääristynyt!