Paikalla ainoana lapsena kasvanutta taikka ainoan lapsen vanhempia?

Ja itse asiassa tehnyt vastaavan alotuksen täällä. Sain paljon vastauksiakin, mut en valitettavasti muista avausta tarpeeks hyvin et googlella löytäisin ketjun.. Vastauksia oli sekä ainoana kasvamisen ihanuudesta että sisarkaipuusta. Joillain huonot välit, joillain ihan parhaat. Mä olen ite tehnyt sellasen päätöksen, etten tee toista lasta velvollisuudesta, ainoat lapsetkin voi olla onnellisia! Pitää ehkä äitinä nähdä enemmän vaivaa eli käydä muskareissa tms että lapsi näkee muita lapsia ja saa kavereita. Meillä laps tosin vasta vajaa 1v mut mä kohta 40, eikä mies edes halua lisää lapsia. Mustakin tuntuu että meidän perhe on nyt tässä. Aiheesta oli pari kk sit joko 2+ tai vauva -lehdessä. ÄLÄ OTA STRESSIÄ, MONI AINOA LAPSI ON TÄYSIN ONNELLINEN!

En ole nuorempana osannut kaivata sisaruksia, mutta nyt kun vanhemmat ikääntyy niin joskus toivoisin että olisi sisaruksia jakamassa heidän hoitoaan tulevaisuudessa.

Eli tuplavastaaja siis. ;)



En itse koskaan lapsena tai nuorena kaivannut sisarusta. Olin onnellinen siitä että minun ei tarvinnut jakaa vanhempiani tai riidellä sisarusten kanssa kuten näin ystävilläni olevan. Matkustelimme paljon mutta koskaan ei ollut mukana toista lasta "seurana". Viihdyin erinomaisesti aikuisten kanssa jo pienenä ja osallistuin keskusteluihin tai kuuntelin aktiivisesti. Minulla oli paljon ystäviä koulussa ja pk:ssa joten sain ne ystävät sieltä. Olin kuitenkin onnellinen kun kotona saatoin laittaa oman huoneen oven kiinni ja olla ihan rauhassa ainoana perheen lapsena. Vielä näin aikuisenakin olen hyvin tyytyväinen ainoan lapsen asemaan joka minulla on ja nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. En tunne mitenkään erityisesti liikaa vastuuta vanhemmistani. Joulupyhät ovat ehkä ainoa tilanne jota välillä mietin. Voisi joskus olla kiva viettää joulua ihan vaan perheen kesken kolmistaan mutta koska lapsi kovasti toivoo aina jouluna mummia ja ukkia paikalle niin onhan heidän kutsuttava. Tämä toisaalta liittyy enemmän lapsen toiveeseen eikä omaan vastuuntuntooni.



Kun olen joutunut katsomaan muutaman ystäväni meininkiä vanhojen vanhempiensa kanssa niin olen myös ollut mielessäni kiitollinen siitä jo nyt, että minulla ei ole sisaruksia. Hirveää kinailua sisarusten kesken kuka päättää vanhojen vanhempien asioista, kuka on päävastuullinen, saako päävastuullinen määrätä enemmän kuin muut, riitoja siitä että kukin ei tee osaansa. Se voi olla rankkaa kun omat vanhempani joskus tarvitsevat apua ja tukea sekä huolenpitoa mutta ainakin saan itse tehdä päätökset ilman riitoja sisarusten kanssa.



No sitten siihen lapseen (eli omaan ainoaan lapseeni). Kyllähän tuo lapsi varmasti vaatii enemmän seuraa vanhemmiltaan kuin jos olisi sisarus kaverina. Toisaalta kolikon toisena puolena on se että meiltä puuttuu kokonaan tuomarina oleminen ja riitojen ratkaiseminen sisarusten välillä. Joten oletan että ajankäytöllisesti meidän vanhempiemme aikaa menee plus miinus nolla. Voimme käyttää sen ajan vaan mukaviin asioihin (keskusteluun, puuhailuun jne) eikä riitojen ratkaisemiseen. En koita väittää että ei meillä lapsi uhmaisi koskaa jne. mutta sitähän sisaruksenkin omaava lapsi tekee. Meiltä vaan jää pois ne sisarusten väliset riidat.



Lapsemme matkustaa (kuten minäkin pienenä) matkoilla ilman lapsiseuraa kanssamme. Mukavasti menee. Hän osoittaa jo nyt samoja merkkejä kuin minä pienenä. Viihtyy aikuisten kanssa ja yksin. Mielikuvitusleikkejä ja kavereita on monia (lapsi 4v). :) Minua ei huoleta laisinkaan lapsen kasvaminen yksin. Hänellä on kavereita päiväkodissa ja varmasti jatkossa koulussa. Sosiaalisuus on muusta kiinni kuin sisaruksista.



Ps. Mahdollisimman huono syy hankkia toinen lapsi on hankkia hänet täyttämään jotain tarvetta eli tapauksessanne kaveriksi/sisarukseksi esikoiselle. Ei lapsi saa syntyä tähän maailmaan muuta tarvetta varten kuin sitä, että hänen vanhempansa ovat halunneet juuri hänet omana itsenään! Ei lapsella saa olla isoa vastuuta harteilla syntyessään. Mitäpä jos sisarukset eivät tulekaan toimeen laisinkaan? Olisiko hän sitten turha?

Kaipasin lapsena sisaruksia. Olisin halunnut enemmän seuraa. Oma lapseni puolestaan on erilainen ja sanoo, ettei ole koskaan toivonut sisaruksia. Hän on jo teini, joten kaipa hänen sanaansa voi luottaa.



Koska koin, että lapsuuteni oli hieman yksinäinen, olin jotenkin varma, että saan useampia lapsia. Tämä yksi kuitenkin vei voimiani sen verran paljon, olin mm. noin puoli vuotta sairaslomalla uupumuksen takia hänen ollessaan pieni, että emme mieheni kanssa uskaltaneet ryhtyä yrittämään toista lasta.



Lapseni siis kuitenkin ainakin vielä väittää, ettei ole sisaruksia kaivannutkaan.



Vanhempani ovat viime vuosina sairastelleet yhä enemmän, joten kyllä toivoisin, että olisi joku, jonka kanssa voisin jakaa hoitovastuuta heistä. Toisaalta, eihän sisaruksista aina ole apua. Äitini taannoin muistutti minua, että joskus oma sisko tai veli voi olla se pahin risti, mikä ihmisellä on. Koskaan ei voi tietää, mikä olisi ollut hyväksi ja mikä pahaksi.



Etenkin lapseni ollessa pieni koin, että hän vaati minulta paljon seuraa. Töiden jälkeen illat kuluivatkin sitten kotona leikkiessä, laulaessa, hyppiessä, satuja lukiessa. Ajattelin, että kun lapsella ei ole sisaruksia, niin jonkunhan on hänen kanssaan touhuttava.



Nyt vanhempana tietysti kaveriseura on tullut hänelle tärkeämmäksi kuin omien vanhempien seura. Se on aivan normaalia.



Lomamatkoilla en ole jaksanut nähdä vaivaa lapsen seuran takia. Muutaman kerran vuodessa olen järjestänyt retkiseuraa tuttavaperheen samanikäisen lapsen kanssa, mutta totuus on, että aika ja energia ei riitä mihinkään suurempiin erityisjärjestelyihin. Itsekin kuljin lapsena paljon kahdestaan vain äitini kanssa lomamatkoilla.



Onnellisuus ei riipu sisaruksista. Tietysti heistä voi olla paljon iloa ja hyötyä, mutta onnellisen elämän voi saada muutenkin. Minusta tärkeintä lapselle on hyvä itsetunto ja tieto siitä, että on arvokas sellaisenaan.

Olen siis ainut lapsi ja meillä on yksi lapsi. Miehenikin on ainut lapsi. Itse en muista kaivanneeni lapsena sisaruksia, eikä miehenikään. Oma lapsemme taas on muutaman kerran ilmaissut sisaruksen kaipuutaan. Aikuisena, elämän kriisitilanteissa lähinnä, olisi toivonut sisarusta sitä jakamaan. Muuten on pärjätty mainiosti ilman.



Oma lapsemme on pienestä pitäen vaatinut paljon seuraa. Joko vanhempien tai kavereiden. Lomamatkat olemme tehneet ihan omalla porukalla ja lapsikin on viihtynyt hienosti. En ole missään vaiheessa ollut huolissani lapseni kasvamisesta ilman sisarusta. Johtuu ehkä siitä, että me vanhemmat molemmat olemme pärjänneet elämässämme mainiosti ilmankin. Meillä molemmilla on ollut ihan pienestä lähtien laaja ystäväpiiri ja sosiaalinen luonteemme on periytynyt lapsellemme. Hänelläkin on paljon kavereita, eikä hän tunnu sisarusta koko aikaa kaipailevan. Muutaman kerran on asiasta maininnut. Lähinnä silloin kun kaverikin on saamassa pikkusisaruksen tms...

Olemme mieheni kanssa ainoita lapsia, minusta se oli ihanaa ja olin tosi ylpeä siitä myös. :)

En ikinä kaivannut sisaruksia paitsi nukkeleikeissä olisin haunnut "leikkiä vauvalla" mutta en tunne-elämässä: :D



Sisaruksia oli kaikilla ja kaikilla pelkkää sotaa ja tappelua, onneksi ei mulla. :D



Me haluamme vain yhden lapsen myös. :) Koen hänen ansaitsevan sen.

Eli tuplavastaaja siis. ;) En itse koskaan lapsena tai nuorena kaivannut sisarusta. Olin onnellinen siitä että minun ei tarvinnut jakaa vanhempiani tai riidellä sisarusten kanssa kuten näin ystävilläni olevan. Matkustelimme paljon mutta koskaan ei ollut mukana toista lasta "seurana". Viihdyin erinomaisesti aikuisten kanssa jo pienenä ja osallistuin keskusteluihin tai kuuntelin aktiivisesti. Minulla oli paljon ystäviä koulussa ja pk:ssa joten sain ne ystävät sieltä. Olin kuitenkin onnellinen kun kotona saatoin laittaa oman huoneen oven kiinni ja olla ihan rauhassa ainoana perheen lapsena. Vielä näin aikuisenakin olen hyvin tyytyväinen ainoan lapsen asemaan joka minulla on ja nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. En tunne mitenkään erityisesti liikaa vastuuta vanhemmistani. Joulupyhät ovat ehkä ainoa tilanne jota välillä mietin. Voisi joskus olla kiva viettää joulua ihan vaan perheen kesken kolmistaan mutta koska lapsi kovasti toivoo aina jouluna mummia ja ukkia paikalle niin onhan heidän kutsuttava. Tämä toisaalta liittyy enemmän lapsen toiveeseen eikä omaan vastuuntuntooni. Kun olen joutunut katsomaan muutaman ystäväni meininkiä vanhojen vanhempiensa kanssa niin olen myös ollut mielessäni kiitollinen siitä jo nyt, että minulla ei ole sisaruksia. Hirveää kinailua sisarusten kesken kuka päättää vanhojen vanhempien asioista, kuka on päävastuullinen, saako päävastuullinen määrätä enemmän kuin muut, riitoja siitä että kukin ei tee osaansa. Se voi olla rankkaa kun omat vanhempani joskus tarvitsevat apua ja tukea sekä huolenpitoa mutta ainakin saan itse tehdä päätökset ilman riitoja sisarusten kanssa. No sitten siihen lapseen (eli omaan ainoaan lapseeni). Kyllähän tuo lapsi varmasti vaatii enemmän seuraa vanhemmiltaan kuin jos olisi sisarus kaverina. Toisaalta kolikon toisena puolena on se että meiltä puuttuu kokonaan tuomarina oleminen ja riitojen ratkaiseminen sisarusten välillä. Joten oletan että ajankäytöllisesti meidän vanhempiemme aikaa menee plus miinus nolla. Voimme käyttää sen ajan vaan mukaviin asioihin (keskusteluun, puuhailuun jne) eikä riitojen ratkaisemiseen. En koita väittää että ei meillä lapsi uhmaisi koskaa jne. mutta sitähän sisaruksenkin omaava lapsi tekee. Meiltä vaan jää pois ne sisarusten väliset riidat. Lapsemme matkustaa (kuten minäkin pienenä) matkoilla ilman lapsiseuraa kanssamme. Mukavasti menee. Hän osoittaa jo nyt samoja merkkejä kuin minä pienenä. Viihtyy aikuisten kanssa ja yksin. Mielikuvitusleikkejä ja kavereita on monia (lapsi 4v). :) Minua ei huoleta laisinkaan lapsen kasvaminen yksin. Hänellä on kavereita päiväkodissa ja varmasti jatkossa koulussa. Sosiaalisuus on muusta kiinni kuin sisaruksista. Ps. Mahdollisimman huono syy hankkia toinen lapsi on hankkia hänet täyttämään jotain tarvetta eli tapauksessanne kaveriksi/sisarukseksi esikoiselle. Ei lapsi saa syntyä tähän maailmaan muuta tarvetta varten kuin sitä, että hänen vanhempansa ovat halunneet juuri hänet omana itsenään! Ei lapsella saa olla isoa vastuuta harteilla syntyessään. Mitäpä jos sisarukset eivät tulekaan toimeen laisinkaan? Olisiko hän sitten turha?

olen ainoa lapsi enkä ole kaivannut sisaruksia. Asuimme alueella, jossa oli paljon pihakavereita eli päivittäin touhusimme isolla porukalla, tosin nautin myös siitä, että kotona oli se oma rauha. Olen erittäin sosiaalinen, mutta nautin myös yksinolosta. Ystävät ovat minulle erittäin läheisiä.

En koe olevani vanhemmistani sen enempää vastuussa, enemmänkin koen helpotuksena sen, ettei ole sitä kädenvääntöä sisarusten kanssa, että kuka hoitaa, kenen tavalla tehdään, kuka on tehnyt vähemmän (tämä näyttää olevan äärimmäisen yleistä).

Matkustelimme paljon eikä mukana ollut koskaan muita lapsia - toki kohteissa tutuistui muihin lapsiin. Kävimme konserteissa, museoissa, nähtävyyksissä, rannalla jne.

Oma ainoa lapseni ei vaadi sen ainokaisuutensa vuoksi sen enempää huomiota. Viihtyy myös yksin ja osaa touhuta yksin. Hänellä on laaja, tiivis kaveripiiri ja hän on aina saanut kehuja sosiaalisuudestaan, empaattisuudestaan, oma-aloitteellisuudestaan.

Ainoa lapsisuus ei ole mitenkään negatiivinen asia jos huolehtii, että lapsi saa riittävästi ikäistään seuraa.

reissaamme paljon eikä lapselle ole koskaan järjestetty ikäistään seuraa, ts. hän reissaa ainoana lapsena. En koe tätä todellakaan ongelmaksi, tällä kaavalla olemme lomailleet niin suurkaupungissa kuin rannallakin.

Todella nopeasti on löytynyt seuraa museosta, leikkipuistosta tai rannalta - elekielellä pärjää pitkälle :)

vanhempani tapasivat sen verran iäkkäinä, että toista ei sitten ikinä tullut vaikka yrittivät. En muista, että olisin lapsena kokenut sen huonoksi, että minulla ei ole sisaruksia. Kahdeksan vanhana meille tuli koira, josta tuli syydänystäväni. Ainoana lapsena olemisesta ei ole myöskään koitunut minulle mitään muuta negatiivista, kuten liiallista hemmotelluksi tulemista tms.

Nyt aikuisena sisaruksen puuttuminen on kuitenkin kipeä paikka. Mietin usein, miten ihanaa olisi jos olisi miehen lisäksi joku, johon voi aina luottaa ja jakaa kaikki tärkeä. Mistäs sitä ikinä tietää, olisiko sisarussuhde sellainen mutta kumminkin. Luulen myös, että vanhempani olsivat osanneet päästää vähän enemmän irti, jos en olisi ainokainen. Kuitenkin itselleni on ollut aina selvää että haluan että omilla lapsillani on sisarus. Nyt niitä onkin jo kaksi ja kolmas saa tulla jos haluaa :)

Huomiosta ei tarvinnut siis taistella, etenkin kun olin yh-äidin ainokainen. Koin kuitenkin itseni aina yksinäiseksi, vaikka oli serkkuja ja ystäviä. Se sisarus puuttui, ja sitä toivoin joka ilta rukouksissa. Nyt aikuisena äidilläni on aikaa panostaa minuun, sekä lastenhoidollisesti että rahallisesti. Silti kaipaan EDELLEEN sisarusta. Lisäksi ainoana lapsena kasvamisessa on se huono seuraus, etten ole koskaan oppinut pitämään puoliani. Olen aina ollut se joka menee vain mukana, työelämässä, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa... Se että joku suuttuu minulle, on kauhistus, mieluummin mielistelen muita!



Minulla on kolme lasta. Vannoin että lapseni saa sisaruksia :) Kyllähän nuo taistelevat, mutta onnellisena katson miten he jo lapsena oppivat pitämään kiinni oikeuksistaan ja vaatimaan oman osansa. Ja se onni mikä heille toisistaan on, se on korvaamatonta :) He eivät koskaan tule olemaan yksin, heillä on aina toisensa. Veri on vettä sakeampaa!

Kaipasin ja kaipaan vieläkin sisaruksia.



Kavereilla on sisaruksia, joiden kanssa tapailevat paljon. Mieheni sisar on kuin omani.



Lapsena muistan tylsät mökkikesät kun ei ollut leikkikaveria. Kerran sain ottaa kaverin mukaan ja oli ihan paras kesä.



Meillä on nyt yksi lapsi ja haluiaisin toisen kaveriksi. Mies ei enää halua.

Minä olen kasvanut ainonana lapsena. Siinä on hyvät ja huonot puolensa:) Lapsena kaipasin joissakin tilanteissa sisaruksen seuraa. Teini-iässä ja nuorena aikuisena en enää kaivannut, koska olin jo hankkinut laajan ystäväverkoston. Nyt keski-ikäisenä olen taas toisinaan ajatellut, että jos olisi sisarus, olisi enemmän lähisukulaisia vanhanakin. Toisaalta olen lähentynyt nyt serkkujen kanssa paljon.



Summa summarum: Ainoana lapsena on ihan hyvä elää, oppii olemaan yksinkin välillä sekä oppii luomaan kiinteitä ystävyyssuhteita.

Isoveli oli kovasti toiveissa :) Olin vanhempieni ainokainen, iltatähti silmäterä ja sairaalloinen (leikkauksia, sairaalajaksoja), ja tiesin jo nuorena, ettei se intensiivinen fokus ja ylihuolehtivuus varsinkin äitini taholta ollut hyvästä. Nyt itsellä on kaksi lasta (nimenomaisesti koska ainokaisuuden huonot puolet nähneenä en halua lapsilleni samaa kohtaloa) totean, että ainokaisuus oli huono ratkaisu myös vanhempieni, varsinkin äitini kannalta! Kaikki pienimmätkin tekemiseni ja sanomiseni saivat järkyttävän ison merkityksen.



Omat lapseni ovat aivan erilaisia kuin itse olin pienenä, ja äitinikin on sanonut, että hän on nyt oppinut paljon lapsista ja äitiydestä ihan vain siitä, että on ollut useampien lasten kanssa.

En ole koskaan kaivannut sisaruksia, lapsena tai aikuisena. Lapsena oli kavereita naapureiden lapsista vaikka aika korvessa asuimmekin. Lisäksi serkkuja asui lähellä eli ei ollut seurasta puutetta.

Matkoilla olin toki yksin vanhempieni kanssa mutta viihdyin silti ja nautin reissuista.

Kotona oli kiva kun kaverit kävi mutta oli myös ihanaa kun lähtivät pois jossain vaiheessa. Ei olisi ollut kiva jos siinä olisi koko ajan ollut joku toinen lapsi, yöt ja päivät. Nautin hiljaisuudesta ja omista puuhistakin hyvin paljon. Edelleen olen sellainen.

Nyt aikuisenakaan en ole sisaruksia kaivannut, en silloinkaan kun äitini kuoli.

vain omien kokemusten kertomuksina vai tuleeko joku vähättelemään, että ei sun lapsuudentunteesi voi olla oikeita kun minä tunsin eri tavalla.

Hohhoijaa...

Just joo, eihän siinä vähätelty mitään. Kerrottiin oma kokemus, muttei sanottu, että tämä on oikein, tiedän väärin. Päin vastoin, tekstissä löytyy sanavalintoja, kuten: "muutama mainitsikin", "saatan haaveilla sisaruksesta HYVIN SAMANTAPAISESTI", "VOI olla MYÖS", "Eli näinKIN päin saattaa mennä".

Sisälukutaidossa skarppaamista?

Teksti käsitteli samoja asioita, joita ketjussa myöhemminkin on monesti mainittu. Ettei mitään voi taata.

Loppukin oli ystävällinen ja ap:ta kannustava: yrittäkää ihmeessä lasta jos siltä itsestä tuntuu, ilman velvollisuudentuntoja.