Paikalla ainoana lapsena kasvanutta taikka ainoan lapsen vanhempia?

et sinä täältä löydä vastausta kysymykseesi. On olemassa paskoja sisarussuhteita ja ihania sellaisia. On olemassa paskoja yksinäisiä lapsuuksia ja ihania sellaisia. teidän pitää pohtia asiat ihan omista näkökohdistanne. Minusta on hullua jättää tekemättä toinen lapsi, koska pelkää, että jos se on rankkaa. Teidänkin kokemuksella rankkuus kesti 2vuotta, mikä on ihmisen elossa oikeasti aika vähän. Toisaalta on hullua tehdä toinen lapsi, koska pitää, jos kuitenkin tuntuu, että mahdollinen rankkuus suistaa koko elämän raiteiltaan. Miettikää asiaa siltä kantilta, että olette miehesi kanssa lähempänä 80 vuotta. Kumpi asia teitä silloin kaduttaa, lapsen tekeminen vai tekemättä jättäminen. Siinä on teille vastaus.

Ja niille ap:n mollaajille niin minä tein kolmannen lapsen osittain siksi, että halusin pois töistä miettimään mitä mä elämältä haluan. Ja voi taivas, että rakastan sitä lasta. En siksi, että sain syyn jäädä kotiin vaan koska se on niin.. rakas.

Kiitos!

et sinä täältä löydä vastausta kysymykseesi. On olemassa paskoja sisarussuhteita ja ihania sellaisia. On olemassa paskoja yksinäisiä lapsuuksia ja ihania sellaisia. teidän pitää pohtia asiat ihan omista näkökohdistanne. Minusta on hullua jättää tekemättä toinen lapsi, koska pelkää, että jos se on rankkaa. Teidänkin kokemuksella rankkuus kesti 2vuotta, mikä on ihmisen elossa oikeasti aika vähän. Toisaalta on hullua tehdä toinen lapsi, koska pitää, jos kuitenkin tuntuu, että mahdollinen rankkuus suistaa koko elämän raiteiltaan. Miettikää asiaa siltä kantilta, että olette miehesi kanssa lähempänä 80 vuotta. Kumpi asia teitä silloin kaduttaa, lapsen tekeminen vai tekemättä jättäminen. Siinä on teille vastaus.

Ja niille ap:n mollaajille niin minä tein kolmannen lapsen osittain siksi, että halusin pois töistä miettimään mitä mä elämältä haluan. Ja voi taivas, että rakastan sitä lasta. En siksi, että sain syyn jäädä kotiin vaan koska se on niin.. rakas.

Kiitos!

et sinä täältä löydä vastausta kysymykseesi. On olemassa paskoja sisarussuhteita ja ihania sellaisia. On olemassa paskoja yksinäisiä lapsuuksia ja ihania sellaisia. teidän pitää pohtia asiat ihan omista näkökohdistanne. Minusta on hullua jättää tekemättä toinen lapsi, koska pelkää, että jos se on rankkaa. Teidänkin kokemuksella rankkuus kesti 2vuotta, mikä on ihmisen elossa oikeasti aika vähän. Toisaalta on hullua tehdä toinen lapsi, koska pitää, jos kuitenkin tuntuu, että mahdollinen rankkuus suistaa koko elämän raiteiltaan. Miettikää asiaa siltä kantilta, että olette miehesi kanssa lähempänä 80 vuotta. Kumpi asia teitä silloin kaduttaa, lapsen tekeminen vai tekemättä jättäminen. Siinä on teille vastaus.

Ja niille ap:n mollaajille niin minä tein kolmannen lapsen osittain siksi, että halusin pois töistä miettimään mitä mä elämältä haluan. Ja voi taivas, että rakastan sitä lasta. En siksi, että sain syyn jäädä kotiin vaan koska se on niin.. rakas.

Kiitos! :)

Kiitos kun toit toisenkin näkökulman tähän asiaan. Eli on se syy tehdä lapsi sitten mikä tahansa, ei se tarkoita etteikö lapsi olisi yhtään vähemmän rakas. Kun nyt mietitään, miksi lapsia yleensä tehdään - siksi kun siltä tuntuu. Onko se jotenkin vastuullisempi syy? ;)

Ja oli kiva kuulla mielipiteitä suuntaan ja toiseen tästä ainoana lapsena olemisesta. Ei ole yhtä ainoata oikeata tapaa toimia. Toiset ovat nauttineet ainoana lapsena olemisesta, toisilla on kova sisaruksen kaipuu. Meillä vauva-aika on ollut aivan älyttömän raskasta. Välillä olen toivonut, kumpa minulla olisi ollut edes koliikkivauva, niin olisi ollut helpompaa :) Joten tosissaan joudun miettimään jaksaisinko toista samanlaista vauva-aikaa, mutta toisaalta haluaisin toisen lapsen ja sisaruksen esikoiselle. Noh, me mietimme asiaa :) Kiitti vielä vastanneille.

En meinannut saada millään tuota vastausta jostain syystä läpi :) siksi niin monta kiitosta tuolla, kun aina jäi loppu teksti pois...

Haluaisin tietää miltä teistä tuntuu, jotka olette kasvaneet perheessä ainoana lapsena. Olisitko toivonut, että sinulla olisi ollut lapsena sisarus/sisaruksia? Entä kaipaatko sitä vielä aikuisena? Muuta, mitä mieleen tulee liittyen ainoana lapsena olemiseen? Tunnetko esimerkiksi vastuuta vanhemmistasi "liikaa" kun olet ainoa (vrt. juhlapyhät, juhlapäivät). Entä te vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi. Vaatiiko yksi lapsi seuraa vanhemmiltaan paljon? Näettekö erityisesti vaivaa, että lapsella on ikäistään seuraa esimerkiksi lomamatkoilla (mukana serkku tai kaveri esim.) vai onko lapsenne mukana yksin? Ja miten hän viihtyy yksinään? Huolettaako lapsen kasvaminen yksin? Mietimme toista lasta. Ensimmäinen syntyi sairaana (on nykyisin terve, kohta taapero) ja vauva-aika on ollut todella raskasta. Toinen lapsi syntyisi todennäköisesti terveenä, mutta on myös riski että toisella olisi samanlainen alku kuin ensimmäisellä. Haluaisin kuitenkin, että lapsellamme olisi sisarus, mutta en tiedä olenko itse riittävän vahva antamaan hänelle sen. Ymmärrättekö?

Kiitos runsaista ja asiallisista vastauksista. Saimme lisää ajattelemisen aihetta. Sisaruksen hankinta lapsellemme ei tietenkään ole ainoa syy harkita lisää lapsia, mutta yksi harkitsemisen arvoinen asia kun mietimme näitä asioita. On paljon muitakin asioita, kuten orastava vauvakuume, halu kokea alatiesynnytys ja kaikki mitä siihen liittyy. Esikoisemme vietiin leikkaussalista suoraan teho-osastolle, jossa vietti elämänsä ensimmäiset neljä kuukautta, joten vaikka meillä onkin nyt ihana pieni lapsukainen, on meiltä jäänyt kokematta paljon vauva-aikaan liittyvää. Itse mietin, pystynkö elämään täysipainoisesti jos en edes yritä päästä näitä kokemaan, vai jääkö tästä "kokemattomuudesta" ikuinen haamu elämään. Joo, kuulostaa tosi epämääräiseltä, mutta sitä se onkin :)

Kiitos vielä vastauksistanne!! :)

lapsena en niinkään ole osannut kaivata sisaruksia mutta aikuisena olen itkenyt monet itkut sisaruttemuuden tähden :(. Toivoisin todella todella paljon, että minulla olisi sisaruksia!



omia lapsia on neljä ja kun olen nähnyt sisarusrakkautta niin koen kyllä jääneeni lapsuudessa paljosta paitsi :(

aikuisenä ehkä enemmän kuin lapsena.



En kuitenkaan ole koskaan surrut asiaa, ja parhaat kaverini - ainoita lapsia hekin - olivat paljolti sisaren asemassa nuoruudessa. Vanhemmillani oli aina aikaa minulle, mutta toisaalta olisi ollut vapauttavaa kun toiveet alisivat jakaantuneet useammalle lapselle. Nyt vanhempieni vanhetessa vähän hirvittää kun vastuu sekä vanhemmista, että lapsettomista tädeistä jää ainoastaan minulle.



Itelläni on kolme, mutta suurella ikäerolla. Sisaruussuhteet ovat minusta kiehtovaa seurattavaa.

Mulla oli kyllä tosi laaja kaveripiiri kouluikäisenä, joten en vanhempia "rasittanut" mankumalla seuraa, mutta nyt aikuisena olisi ihanaa, kun olisi sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa. Serkut ovat osaksi korvanneet sisarukset ja muutama vanha ystävä on kuin sisko. Mutta silti mulla on tunne, että jotain puuttuu. Mulla oli monesti kaveri mukana lomareissulla tai oltiin mummolassa, jossa oli koko serkusparvi seurana, niistä lomista onkin jäänyt mahtavat muistot!

olin aina kateellinen naapurin sisaruksille kun he menivät yhdessä kotiinsa ja heillä oli aina toisensa. Koin, että olen altavastaajatilanteessa, koska jos suutuin kaverit, olin yksin. Mutta niillä, joilla oli sisarus, oli aina puolustaja ja he eivät olleet ikinä yksin.



Vanhempani satsasivat minuun, mutta toisaalta he myös odottivat minulta paljon. Pelkäsin koko ajan, että he pettyvät minuun kun kaikki odotukset oli siinä yhdessä korissa. Naapurin tytöt pääsi helpommalla, koska heidän perheessä lapsia oli 4.



Ja nyt aikuisena edelleen haaveilen, että olisi ihanaa jos olisi sisarus, ihminen, kenen kanssa olisin elänyt lapsuuden ja vaikka tapellut sen lapsuuden.



Mitä vikaa siinä muuten on, että sisarusten kanssa tappelee? Ei elämä aina ole sellaista, että jokainen on samaa mieltä kuin minä ja ei tarvitse riidellä mistään asiasta.



Olenkin onneksi saanut itse 3 lasta.

Luulen, että moni ainoana lapsena elänyt ja kasvanut, alkaa pohtimaan sisarusasiaa tosissaan vasta aikuisiällä, jolloin muutenkin tulee tietoisemmaksi omista juuristaan ja lähtökohdistaan. Itselläni on isoveli, joka on minua niin paljon vanhempi ja muutenkin etääntynyt, että näin aikuisiällä koen olevani kuin ainoa lapsi. Meillä ei ole mitään keskusteluyhteyttä. Välillä tulee haikea olo, kun ystävät kertovat reissuistaan sisarusten kesken taikka muuten vaan huomaa, miten paljon läheisestä sisaruksesta on tukea. Itsestäni olisi mukavaa, jos elämässä olisi joku joka tietäisi mistä tulemme ilman että täytyisi selittää.

-ap

"en ymmärrä ap ! miten niin voi toinen olla sairas? ei kai kellekään ole takuita vauvan terveydestä?"



Minulla on ensimmäisen aikana ollut erittäin vakava raskausmyrkytys, joka johti kouristukseen. Tämän johdosta lapsi oli syntyessään erittäin pienikokoinen ja esimerkiksi keuhkoistaan ja sydämestään hitaasti kehittynyt. Lapsi syntyi lisäksi keskosena. Raskausmyrkytykseen minulla on edelleen taipumus, toki sitä voidaan koittaa ennalta ehkäistä nyt kun taipumus tiedetään. Suvussamme on muutenkin sydän- ja verisuonisairauksien sukurasite, joten se lisää vielä riskiä raskausmyrkytykseen.



Tottakai aina on olemassa riski, että lapsi ei ole terve, meillä se riski on vaan isompi kuin keskivertovanhemmilla.



Ymmärrätkö nyt?

en ole itse ainoa lapsi eikä minulla sellaisia ole. Olen kuitenkin sivusta seurannut joiden ainokaisten elämää ja siltä pohjalta vastailen. Tämä sivusta seuraus ei tietenkään ole koko totuus ja mainittakoon, että ymmärtääkseni ne, joista kirjoitan, ovat itse tyytyväisiä olotilaansa. Minulla on serkku, joka siis ainokainen ja jonka kanssa oltiin lapsenakin paljon tekemisissä. Ihan normaali ihminen on siis, mutta erityisen hyvin muistan kuinka kävi aina lapsena päälle kuin hyeena. Sillä oli siis mieletön nahinan tarve. Aina kun tavattiin sen kanssa piti painia ja 'tapella'. Isänsä kyllä nahisteli tämän serkkutytön kanssa, mutta ilmeisesti se ei korvannut samanikäistä nahistelijaa. Muistan, kun veljen kanssa aina sovittiin, että tapellaan puoliksi.

Sitten on kokemusta parista muusta ainokaisesta, jotka ovat lapsia nyt. Molemman vanhemmat valittavat, kun lapsi on niin kova kiukuttelemaan ja vinkumaan (lapset nyt 9 ja 6). vanhemmat eivät itse kai huomaa, mutta aina kun lapsi kiukkuaa ja vänisee, se saa molempien vanhmepien jakamattoman huomion. Näitä episodeja on hauska seurata vierestä, kun lapsi kitisee ja kaksi aikuista on siellä lattialla selvittämässä tilanneta. Jos minä olisin se lapsi niin eipä olisi suurta tarvetta lopettaa moista näytelmää. Niinpä ne vinkumiskohtausket saattavat kestää ihan kauankin tyyliin toista tuntia ja jälkikäteen vanhemmat valittavat, kun taas jäi se saunareissu välistä. Vanhemmuus on siis hukassa, mutta jos lapsia on enemmän tuollaisia tilanteita ei oikeasti tule, kun aika äkkiä arki menee niin, että yksi vanhempi riittää hoitamaan yhden lapsen. Siihen ei koskaan tarvita kahta. En siis väitä, että useamman lapsen vanhemmat olisivat jotenkin parempia vaan käytännön pakko laittaa toimimaan fiksummin ilman sen suurempaa ajattelua.

Lisäksi ainoana lapsena kasvamisessa on se huono seuraus, etten ole koskaan oppinut pitämään puoliani. Olen aina ollut se joka menee vain mukana, työelämässä, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa... Se että joku suuttuu minulle, on kauhistus, mieluummin mielistelen muita!

Minulla on kolme lasta. Vannoin että lapseni saa sisaruksia :) Kyllähän nuo taistelevat, mutta onnellisena katson miten he jo lapsena oppivat pitämään kiinni oikeuksistaan ja vaatimaan oman osansa. Ja se onni mikä heille toisistaan on, se on korvaamatonta :) He eivät koskaan tule olemaan yksin, heillä on aina toisensa. Veri on vettä sakeampaa!

Muutama mainitsikin, että haaveilee sisaruksesta nyt aikuisena, mutta tietää, ettei sisarussuhde välttämättä olisi haaveiden kaltainen todellisuudessa.

Minulla on sisarus, jonka kanssa en oikein tule toimeen. Emme ole riidoissa, mutta emme kyllä juuri tekemisissäkään. Molemmat taitavat pitää toista vaikeana ihmisenä. Olemme siis erittäin erilaiset. Ikäerosta ei johdu, sitä on vain pari vuotta, ihan vaan täysin erilaisista luonteista. Eipä ole kovin ahkerasti tullut pidettyä yhteyttä.

Eli vaikka minulla sisarus onkin, saatan silti joskus haaveilla sisaruksesta varmasti hyvin samantapaisesti kuin ainoat lapset.

Muutaman ystävän kanssa aiheesta on ollut puhetta, ja ovat todenneet omalla kohdallaan saman: sisarusten välillä saattaa olla aikuisena hyvinkin väkinäiset välit. Ei ole oikein mitään sanottavaa toiselle, mutta kuitenkin kuuluu olla yhteyksissä toisinaan. Ja ahdistaa, kun niin kovin toivoisi, että olisi lämmin suhde näihin ainutlaatuisiin sukulaisiinsa.

Lainauksessa mainitusta tappelemisesta ja puoliensa pitämisestä:

Voi olla myös huonoja seurauksia. Itse olen vahva ja kovasanainen, lapsena / teininä jopa julma. Jyräsin itsekkyydelläni ja vaatimuksillani sisarukseni maan rakoon. Lyttäsin ja mollasin häntä keskinäisissä leikeissämme kun vanhempien silmä vältti. Hän ei aikuisenakaan jaksa/kehtaa valittaa, alistuu hiljaa aivan turhaan. Ei osaa sanoa vastaan, kokenut sen jo lapsuudessa turhaksi?

Kaverillani on kuusi sisarusta, oli menoa ja meininkiä. Kun osa oli vaikeampia lapsia, äänekkäitä ja vaativia, ei kiltimmille ja hiljaisemmille jäänyt aikaa ja huomiota. Kaverini oli tällainen, ja on yhä liian kiltti. Oli jo lapsena kuulemma helpompaa kotona niin, vetäytyä syrjään.

Ja toisaalta toinen kaverini, joka on ainut lapsi, on erittäin tietoinen omista oikeuksistaan ja osaa niitä vaalia. On tottunut tuntemaan itsensä tärkeäksi. Joskus ehkä liiankin. :)Eli näinkin päin saattaa mennä.

Pitkän sepustuksen tarkoitus oli vain sanoa, että sisarusten olemassaolo ei takaa mitään. Joku saa heistä sydänystäviä, toinen elämänmittaisen riesan, ja kaikkea tältä väliltä. Sisaruksien olemassaolo ei myöskään takaa lapselle mitään ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. (esim. minä en ole sisaruksen ansiosta oppinut jakamaan omaani, olin niin itsekäs ja suoraan sanoen paska sisko). Eli yrittäkää ihmeessä lasta jos siltä itsestä tuntuu, ei jo olemassa olevien lasten vuoksi!!!

rikkaustta, jota ei voi muilla ystävillä täysin korvata. Ystäviä tulee ja menee lasten elämässä, mutta sisarukset pysyvät ja edustavat sitä pysyvyyttä. On ihana tunne, että joku on tuntenut sinut aina. Tutkitusti lapsen ystävyyssuhteet muuttuvat vasta pysyviksi lukioiässä, poikkeuksiakin on, mutta yleensä lapsuudenystävät jäävät.



Huoli vanhenevista vanhemmista on raskas kantaa yksin. Nytkin nautin suuresti, kun voin jakaa tällä kiireisella viikolla isän "hoitovuoron" kahden muun sisaruksen kanssa. Joka päivä en ehtisikään, mutta jonkun on nyt autettava, kun hoitaja on lomalla.



Sisarukset kasvattavat myös sietorajaa pettymyksille. Kun vieraskoreutta ei ole, tottuu jo lapsena siihen, että saa välillä kuulla totuuksia. Jakaminen sisarusten kanssa on terveeellistä, samoin kun muuki yhteisöllisyys.



Olen huomannut, että monet ainoat lapset perustavat isoja perheitä. Tietysti on poikkeuksia, joita täälläkin olemme saaneet lukea.

Minua rasittaa mieheni vanhemmat, jotka laittavat kaikki odotuksensa ja toiveensa meidän perheen harteille. Joulut, juhannukset pitäisi viettää yhdessä. Unohtavat että minulla on omatkin vanhemmat!

Tuntuu myös että minä joudun kantamaan päävastuun kyläilemisistä, synttärimuistamisista yms. Ja hirvittää jo se kun vanhemmiten ehkä kaipaavat vielä enemmän apua ja huomiota. Ei minulla kuitenkaan ole sellaista tunnesidettä heihin kuin omiin vanhempiini, siksi nämä appivanhemmat tuntuvat enemmän taakalta.

Lasteni puolesta toisaalta vähän harmittaa, kun ei ole miehen puolelta serkkuja, ei tätejä eikä setiä.

Huomiosta ei tarvinnut siis taistella, etenkin kun olin yh-äidin ainokainen. Koin kuitenkin itseni aina yksinäiseksi, vaikka oli serkkuja ja ystäviä. Se sisarus puuttui, ja sitä toivoin joka ilta rukouksissa. Nyt aikuisena äidilläni on aikaa panostaa minuun, sekä lastenhoidollisesti että rahallisesti. Silti kaipaan EDELLEEN sisarusta. Lisäksi ainoana lapsena kasvamisessa on se huono seuraus, etten ole koskaan oppinut pitämään puoliani. Olen aina ollut se joka menee vain mukana, työelämässä, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa... Se että joku suuttuu minulle, on kauhistus, mieluummin mielistelen muita!

Minulla on kolme lasta. Vannoin että lapseni saa sisaruksia :) Kyllähän nuo taistelevat, mutta onnellisena katson miten he jo lapsena oppivat pitämään kiinni oikeuksistaan ja vaatimaan oman osansa. Ja se onni mikä heille toisistaan on, se on korvaamatonta :) He eivät koskaan tule olemaan yksin, heillä on aina toisensa. Veri on vettä sakeampaa!

Ihanaa kuulla, että joku ajattelee ihan kuin minäkin :) Ainoa lapsi ja äiti yh, joka myös ainoa lapsi. Olen aina ollut kateellinen ystävälleni, jolla on monta sisarusta. Haluaisin vieläkin, että minulla olisi sisaruksia. Meillä on kaksi lasta ja ihanaa katsoa heidän välisen suhteen kehittymistä :) Joskus ihan tulee tippa linssiin.

vain omien kokemusten kertomuksina vai tuleeko joku vähättelemään, että ei sun lapsuudentunteesi voi olla oikeita kun minä tunsin eri tavalla.

Hohhoijaa...

Lisäksi ainoana lapsena kasvamisessa on se huono seuraus, etten ole koskaan oppinut pitämään puoliani. Olen aina ollut se joka menee vain mukana, työelämässä, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa... Se että joku suuttuu minulle, on kauhistus, mieluummin mielistelen muita!

Minulla on kolme lasta. Vannoin että lapseni saa sisaruksia :) Kyllähän nuo taistelevat, mutta onnellisena katson miten he jo lapsena oppivat pitämään kiinni oikeuksistaan ja vaatimaan oman osansa. Ja se onni mikä heille toisistaan on, se on korvaamatonta :) He eivät koskaan tule olemaan yksin, heillä on aina toisensa. Veri on vettä sakeampaa!

Muutama mainitsikin, että haaveilee sisaruksesta nyt aikuisena, mutta tietää, ettei sisarussuhde välttämättä olisi haaveiden kaltainen todellisuudessa.

Minulla on sisarus, jonka kanssa en oikein tule toimeen. Emme ole riidoissa, mutta emme kyllä juuri tekemisissäkään. Molemmat taitavat pitää toista vaikeana ihmisenä. Olemme siis erittäin erilaiset. Ikäerosta ei johdu, sitä on vain pari vuotta, ihan vaan täysin erilaisista luonteista. Eipä ole kovin ahkerasti tullut pidettyä yhteyttä.

Eli vaikka minulla sisarus onkin, saatan silti joskus haaveilla sisaruksesta varmasti hyvin samantapaisesti kuin ainoat lapset.

Muutaman ystävän kanssa aiheesta on ollut puhetta, ja ovat todenneet omalla kohdallaan saman: sisarusten välillä saattaa olla aikuisena hyvinkin väkinäiset välit. Ei ole oikein mitään sanottavaa toiselle, mutta kuitenkin kuuluu olla yhteyksissä toisinaan. Ja ahdistaa, kun niin kovin toivoisi, että olisi lämmin suhde näihin ainutlaatuisiin sukulaisiinsa.

Lainauksessa mainitusta tappelemisesta ja puoliensa pitämisestä:

Voi olla myös huonoja seurauksia. Itse olen vahva ja kovasanainen, lapsena / teininä jopa julma. Jyräsin itsekkyydelläni ja vaatimuksillani sisarukseni maan rakoon. Lyttäsin ja mollasin häntä keskinäisissä leikeissämme kun vanhempien silmä vältti. Hän ei aikuisenakaan jaksa/kehtaa valittaa, alistuu hiljaa aivan turhaan. Ei osaa sanoa vastaan, kokenut sen jo lapsuudessa turhaksi?

Kaverillani on kuusi sisarusta, oli menoa ja meininkiä. Kun osa oli vaikeampia lapsia, äänekkäitä ja vaativia, ei kiltimmille ja hiljaisemmille jäänyt aikaa ja huomiota. Kaverini oli tällainen, ja on yhä liian kiltti. Oli jo lapsena kuulemma helpompaa kotona niin, vetäytyä syrjään.

Ja toisaalta toinen kaverini, joka on ainut lapsi, on erittäin tietoinen omista oikeuksistaan ja osaa niitä vaalia. On tottunut tuntemaan itsensä tärkeäksi. Joskus ehkä liiankin. :)Eli näinkin päin saattaa mennä.

Pitkän sepustuksen tarkoitus oli vain sanoa, että sisarusten olemassaolo ei takaa mitään. Joku saa heistä sydänystäviä, toinen elämänmittaisen riesan, ja kaikkea tältä väliltä. Sisaruksien olemassaolo ei myöskään takaa lapselle mitään ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. (esim. minä en ole sisaruksen ansiosta oppinut jakamaan omaani, olin niin itsekäs ja suoraan sanoen paska sisko). Eli yrittäkää ihmeessä lasta jos siltä itsestä tuntuu, ei jo olemassa olevien lasten vuoksi!!!

mikä sinulla on jäänyt kokematta. Kuten alatie -synnytys. Ei ole mitenkään varmaa, että se toteutuu seuraavallakaan kerralla.

Toinen riski on, että myös toinen lapsenne on yhtä sairas. Tämä tietää teille tupla-stressiä, sillä teidän ei ole enää mahdollista mennä ja olla tuosta vaan sairaalassa olevan vauvan kanssa, sillä teillä on toinen lapsi kotona hoidettavana. Ja teillä tupla-väsymys.

Voi olla, että sen toisen lapsen myötä teillä jää ihan yhtä lailla vauva-ajan asiat kokematta.

Tuossa on jo aika monta riskiä. Nuo ovat väsyttäviä ja kuluttavia asioita, kun on jo yksi lapsi ennestään. Kuten on ollut myös ainokaisen kanssa.

Kaikki väsymys ja stressi ei tule olemaan teille kenellekään hyväksi. Vähiten teidän parisuhteelle!!!

Minulla on 2 tervettä lasta. Kuopus joutui myös synnäriltä suoraan teholla, mutta vain kahdeksi viikoksi. Mutta sekin vaati jo aika lailla sumplimista ajallisesti.

Ja vaikka nyt kaikki on hyvin, niin elämä kahden vilkkaan ja tauotta puhuvan lapsen kanssa ei ole mitään herkkua.

Sekä minulla, että miehelläni on veli, mutta enpä voi sanoa, että heistä olisi ollut millään tavoin korvaamatonta apua misään elämämme vaiheissa.

Nauttikaa mieluummin nykyisestä lapsestanne rauhassa! Ei toinen lapsi millään tavoin tuplaa tulevaa onneanne=)

Kiitos runsaista ja asiallisista vastauksista. Saimme lisää ajattelemisen aihetta. Sisaruksen hankinta lapsellemme ei tietenkään ole ainoa syy harkita lisää lapsia, mutta yksi harkitsemisen arvoinen asia kun mietimme näitä asioita. On paljon muitakin asioita, kuten orastava vauvakuume, halu kokea alatiesynnytys ja kaikki mitä siihen liittyy. Esikoisemme vietiin leikkaussalista suoraan teho-osastolle, jossa vietti elämänsä ensimmäiset neljä kuukautta, joten vaikka meillä onkin nyt ihana pieni lapsukainen, on meiltä jäänyt kokematta paljon vauva-aikaan liittyvää. Itse mietin, pystynkö elämään täysipainoisesti jos en edes yritä päästä näitä kokemaan, vai jääkö tästä "kokemattomuudesta" ikuinen haamu elämään. Joo, kuulostaa tosi epämääräiseltä, mutta sitä se onkin :)

Kiitos vielä vastauksistanne!! :)

Haluaisin tietää miltä teistä tuntuu, jotka olette kasvaneet perheessä ainoana lapsena. Olisitko toivonut, että sinulla olisi ollut lapsena sisarus/sisaruksia? Entä kaipaatko sitä vielä aikuisena? Muuta, mitä mieleen tulee liittyen ainoana lapsena olemiseen? Tunnetko esimerkiksi vastuuta vanhemmistasi "liikaa" kun olet ainoa (vrt. juhlapyhät, juhlapäivät).

Entä te vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi. Vaatiiko yksi lapsi seuraa vanhemmiltaan paljon? Näettekö erityisesti vaivaa, että lapsella on ikäistään seuraa esimerkiksi lomamatkoilla (mukana serkku tai kaveri esim.) vai onko lapsenne mukana yksin? Ja miten hän viihtyy yksinään? Huolettaako lapsen kasvaminen yksin?

Mietimme toista lasta. Ensimmäinen syntyi sairaana (on nykyisin terve, kohta taapero) ja vauva-aika on ollut todella raskasta. Toinen lapsi syntyisi todennäköisesti terveenä, mutta on myös riski että toisella olisi samanlainen alku kuin ensimmäisellä. Haluaisin kuitenkin, että lapsellamme olisi sisarus, mutta en tiedä olenko itse riittävän vahva antamaan hänelle sen. Ymmärrättekö?

Ensiksikin tunnen perheitä, joissa on kolme lasta. Yhdessä esimerkiksi kaksi on kuollut nuorena aikuisena ja näin vanhuksella on vain yksi huolehtija. Toisessa perheessä taas yksi kolmesta on jäänyt huolehtijaksi siksi, että toiset ovat katkaisseet sukuun välit / tai ovat kykenemättömiä huolehtimaan muista kuin itsestään.

Sitten lapsia voi olla useampia mutta monet heistä asuvat eri puolella Suomea tai ulkomailla eli vastuu viisilapsisessa perheessäkin voi vanhemmista jäädä yhdelle.

Minulla on yksi lapsi, nyt jo 16 v. Syy siihen, että on ainokainen on ennen kaikkea se, että jouduin jo avioliitossa huolehtimaan lapsesta paljon yksin ja myöhemmin sitten erosimmekin. Toinen on se, että teen työtä, joka on hyvin projektiluontoista ja vuodeksikin pois jättäytyminen tietäisi alan vaihtoa. Lapseni ei ole koskaan kaivannut sisarusta, nauttii ainoana olostaan. Itse olen kokenut asian myönteisenä, meillä on rauhallista, ei tyypillistä lapsiperheen elämää, lapseni ja minä keskustellaan paljon, välit ovat läheiset. Lapsella on kavereita ja harrastuksia, mutta viihtyy hyvin yksikseenkin, mutta kotona on perhekeskeinen. Lomat on aina vietetty perheen kesken lapsi huomioon ottaen. Aina on viihtynyt matkoilla yksin jopa huvipuistoissa, kaveria ei ole halunnut mukaan.