Sekundääristä lapsettomuutta ei saa surra?
Tuntuu että muserrun tämän lapsettomuuden alle! Jos yritän asiasta kertoa jollekin, on vastaus lähes poikkeuksetta: onhan sinulla jo kaksi ihanaa lasta. Ikään kuin kielletään ettei saisi surra lapsettomuutta jos lapsia jo on. Vaikka mielestäni se suru on tietyllä tapaa jopa suurempaa nyt kun tietää oikeasti mitä menettää. Itse ainakaan en ollut erityisen lapsirakas ennenkuin sain omat lapseni. Lasteni myötä muutuin täysin kuin yöstä päiväksi. Enkä olisi silloin lapsettomana osannut surra lapsettomuutta sillä tavoin kuin nyt - kun oikeasti vasta ymmärrän miten ihania, tärkeitä ja rakkaita lapset ovat ja miten elämässä ei olisi mitään sisältöä ilman heitä. Eihän se että suren lasta jota en saa, tarkoita sitä ettenkö rakastaisi olemassa olevia lapsiani!
Jopa hoitava lääkärikin toistelee joka ikisellä tapaamisella että onhan sinulla jo kaksi ihanaa lasta.. No on, on, enkä sitä halua vähätellä ja todellakin olen kiitollinen siitä. Mielestäni se on vaan "eri asia", eikä liity tähän suruun. Olemassa olevat lapset eivät poista surua, kaipausta, turhautumista, epätoivoa, epäonnistumisen tunteita jne. pois enkä koe heidän olemassa olostaan muistuttamisen lohduttavan yhtään. Mielestäni vähän sama kuin lapsensa menettäneelle sanottaisiin että jäihän sinulle vielä kaksi lasta, mitäs siinä valitat.
Samaten täysin lapsettomat suorastaan suuttuvat miten "kehtaan valittaa", kun minulla kuitenkin on kaksi lasta. Löytyisikö tältä palstalta vertaistukea? Ketään joka oikeasti ymmärtäisi miltä sekundäärinen lapsettomuus tuntuu ja hyväksyisi sen suremisen?
Kommentit (16)
Tiedän myös tunteen. Itsellä jo iso esikoinen ja terveydellisistä ja muista syistä kakkosen yrittäminen ei ole ollut mahdollista ennenkuin nyt, melkein nelikymppisenä. Haaveita ja unelmia asiasta silti ollut pitkin matkaa ja suurta surua myös siitä, ettei olla voitu yrittääkään toista lasta. Eikä oloani yhtään myöskään helpota se, että lapsi osaa kysyä, miksei hänellä ole sisaruksia....
Nyt yritystä takana vajaa kaksi vuotta ja tuntuu, että toivosta saa jo luopua. Kokeiltu on clomit, inssit ja viimeiseksi ivf, jonka tulos oli, että soluissa jotain vikaa, kun eivät lainkaan hedelmöittyneet (niin tuore asia, ettei tarkempaa tietoa vielä olla saatu). Seuraavaksi odotellaan tietoa, et voiko jotain vielä tehdä. Vaan kun on tuota ikää: julkisella puolella ei periaatteessa enää tehdä hoitoja yli 40-v:lle ja yksityiselle ei ole varaa. Siksi tälläkin hetkellä itku silmässä mietin, etten enää koskaan saa syliini sitä omaa ihanaa tuhisevaa nyyttiä. Ja todellakin, se riipaisee kahta enemmän, kun tietää mitä menettää :(
Niin samat on mietteet. Minulla myös 2 lasta ja kolmas vauva hautuumaalla. Sen jälkeen tulikin kielto hankkia lapsia. Siitä tämä kriisi alkoi. Kukaan ei ymmärrä tätä tuskaa ja surua. Olisin halunnut ne 3..en kestä vauvoja ja isoja masuja. Nyt jo ikääkin yli 40 v ja 5 v vauvan menetyksestä. Silti suru ikäänkuin vaan kasvaa. Menetimme niin paljon.
...mutta varovainen on oltava sanoissaan. Kyllä, meilläkin oli ja kai on edelleenkin haaveissa kolmas lapsi. Edelliset kaksi kertaa tulin helposti raskaaksi, ekasta tai tokasta kierrosta. Nyt yritystä vuosi, tuloksena kaksi alkuraskauden keskenmenoa:( (kahden lapsen välissä oli myös tuulimuna)
Kyllä mä edelleen toivon sitä kolmatta, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että ei enää jaksa. Toisen keskenmenon jäkeen on ollut tosi hankala tavata raskaana olevia kavereita, vaikka olenkin onnellinen heidän puolestaan. Surua ei yhtään hälvennä se, että lapset toivovat pikkusisarusta, vaikka eivät tiedä mitään meidän yrityksistä tai haaveista.
Toisaalta tuntuu itsekkäältä surra, koska toisilla ei ole edes sitä ensimmäistä lasta. Kuitenkin haluaisin sitä kolmatta ihan yhtä paljon, kuin niitä kahta ensimmäistäkin. Jos tässä nyt ihan oikeasti käy niin, että meidän lapset on tässä, tulee tästä kyllä vaikea pala. Osaksi on jo nyt luovuttajafiilis, ikää ei ole vielä liikaa, mutta jos kohta ei mitään tapahdu, tämä jää tähän...
Minä tiesin jo pikkutyttönä haluavani suuren perheen, ainakin 5 lasta. Tapasin miehen, johon rakastuin ja joka oli samoilla linjoilla. Saimme 2 lasta hyvin helposti, molemmat ensimmäisestä kierrosta. Lapsilla on kaksi vuotta ikäeroa ja kun pienempi täytti vuoden aloimme yrittää kolmatta. Yritimme vuoden ja hakeuduimme tutkimuksiin. Vastauksena tuli, etten kykene enää todennäköisesti saamaan lasta, sillä lyhyesti sanoen kohtuni oli vahingoittunut synnytyksen jälkeen.
Tämä uutinen musersi minut. Lapsettomuudesta tuli valtava osa elämääni. Havahduin siihen, kun leikkiessäni lapseni kanssa en voinut ajatella mitään muuta kuin sitä etten enää voi saada lapsia. Hakeuduin lapsettomien tukiryhmään ja vuosien saatossa tein siitä itselleni myös ammatin (olen koulutukseltani erikoissairaanhoitaja).
Totta kai saa surra! Mutta ei jo olemassaolevien lasten kustannuksella. Nyt työskennellessäni lapsettomuusklinikalla huomaan todella miten, jotkut ihmiset tavallaan uhraavat lapsensa lapsettomuudelle. Sen huomaa pienissä asioissa, rahankäytössä (kalliit lapsettomuushoidot ajaa perheen kriisiin), ajassa, läsnäolossa. Tällöin kannattaa harkita ulkopuolista keskusteluapua. Ja muutenkin, minua auttoi huimasti vertaistuki, jota löytyy netinkin välityksellä monta ryhmää.
Joka tapauksessa, emme silti ole lakanneet yrittämästä lasta. Se on hyvin epätodennäköistä, muttei mahdotonta. Olemme vaan lakanneet tuhlaamasta kallista elinaikaamme ja tuntejamme sen asian liikaan pyörittelyyn, onhan meillä ihana elämä jo nyt.
niin mulla edellisestä pari suhteesta 2 jo isompaa lasta ja nyt tästä parisuhteesta neiti 3v.. toista yhteistä on yritetty sitten urakalla, koska haluaisin neidille sisaruksen.. ja niin isäntäkin ajatteli.. nyt sitten takana on kohtuun kuollut lapsi ja 2 keskenmenoa viimeiseen puoleen toista vuoteen ja nyt isäntä sanoi että riittää. Riittää suru ja yritys, kerran lasta ei saada ja aina kuopan pohjalle joutuu pieleen menneestä yrityksestä, molemmat.. Nyt meikkis sit on parkunu toisen yksipuolista päätöstä.. mun lapsirakkaan ihmisen lapset on toisen päätöksen takia tässä.. oon jopa miettiny onko suhteella tulevaisuutta jos mun mielipiteellä noin isossa asiassa ei oo merkitystä..
Minulla on aikaisemmasta suhteesta 3v poika. Olemme yrittäneet nykyisen mieheni kanssa lasta nyt jo yli vuoden. Kuukautisia ei vain kuulunut eikä näkynyt, joten olen syönyt Teroluteja ja Primoluteja.
Papasta kuitenkin löytyi luokan IV solumuutoksia ja syyskuussa tehtiin loop-hoito. Muutokset olivat poistetussa palassa niin pahoja, että lääkäri haluaa minut kontrolliin jo tammikuussa. Tänä aikana pitäisi käyttää ehkäisyä :(
Nyt pelkään kohdunpoistoa. En tiedä miten selviäisin siitä. Haaveissa on vähintään 4-lapsinen perhe.. Enkä tiedä suodaanko meille edes yhtä täysin yhteistä lasta mieheni kanssa, vaikka hän täysi isi pojalleni onkin.
Minulle on jopa taksikuski sanonut, että olisi varmaan jo aika tehdä toinen.. Ihmiset vihjailevat jatkuvasti vauvakuumeestani ja kyselevät, että miksi emme toista "tee".
En oikein jaksa enää. Taistelen vielä sekundäärisen lapsettomuuden lisäksi kohdustani :/
Tottakai rakastan poikaani, vauvahaaveet eivät todellakaan ole häneltä pois.
Minäkään en ollut mikään "lapsi-ihminen" ennen kuin sain poikani, mutta nyt se tunne on aivan uskomaton. Äitinä oleminen on elämäni tarkoitus
Mulla on -98 ja -00 syntyneet lapset ensimmäisestä liitosta. (Saivat alkunsa heti kun ehkäisy heitettiin pois!) Nyt on takana enemmän tai vähemmän yrittämistä 4 vuotta. Yksi tuulimuna 3 vuotta sitten. Ovulaatio tulee ajallaan, kierto on säännöllinen. Mitään gyneongelmia ei ole ikinä ollut. Tosin ikää alkaa olla lähellä 40, mies taas on nuorempi, lapseton.
Alussa jaksoin uskoa raskauteen ja olla stressaamatta (olihan 2 ekaa raskautta alkaneet nniin helposti). Kun sitten tulin raskaaksi, koko perhe iloitsi. Nuorempi lapsi puhuu vieläkin siitä "jos meidän vauva olisi syntynyt." Lapset odottavat pikkusisarusta. Anoppi, appiukko ja miehen sisko odottavat että meille tulis vauva. Onneksi ovat niin kohteliaita etteivät asiasta juuri puhu. Mies haluaisi 1 lapsen, mutta sanoo ettei maailma kaadu, jos sitä ei tule. Se on niin kiltti.
Tällä hetkellä olen aivan onneton. Joka kuukausi toivon ja uskon - ja romahdan. Kuvittelen raskausoireita. Yritän olla ajattelematta. Yritän sopeutua siihen että emme välttämättä onnistu ikinä. Pitäis kai vain luovuttaa... Nauti tämän kaiken keskellä sitten seksistä!
En halua lapsettomuushoitoihin, tuntuu ettei pää kestäisi. Jos ei tule kotikonstein, olkoon tulematta.
Tämä on täyttä helvettiä. Pahinta on se että aika oikeasti loppuu ja kroppaa alkaa siirtyä eläkkeelle. Vanha mikä vanha. Jos painuis peiton alle vollottamaan. =(
Minulla on jo 3 lasta ja sain juuri tietää etten enempää voi tehdä. Koska olen aina halunnut paljon lapsia ja ison perheen, on kolaus ollut kova. Harva tietää miltä tuntuu menettää naiseutensa, haaveensa ja terveytensä yhdellä kertaa. Jään varmasti kaipaamaan saamatta jääneitä lapsi paljon, ja koska olen vielä nuori, teen sitä varmasti kauan. Toivottavasti vielä jonain päivänä pystyn pää pystyssä kohtaamaan ihmiset, jotka jankuttavat juuri tuota onneani kun minulla on ne kolme lasta, vaikka sisimmässäni tiedän, että jäi ne seuraavat kolme tekemättä.
Minulla on jo neljä lasta.Mieheni kuoltua löysin uuden jonka kanssa käyty 1.5v hoidoissa. Takana kaksi keskiraskauden rv 15 keskenmenoa ja yksi pas välissä.Vauvojen ja raskaana olevien näkeminen tuo palan kurkkuun enkä usko että helpottaa ennen kuin pääsen tavoitteeseen eli viidennen ja viimeisen vauvani syliin saamiseen. Jokainen suree tavallaan, oikeutetusti.
Mikseivät ihmiset voi nauttia elämästä sellaisena kuin se on? Miksi aina pitää haluta jotain lisää ja jos sitä ei saa niin mikään ei ole hyvä. Mitä kuvittelet saavuttasi jos vielä saisit kolmannen lapsen, täydellisen taivaanko. Vai pitäisikö sitten saada vielä neljäs, ennenkuin voi nauttia elämästä ja lapsistaan. Tuntuu että kolmannesta lapsesta on tullut sinulle pakkomielle.
Naapurissani asuu lapsiperhe, jossa on viisi alle kouluikäistä lasta. Äitiä kiinnostaa vain vauva, muut lapset eivät saa huomiota, apua, seuraa vaikka kuinka pyytävät, aivan kuin he olisivat muuttuneet pakkopullaksi joista ei enää välitetä kun eivät ole enää suloisia pieniä vauvoja.
Yksi vauvatehtailija (lapsia yli 10) kertoi että hän tykkää vain vauvoista, heti kun vauva alkaa kävelemään, viimeistään siinä vaiheessa pitää alkaa hankkimaan uutta.
Lapsen menetystä ei voi edes verrata suruun joka tulee siitä ettei saa enää lisää lapsia. Ja silloinkin jos on menettänyt lapsen, täytyy päästä surusta yli ja keskittyä siihen mitä jää jäljelle, ja annettava rakkautta elossa oleville lapsille.
Voi että näitä ihania arvostelijoita, jotka tuntuvat tietävän kaikesta kaiken ja selaavat pitkin keskustelupalstoja arvostellen ihan kaikkea. "Omia mielipiteitä saa olla kunhan ne ovat samoja kuin omani".. tämä tuntuu olevan aika yleistä nykyään.
Jos näet jonkun, jolla on 10 lasta eikä tunnu piittaavan heistä vauva-ajan jälkeen, niin miten se edes liittyy sekundääriseen lapsettomuuteen?
Jokainen toista tai kolmatta tai neljättä jne lasta toivova rakastaa aivan taatusti niitä jo olemassa olevia koko sydämestään. Vaikka se kuulostaisi siltä, ettei mielessä muuta olekaan kuin se joku jota ei vielä olemassa ole, niin se ei todellakaan pidä paikkaansa. Niiden jo olemassa olevien lasten kanssa menee päivät ja yöt, heitä suojelee, heitä rakastaa ja heistä pitää huolta. Sitten kun aikaa on, siitä toiveissa olevasta lapsesta puhutaan keskustelupalstoilla.. koska kenellekään muulle siitä ei oikeastaan pysty puhumaan. Ainakaan sen jälkeen kun sitä lasta on jo tovi yritetty ja tutuilla alkaa olemaan jo sellainen ilme, että "keksi nyt taivaan tähden jokin uusi murhe".
Harva sitä tulee keskustelupalstoille juttelemaan vain siitä miten ihana se oma lapsi on.. siitä saa kyllä jauhaa kenelle vain :) Ne murheet tuodaan sitten tänne.. paikkaan, josta voi saada vertaistukea.
Minulla on kaikki enemmän kuin hyvin. Minulla on ihana poika, olen menossa naimisiin ja talokin on rakenteilla.
Mutta koen, että elämäni tarkoitus on lapset.. rakastan tuota olemassa olevaa pikkumiestä niin valtavan paljon ja haluan, että hän saa pikkuveljiä/-siskoja ja että itse saan kokea sitä rakkauden määrää vielä muidenkin lasten kanssa.
Minä koen eläväni silloin kun saan huolehtia pienistä ihmisistä. Ja sitten lasten kasvaessa saan huolehtia isommista ihmisistä. Haluan vanhana mummona monta perhettä joulupöydän ääreen :)
Jos luoja on niin päättänyt, että lasteni lukumäärä on yksi eikä siitä tule muuksi muuttumaan, niin sitten se on niin.
Mutta tätä toivetta ei voi verrata johonkin esim. uuteen autoon.. "eikö tuolle nyt mikään riitä? Taas pitää saada uusi auto?"..
Lapset on eri asia. Jokaisella on se mielikuva omasta perheestä ja sen jäsenistä. Jokaisella on toiveensa sen asian suhteen.
Jos toisilla on oikeus olla haluamatta lapsia ollenkaan, niin kai sitä on muilla oikeus haluta lisää lapsia?
Joku menee steriloitavaksi sen vuoksi, ettei vahingossakaan raskautuisi.. no joku toinen menee lapsettomuushoitoihin, että se raskaus tapahtuisi.
Miksi ihan kaikkea pitää arvostella..? Miksi..?
Olen lueskellut näitä palstoja enkä voi ymmärtää miksi tuomitaan jonkun toisen lapsettomuus "huonompana" kuin toisen. Tiedän että oma tn ilanteeni on jokseensakkin erikoinen enkä ole törmännyt vastaavaan ainakaan näillä palstoilla.. Minulla on yksi lapsi ja olen uudessa avioliitossa. Miehelläni on 6 lasta edellisestä liitosta ja 6 lastenlasta. Olen vielä siinä iässä, että voisin saada lapsen mutta mieheni ei koska kansankielellä sanottuna on "katkaissut putkensa". Aikaisempi suhteeni oli väkivaltainen jopa raskausaikana joten nyt kun olen löytänyt ihanan ja hyvä miehen olen jo vuosia halunut lasta. Mieheni on päätöksensä aikoinaan tehnyt ja siihen on tyytyminen... Nykyään tämä lapsettomuus tuntuu vain pahenevan ja kaikenlaiset juhlat ja syntymäpäivät ovat yhtä tuskaa sillä lapsia ja raskaana olevia riittää ihan mieheni lähipiirissä. Ulospäin pitää näytellä että hyvin menee vaikka sisällä huudan ja kovaa. Odotan vain sitä päivää kun olen sen verran vanha, että asia on jo mahdotonta ja hieman ymärrystä...
En edes tiedä mitä sanoa... :(
Toisaalta voisi kuvitella, että tuollainen lapsettomuus olisi helpompaa kun tietää, ettei vaihtoehtoja ole. Sitä välillä "toivon" itsekin, että miehellä todettaisiin vaikka huono sperma, että tälle touhulle saisi jonkinlaisen päätöksen.
Mutta kun enempi miettii, niin tuo sinun tapauksesi taitaa olla pahimmasta päästä laatua :(
On varmaan kamalaa toivoa itse yksinään lisää lapsia.. :( Ymmärtääkö miehesi sinua vai puhutko hänelle ollenkaan?
Paljon voimia sinulle
Itse en terveydellisistä syistä pystynyt "tekemään" kuin yhden lapsen. Myöhemmin, kun krooninen sairaus helpotti sen verran, että uskalsi yrittää raskautta niin ikää oli jo sen verran ettei enää onnistunut.
Yhden lapsen äitinä olen joutunut suremaan ja työstämään sitä, että sen lisäksi, että itse olisin halunnut lisää lapsia niin ainokaisella ei ole yhtään siskoa eikä veljeä, eikä koskaan tule olemaankaan. Lisäksi nykyään on niin vähän yksilapsisia perheitä, että joskus tuntuu, että ollaan jotenkin erikoinen perhe, kun on vain yksi lapsi.
Hei sekundäärisesti lapsettomat joita suru jota "ei saisi" surra painaa. Tiedoksenne teille jotka asutte pääkaupunkiseudulla, että Simpukka-järjestön organisoimana on käynnistynyt Lapsellisten lapsettomien vertaistukiryhmä. Ryhmä kokoontuu kerran kuussa. Lue lisää www.simpukka.info ja sieltä keskustelufoorumi-vertaistukiryhmät-Helsinki. Tervetuloa mukaan!
Minä ymmärrän. Itsellä myös kaksi lasta ja kolmas haaveissa. Yritetty on nyt yli vuosi.. tuskaa on ja surua.. :(
Eikä se poista rakkautta kahta muuta kohtaan.