Lue keskustelun säännöt.
Lapseni ovat ihania ja rakastan heitä, mutta inhoan lasteni kanssa olemista
28.08.2011 |
jos olen yksin ja minun pitää yksinään keksiä kaikkeen kyllästyville lapsille jatkuvasti uutta tekemistä ja yksinään täyttää kahden vielä pienen lapsen tarpeet.
Keskenään leikkivät satunnaisesti, yleensä menee nujakoinniksi ja kynnet ja hampaat otetaan käyttöön.
Älyllisesti en saa mitään tyydytystä lasteni kanssa olemisesta enkä siitä etten mitään omaa (ei kotiaskaretta) pysty lasten läsnäollessa tekemään.
Lapsiani en inhoa, mutta inhoan heidän kanssaan olemista, kovinkaan moneen yhteiseen tekemiseenkään en pysty osallistumaan.
Yksi vuorokausi on maksimi mitä pystyn lasteni kanssa yksinään viettämään, sitten kaatuu seinät päälle, ahdistaa ja vituttaa.
Kommentit (57)
Itse en ole sitä koskaan tehnyt, ja hyvin ovat keksineet aina itse puuhaa. Oma mielipiteeni on se, että jos lasta alkaa leikittämään tai viihdyttämään, niin se tappaa lapsen oman mielikuvituksen ja taidon keksiä itse itselleen tekemistä (aivan kuten tämä nyky ajan kulutushysteria; lapsille ostetaan kaikki mahdolliset lelut ja vempaimet, ja sitten ihmetellään, kun eivät millään viihdy ja keksi itse mitään tekemistä).
Minä olen aikuinen, ja olen lapsena leikkini leikkinyt. Ja näin myös sanon lapsilleni.
Kun lapsille ei tarjoa liikaa virikkeitä, ja turruta häntä tavarapaljoudella (taikka dvd:t + pelikonsolit), niin lapsi kyllä aivan itse keksii itselleen mielenkiintoista tekemistä.
Saattaa kuulostaa todella karulta, ja siltä etten sitten tekisi mitään lasteni kanssa. Ei, vaan otan heidän mukaan kotiaskareisiin; auttavat ruoanlaitossa, kattavat pöydän, siivoavat kanssani, retkeilemme paljon, käymme kirjastossa, luen kirjoja heille, pelaan heidän kanssaan, askartelen jnr. Eli teen heidän kanssa sellaisia asioita, joista itsekin pidän. Mutta en leiki tai viihdytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä varten mulla on aina pari uutta lelua tai kirjaa, joilla saan hetken rauhan kun oikein sitä tarvitsen. Onnistuu, melkein yhtä hyvin piilottamalla vanhoja leluja. Älyllistä stimulaatiota saan siitä kun saan opetettua lapsille jotain uutta, esim. 2 v:lle miten vessapaperirulla vaihdetaan tai 4 v:lle miten spagettia pyöritetään haarukan ympärille. Lapset ovat niin liikuttavan ylpeitä esitellesään uusia "temppuja".
Ja täytyy tyyväisenä todeta, ettei meidän lapset (4- ja 6v.) ole koskaan vinkuneet, että minun pitäisi keksiä heille jotain tekemistä, tai viihdyttää.
Melko usein leikkivät kotona keskenään, ja toisinaan yksikseen. Mutta koskaan ei tule marisemaan, että minun pitäisi tehdä heidän kanssaan jotain.
En myöskään vapaa-aamuina herää heidän kanssaan ajoissa, vaan saavat viihdyttää itseään siihen saakka, kunnes minä tai mieheni heräämme. Eli noin klo:9-10 aikoihin. Lapset herää itse klo:6:00. Leikkivät aamut keskenään, ja syövät itsekseen aamiaisenkin. Kummasti niistä kasvaa omatoimisia, kun ei ole äiti koko ajan siinä vieressä hyysäämässä. Riittää että arkiaamuisin herään herätyskellolla tekemään lapsille aamupuurot ja tuolloin huolehdin heidän tarpeistaan. Mutta kyllä ne osaa vapaa-aamuina ihan itse käydä peppupesulla, pukea puhtaat vaatteet ja syödä aamupalan, ja leikkiä keskenään sen ajan kun vanhemmat vielä nukkuu.
En minäkään kestä/siedä kenenkään viihdyttäminen. Hauskaa tässä on se ettei kukaan ole vielä kritisoinut tätä keskustelua! Yleensä vaan kauhistellaan kun äiti ei leiki lapsensa kanssa puistossa. So what sanon mä. Ei muuta lisättävää.
lasten viihdyttämisestä/leikkiminen lasten kanssa ei tunnu luontevalta (vaan on tappavan tylsää).
Kyllä mä joskus jotakin lasteni kanssa teen, tänään esim. kokosin palapeliä pojan kanssa ja katseltiin yhdessä dvd:ltä Autot-leffaa. Tai joskus piirrellään yhdessä.
Mutta noin yleensä meillä lapsi leikkii itsekseen ja mä käyn välillä vilkasemassa ja kehumassa omien puuhieni (kotitöiden) ohessa.
Ei musta ole leikkimään, vaikka yritän. Mutta en kanna siitä enää sen kummepia tunnontuskia, joitakin heikkoja hetkiä lukuunottamatta.
Lapsi kuitenkin näyttää viihtyvän leikeissään itsekin, kipaisee välillä syliin istumaan tai höpöttämään jotain (kun kaipaa seuraa), ja onhan hänellä leikkikavereita sitten päiväkodissa, jossa on osa-aikahoidossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän miettiä, miten sanoisin tämän kauniisti, mutta sinun ongelmasi ei taida olla lapset vaan asenteesi heihin. Puhut heistä kuin olisit heihin jotenkin tosi pettynyt - et siihen mitä he tekevät, vaan millaisia ovat. Korostat hirveästi sitä, että pojat tekee vain poikien juttuja. Sehän ei ole totta: noin pienet innostuvat mistä vaan, kun äitikin on innostunut. On sinun tehtäväsi luoda heihin kontakti ja innostaa heitä. Meneehän toi elämä noinkin, että et jaksa edes yhtä pientä hetkeä heidän kanssaan, mutta on se hirveän surullista; teillä vois olla myös kivaa yhdessä. Nyt kuulostat vain jotenkin tosi ahdistuneelta ja keinottomalta, aivan kuin homma ei olisi hallinnassa, vaan sinä joudut jatkuvasti vain reagoimaan siihen mitä lapset tekevät. Jos näin on, niin siinä väsyisi lastensa seuraan kuka tahansa.
Auttaisiko, jos miettisit, millaisia lapsesi kuuluisi olla, että viihtyisit heidän kanssaan? Rauhallisempia? Vai halusitko tyttöjä, etkä oikein tiedä miten poikein kanssa olla?
Tää on niin totta omalla kohdallakin. Itsellä kotona 9kk ja 3 vee ja ai että on välillä tylsää! Niin tylsää ja puuduttavaa. En halua enkä jaksa yhtään leikkiä. Ja koko ajan kitistään sen perään.
Pää meinasi hajota jo ekankin kanssa kotona. Ehdin olla vähän aikaa töissä ennen toisen tuloa ja ai että oli ihanaa.
Ja kyllä, rakastan lapsiani mutta en jaksa olla heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ap:n tunteet ja joskus on tuntunut samalta, mutta lasten kasvaessa tilanne helpottaa.
Itsekin tilannetta voi parantaa, mulla auttoi kun lakkasin tekemästä niitä "pakollisia" lapsiperheen juttuja: puistoulkoilua, askartelua, junarataleikkejä, sunnuntaisin uimahalliin...
Tänä päivänä lapsiperheet elävät pitkälti "lasten ehdoilla" ja se on hyväksytty tapa - aikuisten ehdoilla eläminen on itsekästä. No meidän perhe elää paljolti aikuisten ehdoilla.
Lasten kanssa on hauskaa, kun tekeminen on sellaista, mistä itse tykkää. Ihan taapero ei tietysti kaikkeen taivu, mutta meidän 3-8 vuotiaat (3 kpl) jo moneen.
Niinpä meillä on tehty tänä kesänä mm. seuraavia:
- Kierretty autolla ulkomailla ja kotimaassa
- Vierailtu linnoissa, museoissa ja pikkukylissä
- Sienestetty PALJON
- Käyty muutama taidenäyttely
- Ulkoiltu luonnossa, tehty "päivävaelluksia"
- Kierrelty kirppiksiä
- Tehty pikkuremppaa yhdessä
On siihen sekaan lastenkin juttuja mahtunut, pakollinen huvipuistoreissu ja rannalla lojumista esimerkiksi. Mutta leikkimään tai varsinaisesti viihdyttämään en ole joutunut, ja kivaa on ollut itse asiassa kaikilla :)
opetella kestämään hieman paremmin tylsyyttä.
työmatkojen takia hoitamaan ja viihdyttämään omia lapsiani vuorokauden tai parikin ja silloin iskee turhautuminen molemminpuolin.
Mua ärsyttää se kyltymätön vinkuminen jatkuvasti uudesta tekemisestä ja mitä enemmän mua ärsyttää ja haluaisin vain lojua sohvalla, sitä enemmän lapset sitä tekemistä minulta kärttävät.
Ellen sitten päästä lapsen kaveria meille kylään ja anna niiden rauhassa pistää hulinaksi ja lähi-isän huushollin mullinmallin..
Mutta heti iskee ahdistus kun alan miettimään sitä että entäs jos tämä olisi jokapäiväistä, siis yksinään lasten kanssa oleminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yhden ekaluokkalaisen vinkuintiaanin äiti=D Vkl ollaan tehty vaikka ja mitä ja käyty siellä ja täällä, ja aika tylsää kuulemma ollut;) Ja mulla on aina ollut itsellä joku kauhee vimma, että lapsella pitäisi olla kavereita aina ja kivaa.. mutta naapurissa ei asu, ja me elämme kahdestaan... mutta ain en jaksan itse leikkiä, nykyisin en juuri ollenkaan, toki yhdessä teemme aina asioita, esim- pyöräilemme, pelailemme. MUTTA lapsen kehitykselle on hyvin tärkeää, että aikuiset antavat leikin mallin. Olen itse lto, ja taatusti huomaan lapsista, kenen kanssa on leikitty ja kenen kanssa vietetty paljon aikaa, ja juteltu ja opetettu. Tietenkin lasten pitää yksinkin osata olla ja leikkiä, mutta ei oikeasti ole lapsellekaan mielekästä, jos jokaikinen päivä leikki on samaa autolla ajoa tai nuken hoitamista, ilman että aikuinen tuo siihen mitään uutta ja näyttäisi malli, miten leikki voi kehittää ja vielä eteenpäin. Ja monesti nämä vanhemmat, jotka eivät leiki, vielä kehuskelevat oikein, että ihanaaa kun ei tarvii leikkiä, eikä lapset vaadi koskaan mitään apua leikkiin...
Lapsille pitää hommata leikkikavereita sitä varten. Toki yhteistä tekemistä pitää olla, mutta leikkiminen ei ole tarpeellista vanhempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletkos lukenut montakin tutkimusta ym. opiskellut aiheesta:)? Jokainen saa tehdä lastensa kanssa mitä haluaa, ja jättää tekemättä. Vastasin vain näin, koska en todellakaan halua, että olisi joku harhakuva, että lapsien kanssa ei ole suotavaa leikkiä:)
T:se lto, joka on opiskellut aiheesta paljon, ja leikkinyt lapsen ollessa pieni paaaljon ja leikkii töissään lasten kanssa vielä enemmän, koska leikissä lapsi oppii kaiken mitä pitää:)
Kirjoja luettiin, palapelejä tehtiin, isän kanssa painittiin, osallistuin arkisiin askareihin vanhempien kanssa jne. Mutta vanhemmat eivät ikinä leikkineet kanssani. Eikä minulla kyllä ole edes muistikuvaa siitä, että olisin halunnutkaan heidän osallistuvan leikkeihin. Kyllä minulla oli kavereita joiden kanssa leikittiin. Ehkä minulla on ollut nyt sitten kamalan vajavainen lapsuus kun ei ole edes leikitty... ;)
Tätä samaa linjaa vedän lasteni kanssa. Hyi minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi leipoa yhdessä, pyöräillä, tehdä heikkalinnoja, pelata fudista, mennä marjaan, siivota yhdessä..
Miten voit väittää rakastavasi, jollet pysty lasten kanssa edes vuorokautta viettämään ahdistumatta?
me leikimme mieheni kanssa hiekkalaatikolla lähes kaksi tuntia ilman keskeytyksiä poikamme, tyttömme ja pojan kaverin kanssa.
Illalla poika sanoi monta kertaa, että tämä oli mun elämän ihanin päivä. Sama 5v poika on kesän aikana käynyt ulkomaan reissulla hulppeassa vesipuistohotellissa, käynyt 5 kertaa huvipuistossa ja saanut mönkijän.
En ole itsekään kovin innokas leikkimään, vaan mieluummin luen (ja paljon!) satuja, askartelen, leivon ja otan mukaan kodin juttuihin. Laittoi kuitenkin ajattelemaan..
ja ainakin pari kertaa viikossa uimahallissa ja mitähän vielä... Lapset leikkivät keskenään ihan hyvin ja usein meillä on kavereita. Mutta haluan itsekin viettää lasten kanssa aikaa, joten tehdään aika paljon asioita yhdessä. Leikkeihin eivät kuitenkaan ainakaan enää minua juurikaan kaipaa.
pääsee parhaiten mukaan juuri leikkimällä. Leikissä lapsi ilmaisee ja yrittää sanoittaa tunteitaan ja kokemuksiaan, ja ainakin minulle on usein tullut ihan pieniä yllätyksiäkin kun olen mennyt mukaan leikkiin. Leikki on lapsen tapa kommunikoida. Helpollahan siinä pääsee, kun ei leiki ja olettaa että lapsi sitten kertoo mitä hänelle kuuluu, mutta ei se ainakaan meillä näin mene.
Itse en ole sitä koskaan tehnyt, ja hyvin ovat keksineet aina itse puuhaa. Oma mielipiteeni on se, että jos lasta alkaa leikittämään tai viihdyttämään, niin se tappaa lapsen oman mielikuvituksen ja taidon keksiä itse itselleen tekemistä (aivan kuten tämä nyky ajan kulutushysteria; lapsille ostetaan kaikki mahdolliset lelut ja vempaimet, ja sitten ihmetellään, kun eivät millään viihdy ja keksi itse mitään tekemistä).
Minä olen aikuinen, ja olen lapsena leikkini leikkinyt. Ja näin myös sanon lapsilleni.
Kun lapsille ei tarjoa liikaa virikkeitä, ja turruta häntä tavarapaljoudella (taikka dvd:t + pelikonsolit), niin lapsi kyllä aivan itse keksii itselleen mielenkiintoista tekemistä.
Saattaa kuulostaa todella karulta, ja siltä etten sitten tekisi mitään lasteni kanssa. Ei, vaan otan heidän mukaan kotiaskareisiin; auttavat ruoanlaitossa, kattavat pöydän, siivoavat kanssani, retkeilemme paljon, käymme kirjastossa, luen kirjoja heille, pelaan heidän kanssaan, askartelen jnr. Eli teen heidän kanssa sellaisia asioita, joista itsekin pidän. Mutta en leiki tai viihdytä.
ja lopulta oli pakko jatkaa opiskeluja ja laittaa lapset päiväkotiin, kun pää olisi muuten hajonnut.
Mutta teillä lapset onkin jo päivähoidon piirissä.. Hmmm.. sitten tuohon auttaa vain ajan kuluminen. Ehkä kuitenkin kannattaisi lähteä kyläilemään tai kutsua vieraita. Näin tulisi jotain ohjelmaa pelkän lasten vahtimisen sijaan. Matkat ovat haaste, mutta tod näk se kuitenkin virkistäisi?