Tähän on tultu nyt lapsen kanssa. Taustalla masennusta yms.

Yllätysraskaus, yllätysero, yhteenpauluu, vaikea raskaus, huono syntymä, hengenlähtö lähellä komplikaatioden takia ja lopullinen ero.



Siinä elämäni viimeiset pari vuotta.



Olin todella masentunut lapsen vauva-ajan, täysin yksin, ei kavereita, oman äidin kanssa suhde sairas ja ikävä lapsen isää (jota nyt taidan vieläkin rakastaa). Lupasin että vuoden vielä jaksan ja jos tuntuu vielä yhtä pahalta niin teen itsemurhan, että ei ole pakko jaksaa.

Lasta välillä suorastaan inhosin, lapsen takia oli todella vaikea päästä erosta yli, ja lapsi valvotti ensimmäisen vuoden tosi pahasti. Enää vaan satunnaisesti. Vihasin elämään, itseäni ja lasta!!! Olisin halunnut antaa lapsen adoptioon ja olla näkemättä häntä enää ikinä. Kuitenkin hoidin lapsen ihan ok enkä nyt varmaan ignoorannut sen enempää kuin muutkaan äidit.



Nyt huomaan, kun lapsi on 1,5 v, että kun mun huomenna pitäisi antaa lapsi isälleen, en haluaisi, koska mulle tulee ikävä!! :) Rakastan lastani :)



Lähtökohdat olivat tosi huonot, mutta tässähän on käynyt ihan hyvin. Lapsi on aurinkoinen, sosiaalinen, iloinen ja kun ujostelee, tulee mun jalkojen taakse ja sohvalla kiipeää kainaloon. :)))