Lapsen saaminen tekee itsekkääksi!

pikku vinkkinä teille, ajatelkaa näitä vastakirjoittajia ikäänkuin ystävinänne, eikä vihollisinanne.



Hyvää yötä.

En tarkoita tietenkään sitä, että lapsestaan huolehtiminen olisi sinänsä itsekästä, totta kai omista jälkeläisistään huolta pitääkin pitää. Mutta miksi se johtaa niin usein siihen, että vain oman lapsen "pärjääminen" on tärkeää ja muusta ei välitetä? Tietynlainen kilpavarustelu, niin henkisesti kuin materiaalisesti. Kun on huomattu, että omalla lapsella kaikki kunnossa tässä suhteessa, niin ei tarvitse välittää enää muusta.

100) perheen taloudellinen etu

Voisitko AP kertoa millä tavalla itsekkääksi, onko lähipiirissäsi esimerkkitilanteita, oletko itse äitinä tästä havaitsemastasi ilmiöstä esimerkkinä vai päättelitkö tuon asian AV-palstan ketjuista ja kommenteista?

mutta vois ajatella, että juuri se ÄITIYS havahduttaisi huomaamaaan, että kaikkilla maapallon äideillä ei ole asiat yhtä hyvin kuin meillä ja saisi sitä kautta auttamaan?

Siis mitä mahtanet tarkoittaa tällä auttamisella?

Että pistäisin vähäiset roponi johonkin keräykseen Afrikkaan vailla takeita että menevät joka ikinen killinki oikeaan osoitteeseen?

Että hoitaisin muiden äitien mukseloita, vaikka omissakin on ihan tarpeeksi hoidettavaa, eikä sitä koskaan saa itselle vapaata SILTIKÄÄN vaikka hoitaisi niitä muidenkin mukeloita?

Vai kenties jotain muuta?

Siis kyllä minä autan sen minkä voin mutta senkin teen omalla tavallani. Äidiksi tulo ei kuitenkaan velvoita tekemään yhtään mitään muiden äitien hyväksi.

Ensiksi mä ajattelen niitä, sen jälkeen miestäni ja vasta sitten itseäni.

En mä mikään äiti teresa ole ja sellaiseksi en haluakaan. Itseäänkin on ajatelta. Joskus heitän jonkun rovon hyväntekeväisyyteen ja se saa riittää, niin tein itseasiassa jo ennen kuin sain lapsia. Mitään vakkari hyväntekeväisyyskohdetta mulla ei ole.



Mitä pitäis tehdä että ei olisi "itsekäs". Unohtaa oma perhe ja itsensä, auttaa jokaista maailman kadulla asuvaa orpoa, vai mitä?

Miksi se menee käytännössä kuitenkin niin, että lapseton kaveri on se joka kuuntelee niitä perheenäidin huolia ja ajankohtaisia asioita saamatta koskaan kuuntelua takaisin? Olen huomannut tämän asian todella hyvin kun kaveripiiriin on alkanut lapsia tulla. Osa tietysti muistaa vielä äitinäkin mitä vastavuoroisuus tarkoittaa, mutta valitettavan monelta se unohtuu. En muista koska olisin näille äideille kertonut viimeksi kuulumisistani, eihän heitä kiinnosta, koskaan eivät kysy tai jos kysyvät eivät jaksa kiinnostua yhtä lausetta enempää. Jos yritän kertoa kysymättä, aletaan puhua päälle omia asioita, jutella miehelle toisen puheen päälle, kävellään pokkana kesken toisen puheen toiseen huoneeseen vaikka siellä ei mitään ihmeellistä olisikaan, tai vielä yleisimpänä, aletaan lepertää ja leikittää lasta, joka on ihan rauhassa itsekseen eikä esim. huuda henkensä hädässä, mutta joka tarvitsee ihan ehdottomasti äidin mielestä huomiota juuri sillä samaisella hetkellä kun kaveri aukaisee suunsa. Pääasia että saadaan keinolla millä hyvänsä eliminoitua tilanne että tarvitsisi kuunnella toista.



Yhteyttä näihin lapsettomiin sitten halutaan kuitenkin pitää, kun joku pitää olla jolle saa puhua omat juttunsa ja kukapa sen joutilaampi kuuntelija olisi kuin lapseton kaveri. Lapseton kaveri joutuu sitten tuntikaupalla kuuntelemaan äiti-ystävän taukoamatonta puhetta itsestään ja lapsestaan, sukulaisista, naapureista, puhetta riittää. Jos puhutaan puhelimessa, on jokaisessa puhelussa aina ehdottomasti tuupattava puhelin lapsen käteen oletuksena että lapseton osaa sanoa lapselle jotain mukavaa. Täytyyhän lapsenkin saada osansa puhelusta, kun äitikin sai.



Ei mikään ihme että lapsettomat näkevät osan äideistä todella itsekeskeisenä, ja sitä se onkin ja epäreilua ystävyyttä. En ole koskaan tavannut kenenkään lapsettoman kohdalla niin itsekeskeistä käytöstä mitä monen äidin osalta on joutunut kohtaamaan. Valitettavan moni äiti pystyy tasavertaiseen ystävyyteen vain toisen äidin kanssa.