Haluaisin toisen lapsen, mutta......

Siis tosi sekavalla mielellä kirjoitan tämän vuodatuksen, kiitos kun/jos jaksatte lukea:



Olen superonnellinen tyttärestämme, vilkas ja iloinen 3,5 vuotias. Kolmen alkuraskauden keskenmenon jälkeen saimme tämän lahjan. Olimme täysin asettuneet ajatukseen yhden lapsen perheestä. Miehellä kaksi aikuista lasta edellisestä liitosta, ja ehkä (toivottavasti) jopa lastenlapsia tulossa. Jostain syystä kumpikaan ei kuitenkaan tehnyt mitään aktiivista ehkäisyn eteen. Ehkä molemmilla alitajunnassa fiilis, että toinen saisi vielä tulla, jos on tullakseen. Olemme kyllä ottaneet huomioon " vaaralliset päivät" .



Sitten tässä eräällä kerralla varoitin " vaarallisista päivistä" , mutta kumpikaan ei sitten sen enempää jarrutellutkaan.

Ja meitsi tulee ja on aina tullut tosi helposti raskaaksi!



Eikös aika pian alkanut tosi etova pahoinvointi ja vilu ja väsymys... Vapisevin käsin testasin plussaa. Ja nyt ollaan 6. viikolla.



Syvällä sisimmässäni tunnen rauhallista, suurta iloa. Pieni ihana nyytti kasvaa sisälläni. Pällimmäisenä hirveän sekava olo: Mitä kauheeta tapahtuu tällä kertaa, saako tämä jäädä henkiin, uskaltaako kiintyä (uskaltaa), miten me jaksamme...ikääkin on nyt aika paljon. Mitä jos lapsen kehityksessä jotakin mielettömän pahasti vinksallaan....eikä mene kesken (anteeksi nämä ajatukseni - pelottaa). Ja rivari, johon muutimme 1,5 vuotta sitten, on täynnä vakavia vikoja. Piha on toistamiseen auki (salaojitus täysin pielessä) ja kosteutta noussut ties kuinka moneen asuntoon. Kohta meilläkin varmaan revitään alakerran lattiat auki.



Ja mahdutaanko kaikki tähän asuntoon. Ja, ja ja.....Ja haluaako mieheni tämän lapsen?



Pelastukseni: Pari viikkoa sitten hän sanoi että jos tietäisi että kaikista lapsista tulisi noin ihania ja helppoja kuin tyttärestämme, niin niitä voisi olla vaikka kuinka monta....hehe.



APUVA!!!



Ehkä täytyy pistää nämä sekavat ajatukseni hormoonimyrskyn ja etovan olon piikkiin. Kyllä tämä tästä. Meillähän on kaikki ihan hyvin.

Eniten pelottaa tuo tuttuakin tutumpi menetyksen peikko....



Lohduttavaa on se, että lapsi syntyy lapsiperheeseen. Meillä on valmiudet tsempata ja luovia hassuissa tilanteissa.



Ja ihana pieni nyytti. Tervetuloa tähän maailmaan!

Nyt olen kuitenkin onnellisesti 5 kuukauden ikäisen tytön ja 3,5 vuoden ikäisen tytön äiti. Esikoinen sai alkunsa 6 vuoden odotuksen jälkeen ja toinen heti toisella kuukaudella. Esikoinen oli tosi rasittava vauva ja on edelleen vaativa lapsi. Toinen tyttöni on mitä rauhallisin ja ihanin pikkuinen. Ikää on jo reilusti yli 30 ja mies ei välttämättä olisi enää halunnut lapsia. Jätin kuitenkin pillerit pois ja ajattelin että tulee jos on tullakseen, kyllä meiltä vielä rakkautta riittää yhdelle. Nyt olen miettinyt, että jos olisin 10 vuotta nuorempi, tekisin ehdottomasti vielä ainakin yhden lapsen. Vaikka lapset tosiaan ovat joskus rasittavia ja omaa aikaa ei juuri ole, ilman niitä en voisi elää täysipainoista elämää. Ja sisar/veli on hyvä olemassa !

tässä sinulle täydellinen kanssasisar ikää, talonrakentamista ja lapsen ikää myöten ;)



Itse olen antanut sen periksi itselleni, että olen tällainen äiti kuin olen. On pinna kireällä, huudetaan, riidellään ja tapellaan, mutta kyllä meillä on lapsen kanssa paljon hyviäkin hetkiä. Jos toinen lapsi tulisi, en usko, että minusta sittenkään kehittyisi se pullantuoksuinen kotiäiti;) Eli: anna itsellesi armoa ja hyväksy oma äitiytesi sellaisena kuin se on.



Toinen pointtini: tuo leikkikaverihomma on kyllä ihan huuhaata. Esimerkkejä tuttavapiiristä: tytöt 10v ja 2,5v tulevat erinomaisesti toimeen ja leikkivät ja höpöttävät omia juttujaan koko ajan. Siskot ovat todella tärkeitä toisilleen. Pojat 4v. ja 1.5v = ei vielä mitään yhteistä, riitelyä ja tappelua. Ehkä sitten jossakin vaiheessa kavereita? yhyt ikäero ei automaattisesti takaa, että lapset aina keskenään leikkivät: asiaan vaikuttaavat varmasti myös luonteet ja sukupuoli.



Meillä lapsi täyttää pian 4v, ja vasta nyt on vauvakuume nostanut vähän päätään. Aikaisemmin ei olisi tullut kysymykseenkään. Tapasin tuossa jokin aikaa sitten naisen, joka oli 39v, ja viimeisillään raskaana. Ennestään heillä oli 6v tytär. Hän oli tosi onnellisen ja seesteisen oloinen ja totesi, että vasta nyt heille tuli ajatus toisesta lapsesta.



Onnea teille ratkaisuihin!

En tiedä olenko nyt ihan kohtalotoveri mutta samojen asioiden kanssa painin minäkin. Ensinnäkin minua ärsyttää se, että koko ajan joku painostaa, että nyt sitten vaan toista heti perää. Onhan sitten leikkikaveri toiselle ja onpahan sitten sekin toinen hoidettu.



Meidän poika on tosin vasta 1v8kk ja univaje mullakin jatkuu ja jatkuu. En ole kertaakaan nukkunut täyttä yötä sen jälkeen kun rakas poikamme syntyi. Nyt tässä tilanteessa en pysty miettimään, että haluanko toisen vai en mutta tiedän, että tähän tilanteeseen en toista halua missään nimessä. Siitä kärsisi sitten koko perhe!



Ystäväni sai toisen, kun vanhempi oli 6 v. Nyt tästä on pari vuotta aikaa ja kovasti leikkivät pojat keskenään. Ja niin on ollut isoveli suojelevainen ja rakastava koko ajan. Joten minäkään en usko siihen, etteikö lapsista olisi iloa ja seuraa toisilleen isommallakin ikäerolla.



Mulla ikää on 5 vuotta vähemmän mutta eipä tässä kukaan nuorru enää. Ja ei 35v kuitenkaan mikään viimeinen ikä ole lapsia hankkia / saada.

No tulipa hyvä mieli, kun joku toinenkin on samoja asioita miettinyt. Kaikkien olisi varmaan hyvä muistaa omat voimavarat kulloisessakin tilanteessa ja olla tosiaan itselle armollinen eikä vaatia niin liikaa. Ehkä vielä ajatus siitä sisaruksesta tulee luonnollisena jatkumona, kun elämä rakentamisen jälkeen vähän tasoittuu. Niin - ja onhan niitäkin perheitä, joissa on vaan yksi lapsi eikä sellainen perhe ole yhtään vähäpätöisepi kuin perhe, jossa enemmän lapsia.

Itse sain kaksosemme 35-vuotiaana (esikoinen oli silloin 8 v.) ja raskausaika meni (ihme kyllä) täysin ongelmitta, tosin syntyivät kuukauden etuajassa ja olivat pieniä. Olihan se vauva-aika aika uuvuttavaa näin jälkikäteen ajateltuna, mutta aikansa kutakin.

Kuopuksemme on nyt 2-vuotias, olin 38-vuotias hänen syntyessään ja täytyy sanoa, että raskausaika tuntui paljon raskaammalta erilaisine pikkukremppoineen kuin kahta vauvaa odottaessa. Joten ikä kyllä vaikuttaa asiaan, ainakin omalla kohdallani.

Vauva-aika ja lapsuus muutenkin on kyllä niin älyttömän lyhyt viuhahdus, että itse ainakin uskaltaisin suositella lämpimästi sinulle lisää lapsia :-) Mikään ei kuitenkaan ole tässä maailmassa niin ihanaa kuin nuuhkia vastasyntyneen vauvan tuoksua...:-) Päätitpä mitä hyvänsä (ja ainahan ei Elämä suju omien suunnitelmien mukaan vaan järjestää yllätyksiä), toivotan onnea perheellesi!

ole pakko hankkia!! Ajattele asiaa vaikka niin, että sitten pystyt keskittymään vaativaan esikoiseen täysillä, yhden lapsen kanssa kun elämä on yleensä niin paljon helpompaa kuin kahden tai useamman, karu totuus! Meillä syntyi kaksi lasta kahden vuoden sisällä ja uuden vauvan hankintaan vaikutti varmasti se että esikoinen oli ns. helppo vauva. Järkytys siitä väsymyksen määrästä riittämättömyyden tunteesta olikin valtava kun pikkusisko osoittautui paljon vaativammaksi, itki ja valvoi paljon. Edelleenkin, vaikka kuopus on jo kolme, on hän paljon vaativampi hoidettava kuin isoveljensä. Tietenkään en mistään hinnasta antaisi häntä pois, mutta monta kertaa olen salaa miettinyt kuinka paljon helpommalla pääsisin jos olisi vain yksi lapsi... Ja se lapset lähinnä tappelevat keskenään eli ei heistä juuri leikkikavereiksikaan toisilleen ole. Ainaisena erotuomarina olo on äärimmäisen rasittavaa!!

Meillä on kyllä jo kolme lasta ja vanhimman ja nuorimman ikäero on 11v. Nuorin on vähän yli yksivuotias ja keksimmäinen pian 11v. Mielessä siintelee kuitenkin se " pahnanpohjimmainen" . Meillä kaikki lapset ikäerosta riippumatta ovat hyvin läheisiä toisilleen. Leikkikavereita on löytynyt runsaasti myös kodin ulkopuolelta, vaikka kahden vanhimman ikäero on vain 1,8v. Eli seuran takia ei mielestäni lapsiatarvitse tehdä.

Olen hieman yli kolmenkymmenen ja edelliset lapset ovat saaneet alkunsa helposti. Nyt vaan ei millään meinaa onnistua, takana kaksi perättäistä keskenmenoa. Lääketieteellinen faktahan on, että tässä iässä hedelmällisyys laskee huimaa vauhtia, joten jos mahdollista, suosittelisin lasten " hankintaa" ennemmin kuin myöhemmin. Tietysti, jos olet väsynyt jo ensimmäisen lapsen kanssa, niin kannattaa miettiä asiaa. Toisaalta pikku-lapsi-ikä on kovin lyhyt ja tilanteesi (ensimmäinen lapsi ehtii kasvaa) saattaisi helpottua odottaessasi toista lasta. Meilläkin on kyllä ystäväpiirissä moniakin nelikymppisiä pienten lasten äitejä, mutta on myös monia, jotka harmittelevat, etteivät ole saaneet lapsia aiemmin, eivät ehdi enää tehdä useampia. No, tästä nyt ei ehkä ollut paljon apua, mutta jotain näkökulmia kuitenkin. Iloista syksyä kaikille!

älä ihmeessä hanki lapsellesi leikkikaveria ja sisarusta vaan jos hankit vauvan niin hanki se itsellesi ja miehellesi lapseksi!

Ymmärrätkö? Eli kyllä lasta pitää haluta itselleen eikä vain sisarusten vuoksi.

Näin ainoana lapsena voin todeta, että olisin aina halunnut sisaruksen, mutta enhän oikeasti tiedä olisiko se ollut kuitenkaan nin kivaa. Jos oltaisiin oltu erilaisia persoonia niin ei yhteistä olisi niin paljon ollut.

Sitä paitsi nyt kun olen itse äiti niin on ihanaa kun vanhempani ovat vain meidän lapsille isovanhempia! ei tarvitse stressata tasapuolisuudesta.



itsellä on 3 lasta 4 vuoden sisään ja olen todella onnellinen. Mutta olen aina haaveillut kolmesta lapsesta eli olo ei ollut kokonainen ennen kuin kolmaskin oli syntynyt. Onhan tässä töitä, toisaalta yhteiskuntakin auttaa (osapäivätarha vanhemmilla lapsilla), toisaalta pikkulapsiaika menee nopeasti ohi.



Jos todella haluat toisen lapsen niin hanki se, muuten se jää harmittamaan. Jos taas et halua niin anna olla. Yksi lapsi on ihan hyvä määrä!

Kiva, kun kerrotte ajatuksianne ja mielipiteitä. Katsotaan miten meidän perheen elämässä käy.

Talo rakennettiin sitten kun kuopus oli alle vuoden. Olin lasten välissä myös töissä yli vuoden.



Minulla jaksamiseen on vaikuttanut paljon se, että esikoinen on ollut terve (kerran korvatulehdus) ja erittäin hyvä nukkumaan. En koe olleeni väsynyt missään vaiheessa, koska sattuman oikusta myös tuo kuopus on ollut unelma-nukkuja.



Nyt olen sitten päättänyt että kolmatta ei tule. Ikää kohta 37 ja en uskoisi enää jaksavani, jos tulisikin erilainen vauva esim. koliikkitapaus.



En osaa mitään neuvoja antaa, vaan kehotuksen tehdä niinkuin sydämessä parhaalta tuntuu.

Eli meillä on lapset hankittu nyt sitten nopealla aikataululla, koska aloitimme myöhään. Eka ja toka olivat täysin harkitulla ajoituksella, tämä kolmas hiukan suunniteltua aikaisemmin.



Olen joka lapsen välissä ollut töissä pidemmän tai lyhyemmän aikaa (pitempi 1.5 v, lyhyempi 3.5 kk). Talonrakennusta ei ole onneksi ollut. Itse raskaudet olen kokenut sitä helpompina mitä vanhemmaksi olen tullut. Ehkä rankinta on se, että jostain kumman syystä lapsillamme alkaa uhma olla pahimmillaan aina minun raskauteni loppuvaiheessa. Nyt on 4 v uhmainen ja 2 v uhmaa aloitteleva kuopus. Esikoinen on varsin jääräpäinen tapaus, tullut äitiinsä, joten kuopuksen kanssa menee jo vähän rutiinilla.



Minusta ikä sinänsä ei ole mikään kriteeri, vaan se on kiinni henkilöstä itsestään.

Eiköhän noita leikkikavereita löydy muualtakin.



Itse vannoin, etten koskaan halua ainoatakaan lasta ja ensimmäisen jälkeen vannoin, etten koskaan halua toista, mutta kyllä niitä nyt kaksi kuitenkin on. Ja pienellä (1v9kk) ikäerolla vielä.



Sen sanoisin kyllä tuosta jaksamisesta, että nyt kun nuorempikin on jo 1v 4kk helpottaa kyllä meidän elämää kovasti, kun on seuraa paikan päällä. Minun ei siis tarvitse ihan koko aikaa olla keksimässä tekemistä lapsille, kun saavat seuraa toisistaan. Ja kyllä nuo leikkivät keskenään jo paljon aikaisemminkin, oikeastaan siitä lähtien kun pienempi alkoi liikkumaan.



Ja ei se tosiaan ikäeron puolesta vielä myöhäistä ole, kyllä isompiakin lapsia pikkuveli tai sisko kiinnostaa.

Vaikutat aika väsyneeltä aloitusviestissäsi. Se mun täytyy sanoa, että toisen lapsen syntymä kyllä vie ne viimeisetkin mehut. Ainakin minulta on vienyt. Lapseni ovat 3v ja 1v. Olen aika väsynyt kotiäitiyteen ja se tässä vastauksessa varmaan näkyykin. Mutta olen tässä useiden kavereiden kanssa ollut yhtä mieltä siitä, että on täysin eri asia onko lapsia yksi vai kaksi. Kahden kanssa sekin vähän oma aika hupenee. Varmaan on vaikutusta silläkin mikä on lasten ikäero. Meillä se on 1v 10kk. Esikoinen ei ole ikinä ollut päivähoidossa. Lasten hankalat minä ite -iät on osuneet samaan ajankohtaan. Eli pinnaa vetää kireälle!



Siksi mun piti kommenttini kirjoittaa, että harkitsisit tarkkaan mitä oikeasti jaksat. Mulle kolmannen syntymä merkitsisi varmaan suoraa tietä mielenterveyspotilaaksi.. Mutta kukin jaksaa omansa verran! Me tehtiin toinen lapsi jotenkin tosi tuunnitelmallisesti. Tuntui, että pitää tehdä toinen lapsi mahdollisimman pienellä ikäerolla. Ulkoa päin tuli painetta varmaan. Luulen, että tämä järkisyin tehty päätös vaikuttaa osaltaan tähän väsymykseen. Jos olisimme antaneet vauvakuumeen tulla ja esikoisen aiheuttaman univajeen tasaantua, olisi ehkä helpompaa..



Onnea sinulle mihin ikinä päädytkin!

Mulla ihan sama tilanne eli täytän 35v ja lapsi on 1v9kk. Täytyy sanoa että en todella jaksais toista vaikka tämä periaatteessa on ollut helppo ja terve lapsi. Mulla rasittavinta on ollut kokopäivätyö ja että vaihdoin äitiysloman aikana työpaikka. Oli vaikeaa palata lomalta töihin, aloittaa lapsen vienti perhepäivähoitajalle ja vielä täysin uudessa työssä. Siis tämä jatkuva kiire/riittämättömyys rasittaa...



Nyt aloitan uudeltavuodelta osittaisen hoitovapaan ja pidän aina perjantait vapaata. Toivon että saan enemmän aikaa lapseni kanssa ja pääsen joka viikko 3pvä täysin eroon työstä. En siis edes jaksa ajatella toista lasta siis aivan mahdoton ajatus! Jotenkin tuntuu että nyt alkaa helpottaa lapsen kanssa arkirutiinit niin että voidaan lahteä joskus jonnekin vaikka kylpylään viikonloppulomalle tms. Tuntuis hirveältä takapakilta aloittaa taas vauvatouhut ja juuttua kotiin pitkäksi aikaa uuden vauvan kanssa. Tämä kun on nyt jo oikein mukavassa reissuiässä ja päästään menemään ihan hyvin.



Nyt itsekin tajuan että olen entisessä elämässä tottunut viikonloppulomiin ja ulkomaan matkoihin. Lapsi siinä mielessä on muuttanut tosi paljon meidän elämää eikä olla käyty kuin yksi ulkomaan matka lapsen kanssa. Aiemmin reissattiin useita kertoja vuodessa.



En tiedä auttaako tämä sinua yhtään mutta ainakin tunnen etten halua toista lasta ihan suoraan sanottuna. Elämä kun alkaa nyt vasta palata normaaliin uomaan tämän ekan kanssa. Olen kyllä tästä lapsesta tosi kiitollinen ja onnellinen äiti. Luulen että meille riittää tämä yksi " vauva" ;)

-MeLady-

Olen kirjoitellut tuonne vauvapuolelle toistaiseksi, mutta kohta siirrytään taaperolokeroon - poika on reilut 10 kk. Itse 33 v. Olen ollut aina tosi meneväistä ja sosiaalista sortttia, mieheni vielä enemmän. Poika on ollut terve, ihana iloinen lapsi - tosin huono nukkumaan - mutta mulle olis kyllä aikamoinen pommi tulla uudestaan raskaaksi, en tiedä millä ihmeellä jaksaisin! Olen ollut TOSI tyytyväinen, kun vauvasta on jo kasvanut hiukan isompi, musta toi ekat 4 kk oli suoraan sanoen kamalaa aikaa, enkä tiedä haluaisinko kokea sen uudestaan. Mua ihmetyttää, että olenko sietokyvyltäni jotenkin erilainen kuin useimmat muut, kun tän ikäisten lasten äidit tuolla vauvapuolella jo on kauheessa vauvakuumeessa ja osalla jo uuden l.a. helmi- maaliskuussa. Jokainen taaplaa tavallaan, mutta meille ei toista luultavasti tule, yhdestä on iloa ihan riittävästi. Ystäviä löytyy lähipiiristä. Itselläni on 10 v. vanhempi veli, käytännössä katsoen elin ainoana lapsena, enkä muista kaivanneeni sisarusta. Ainakin haluan elää vauvatonta elämää muutaman vuoden, sitten vaan taas toi ikä alkaa olla ongelma.



Jotenkin on hassu ajatus, että kun tämä lapsi kasvaa sen verran, että nukkuu öitään paremmin, pystyy kommunikoimaan ja itsekin pääsisi taas hiukan matkustelemaan ja joskus vaikka ulos kavereiden kanssa, aloittaisin saman rumban uudestaan. Ja entä jos se kakkonen ei olisikaan terve, sairastaisi koliikkia tms.? En ole koskaan ihan pienten kääröjen perään kuolannutkaan, musta on kiva kun kommunikaatiota on tämänikäisen kanssa enemmän, eikä ole enää imetyksessä kiinni.



Asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että mun mies ei hoida lasta. Yhtään. On paljon poissa kotoa, minä hoidan vauvan. Aina.



Jotenkin sitä vaan tuntee itsensä huonoksi naiseksi, kun ei halua toista lasta. Ihan typerää, tiedän ihan täsmälleen että niin ei saisi/tarvitsisi olla, mutta silti. Joku tulee sitten sanomaan, että miksi hankit sen yhdenkään, jos kerran se lapseton elämä oli niin kivaa! Mutta hetkeäkään en tietenkään kadu tämän lapsen hankkimista, niin rakas tuo poika on. Ja uskon, että viihtyisi ainoanakin lapsena, kun ei paremmasta tiedä. Kivaa lukea muidenkin samankaltaisia ajatuksia!

eli ihmisellä on kyllä kummallinen kyky sopeutua aika moneen asiaan! Itse olin esikoisen jälkeen ihan poikki enkä voinut ymmärtää miten jotkut jaksavat kahta lasta. Kuitenkin " teimme" - pitkän yrityksen jälkeen - toisen lapsen ja ilokseni en ollutkaan yhtään niin väsynyt. Kahden kanssa aika ei käynyt pitkäksi ja oli pakko lähteä ulkoilemaan jne jne. Lapsilla on ikäeroa 4 vuotta ja he tulevat tosi hyvin toimeen ja leikkivät joka päivä - nauru vaan hersyää, välillä myös itku. Ja sitten saimme vielä kolmannen pikkuisen, nyt vaan 1v8kk ikäerolla ja väitänpä että olin esikoisen aikaan paljon väsyneempi vaikka nyt meillä on vaativa ja herkkä vauva, kaksivuotias uhmaaja ja 6-vuotias uhmaaja.



Olimme päättäneet että haluamme kaksi lasta mutta tuon keskimmäisen jälkeen tulikin sellanen olo että mitäs jos kuitenkin. Järkeilimme päivittäin että hulluahan se nyt olisi mutta tiedän että jos emme olisi yrittäneet kolmatta lasta niin pähkäilisin sen asian kanssa varmasti loppuelämäni!

Tuota talonrakentamista meillä ei ole ollut, mutta olen ihan kohta 36v ja esikoinen on samoihin aikoihin 2v eli vielä tänä vuonna. Olen aina halunnut paljon lapsia, vähintään kolme, mutta erinäiset ongelmat siirsivät lasten saamista niin että ikää vain karttui lisää.



Nyt olen " tyytymässä" siihen, että jos vielä toisen saisin, mutta siltikin välillä mietin samoja kysymyksiä kuin sinä: miten jaksan, miten jaksaa parisuhde jne. Olen kuitenkin kallistunut sen puoleen, että haluan itselleni (ja miehelle, joka myös haluaa) toisen lapsen, ihan yhtä hyvin kuin sisaruksen lapselleni. Olisi kyllä ollut toisaalta ihanaa, että toinen olisi tullut heti perään, mutta myönnän, että en olisi jaksanut. Mutta nyt olen ajatellut, että mitä helpommaksi (jaa-a?) elämä tulee yhden kanssa niin pistääkö sitten jarrut päälle kun ei enää " jaksa" vauva-aika niin ihanaa kun se toisaalta onkin. Luulen kuitenkin, että kaikesta huolimatta vaikka uusi vauva olisi vaikea tai helppo niin siitä osaa nauttia erilailla kun tietää miten nopeasti kaikki menee ohitse...

Hyvä ajatuksia on tullut monilta äideiltä, mielenkiinnolla luin. Ja olen sitä mieltä, että asiaa kuuluukin pohtia. Ajatus ' leikkikaverin hankkimisesta' on minusta aivan älytön.



Meidän esikoinen oli hyvin hartaasti toivottu lapsi, olin 35-vuotias hänen syntyessään. Itse olen ainut lapsi ja ollut aina ' osaani' tyytyväinen. Olin oikeastaan aina ajatellut, että yksi lapsi riittää. Mieheni toivoi kaksosia, koska oli sitä mieltä, että lapsi tarvitsee sisaruksia.



Esikoisen vauva-aika oli varsin rankkaa, ja samaan aikaan tapahtui muitakin suurempia muutoksia, muutimme, rakennutimme taloa jne. En oikeastaan muista tuosta ajasta paljoakaan, niin rankaksi jaksaminen meni. Toinen lapsi tuntui hyvin vieraalta ajatukselta. Kun esikoinen kasvoi, elämä helpottui koko ajan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin ajattelemaan, että ehkä se ei nyt olisi sittenkään maailman loppu, vaikka meillä olisi toinenkin lapsi. Elämäntilannekin oli tasoittunut, uudelle paikkakunnalle kotiuduttu, talo valmis jne. Ja ennenkaikkea, minä aloin itse haluta toista lasta.



Lapsien ikäeroksi tuli reilu 3-vuotta. Vaikka elämä on aika rankkaa juuri nyt, ja arki yhtä suorittamista, olen molemmista lapsista äärettömän onnellinen. Ja luulen että se johtuu nimen omaan siitä, että odotimme sitä, että minäkin halusin toisen lapsen.

Itse sain esikoiseni ollessani 35v, erinäisten sattumien summa tuo myöhään osunut ikä.



Olin kanssa hirveän väsynyt, oli imetystakkuilua, poika ei nukkunut hyvin, asuimme kaukana sukulaisista. Onneksi mieheni oli ja on vieläkin tosi paljon lapsen kanssa, vauvojenkin kanssa kuin kala vedessä.



Aina ajattelin, että haluaisin lapselleni keverin. Itselläni on veli ja miten paljon toisen lapsen läsnäolo elämää rikastuttaakaan lapsen itsensä kannalta! En niinkään itse ajatellut sitä, haluaisinko toisen lapsen, vaan eniten sitä, että lapsellani olisi sisarus.



Itselläni on ollut tosi helpot odotusajat eikä mitään " uraputkea" - ajatusmaailmassani raha ei merkitse kovinkaan paljoa. Toinen lapsi sai tulla kun oli tullakseen(olin 38v), ja nyt meillä on pikkuruinen vauva. Meidän onneksemme vaikuttaa esikoiseen verrattuna " helpolta" vauvalta, ei mitään hankaluuksia tähän mennessä ja nukkuukin 6h putkeen öisin. Ainakaan vielä en ole kauhean väsynyt.



Esikoiselle kerroimme vauvasta realistisesti pitkin odotusaikaa. Ei odottanutkaan heti leikkikaveria itselleen, tietää että vauva syö, nukkuu ja itkee alkuaikoina. olemme korostaneet, että se on " hänen ikioma vauvansa" , eikä sen takia ole varmaan tullut vielä ainakaan mitään mustasukkaisuusjuttuja. Kovasti halailee " vauvaansa" mennen tullen ja on iloinen, kun vauva seuraa hänen puuhiaan.



Olen itse tosi tyytyväinen tilanteeseen, niin omasta kuin lapsenikin puolesta kuin myös siitä, että kaikki sujui niin helposti ja onnellisesti (odotusajat yms.). ja vaikka univelkaa kertyisikin, toisen lapsen kohdalla jo tietää, että kyseessä on aina jokin vaihe, joka menee ohi ennen pitkää :). Kahden vuoden kuluttua saan varmaankin jo nukkua taas kuten ennekin :)



Paljon on mielestäni kiinni omasta asenteestasi. Jos näet huonot puolet, niitä myös mietit. Jos näet positiiviset puolet, jaksat vaikka mitä! Kun ikää on " tämänkin verran" , niin paljon auttaa jaksamaan se, että jaksat pitää huolta myös itsestäsi (lähinnä ajattelen liikuntaa, itselläni se pitää hyvässä vedossa). Paljon tietysti riippuu myös siitä, onko puolisosi mukana lasten hoidossa. Meillä asuu nykyään myös sukulaisia sen verran lähempänä, että on silloin tällöin mahdollisuus saada lastenhoitoapua, mikä oli tosi harvinaista, kun esikoinen oli pieni ja asuimme vielä muualla.



Vielä haluaisin laittaa erään äidin tuntemuksia..Hänellä oli kaksi lasta, joista vanhempi kuoli tapaturmaisesti aikuisiällä (olikohan n.25v). Hän sanoi, etti tiedä mitä olisi tehnyt, ellei olisi edes toista lasta ollut menetyksen hetkellä, ja oli tosi onnellinen siitä, että " edes toinen jäi" .

Sen kummemmin tähän takertumatta (elämästähän ei koskaan tiedä) tuli silloin mieleen, että niinkin voi ajatella, vaikka toinen lapsi ei koskaan korvaa toista; yksilöitähän he ovat. Mutta kuitenkin, tämä äiti ajatteli tuolla tavoin. Tuli mieleen tässä yhteydessä..



Puntaroi asiaa joka puolelta, missään tapauksessa et ole liian vanha ajattelemaan toista lasta (tai toki sekin riippuu omasta asenteesta ;))



-pupsu