Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Erityislapsi - isovanhempi syyttää minua kasvatuksen puutteesta
16.08.2011 |
Alkoi taas kerran ärsyttää niin äitini kanssa puhelimessa juttelu, että tulin tänne purkamaan oloani ja vertaistukeakin ehkä etsimään.
Meillä on nyt starttiluokan aloittava poika, jolla on ollut ja on edelleen monenmoista kehityksellistä viivettä. Kliininen diagnoosi meillä on ollut syntymästä lähtien ja oireet pojalla sen mukaisia, joskin luojan kiitos paaaljon lievempiä kuin pahimmassa tapauksessa voisi olla. En mene sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta mahdollisia ovat esim. epileptiset kohtaukset, näön heikkeneminen, vaikea kehityksellinen jälkeenjääneisyys, häiriöt motoriikassa ja kielenkehityksessä jne.
Päällisin puolin hän menee kyllä normaalista, mutta kieltämättä antaa usein kuvan siitä, että olisi huonosti kasvatettu. Esimerkiksi ei pysty istumaan paikoillaan vaan hyppii ja vatkaa itseään sinne tänne, valuu tuolilta, huono hienomotoriikka, kömpelö ja holtiton karkeamotoriikka, ei ole vielä täysin sisäistänyt vessakäyttäytymistä, sotkee tahattomasti, hyppelehtii toiminnasta toiseen mitään varsinaisesti lopettamatta.
Terapiaa on ollut jo parivuotiaasta lähtien kaikenlaista ja kotona noudatettu terapeuttien toimintaohjeita. Poika on tosiaan muuten aivan ihana, reipas ja motivoitunut, mutta tietyissä tilanteissa "ei voi itselleen mitään". Opetustilanteessa aikuisen kanssa keskittyy hyvin, mutta luokkatilanteessa menevät kaikki yleiset ohjeet häneltä täysin ohi.
Kun kesän alussa kerroin äidilleni, että poika nyt sitten menee starttiluokalle eikä muiden mukana ekalle (päätös josta itse olin iloinen), repesi siitä varsinainen riemu. Kuulemma minun pitää "totuttaa" ja "kädestä pitäen kasvattaa" hänet esim. oikeaan kynäotteeseen (daaa!), pepun pyyhkimiseen, käsien pesuun, selkä suorana istumiseen jne. jne. jne. Ihan kuin näitä kaikkia ei olisi vuosien varrella jankattu ja ohjeistettu ja avustettu ja opetettu pään hajoamiseen saakka.
Ja sitten paasataan siitä, kuinka _hän_ aikoinaan minut on kasvattanut niin ja näin ja että kyllähän se epilepsiariskikin voi olla vaikka ihan kellä tahansa.
Grrrh, ottaa joskus niin päähän tällainen aliarvioiva käyttäytyminen äitini taholta. Parin viikon päästä mennään taas mummolaan...täytyy varmaan kehittää itselle joku zen-moodi, jolla saan korvani ja mieleni suljettua siltä myrkytykseltä. Poika kun kuitenkin kovasti tykkää mummolassa käydä, ja vaarikin on vallan ihana. En halua kokonaan tätä isovanhempaissuhdetta häneltä riistää, vaikka oma kestämiseni onkin aina äärirajoilla näiden vierailujen aikana.
Kiitos kun sain purkaa mieltäni.
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin hyvin kuvitella tilanteen. Meillä myös erityislapsi eivätkä minun vanhempani oikein meinanneet tajuta tilannetta. Onneksi sen jälkeen, kun psykiatri suositteli pojalle jopa lääkitystä, isovanhempien kelkka kääntyi. Jo lähes katkeamispisteessä olleet välit ovat nyt hyvät.
Sun ON opetettava kädestä pitäen kaikkia noita asioita (kynäotetta, pepun pyyhintää, paikallaan istumista jne) oli opetuksen tulos sitten mikä hyvänsä. JA itsekin erityislapsen äitinä voin kertoa, että kyllä siitä tulostakin on. Asiat olisivat vielä huonommin, jos et olisi opettanut...
Niinpä. Sehän tässä onkin, että kaikkia näitä asioita opetetaan päivästä toiseen. Ikävä juttu vaan on se, että en minä eivätkä poikani lukuisat terapeutit, eskarinopet ja erityisopet ole vieläkään löytäneet sitä yhtä oikeata viisastenkiveä oman toiminnan ohjauksen parantamiseksi - jos olet joka kerta ohjeistamassa, on vaarassa käydä niin, että lapsi tuleekin riippuvaiseksi jatkuvasta ohjauksesta, jos taas et ole joka kerta ohjeistamassa, ei lapsi tee asiaa oikein tai ei ehkä ollenkaan, tai rutiini ei "rutinoidu".
Mutta tosiaan, minusta olemme saavuttaneet pojan kanssa todella paljon. Etenkin visuaaliset ohjeet menevät perille hyvin, vaikkakin heti jos tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa, menevät jo saavutetut rutiinit kuin vessanpöntöstä alas... tää on niin tätä!
Mummi ei voi kuvitellakaan ottavansa poikaa yksin hoitoon, hän on mielestään jo osansa tehnyt (mikä onkin totta enkä häneltä ole koskaan apua pyytänyt enkä spontaanistikaan saanut juuri tämän vuoksi). Onneksi sentään vaari ymmärtää.
ap
Voin hyvin kuvitella tilanteen. Meillä myös erityislapsi eivätkä minun vanhempani oikein meinanneet tajuta tilannetta. Onneksi sen jälkeen, kun psykiatri suositteli pojalle jopa lääkitystä, isovanhempien kelkka kääntyi. Jo lähes katkeamispisteessä olleet välit ovat nyt hyvät.
Kiitos tästä! Meilläkin lääkityksen harkitseminen alkaa olla ajankohtaista. Katsotaan mitä ekspertit ajan mittaan sanovat.
Olen kokenut ja koen joka päivä ihan samaa, nimittäin ihmisten katseita, että onpa tuossa huono kasvattaja. Se on ikävää, mutta olen oppinut olemaan huomioimatta ja hymyilemään takaisin vain. Komennan kyllä koko ajan, ja inhottaa jo oma ääneni älä sitä, älä tätä, varo, lopeta, ei saa, tänne heti, nyt loppui ym. Meillä siis niin ikään starttiluokan aloittava dysfasialapsi, jolla ylivilkkautta. Ei tahdo jaksaa keskittyä mihinkään kauaa. Ei ole ainakaan vielä todetty adhd:tä, mutta mielestäni oireita on. Onneksi sukulaisilta ei tule enää negatiivista kommenttia äitiydestäni, sillä ovat huomanneet, etteivät heidänkään yritykset tuota tulosta :-D. Olen oppinut rakastamaan poikaani sellaisena kuin hän on, vaikka menetän kyllä hermoni X kertaa päivässä (tai ainakin viikossa :). Mutta ne ihmiset, jotka eivät meitä tunne...se on rankkaa. Pitäisi kuljettaa lasta talutushihnassa kuin koiraa, jos haluaisi sen kävelevän vieressä, esim. Mutta lapsi kuin lapsi ansaitsee rakkautta, riippumatta erityistarpeista. Jokainen voi kuitenkin vain olla oma itsensä, sellainen, millaisena on tähän maailmaan syntynyt ja sellaisena pitäisi hyväksyä :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus tuntuu myös siltä, että olisi näin vanhempanakin mukava ansaita rakkautta riippumatta siitä, millaisen lapsen on tullut maailmaan saattaneeksi... : )
Zen-moodi siis vaan päälle ja menoksi. Kiitos vastanneille, on mukava kuulla ettei ole ristiensä kanssa yksin!
Ap
Yksi lapsista on todella vaikeasti allerginen ja vaikka ko. lapsi on hoidettu ihan samalla tavalla kuin muutkin sisarukset, on allergioiden syy aina meissä. Anopilla riittää ideoita: ette vain yritä tarpeeksi, annatte tahallanne vaan noin harvoja ruoka-aineita, kuvittelette oireita jne. Paras juttu on se, että kuulemma ihan vain normaalilla järjellä päättelemällä voi tietää, mitkä ruoka-aineet ovat niin "väkeviä", että niistä ne oireet tietysti johtuvat ja sitten vain välttää niitä. Että kyllä näitä valopallopäitä riittää, ei muuta kuin zen-hengitystä kehiin ja seuraavaa päivää kohti. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä menee mun vanhempien kanssa ihan hyvin. Olemme alusta asti luetuttaneet kaikki lapsien epkriisit vanhemmillanikin ja he ymmärtävät onneksi lukemaansa. Toki ohjeita joskus satelee mutta ovat kuitenkin aika hyvin tilanteen tasalla.
Mieheni vanhemmat eivät ymmärrä oikein noita diagnooseja ym asioita. Anoppi on kaiken lisäksi harras uskovainen, jonka mielestä lapsiemme vammat ja oireet ovat Jumalan rankaisua. Minun pahoista teostani. En tiedä miksi miestä on sitten rangaistu. Tyhmyydestä kai, kun kanssani perheen perusti...
Mulla ja äidillä on jo monta vuotta ollut pelkkä tekstiviestisuhde, koska en yksinkertaisesti jaksa häntä. Hän on muussannut aivonsa alkoholilla siihen kuntoon, ettei elä lähimainkaan samassa todellisuudessa kuin me muut, ja silti katsoo olevansa pätevä neuvomaan, miten "parannetaan" aistiyliherkkyydestä ja maitoallergiasta kärsivä lapsi, ja opetetaan se nukkumaan kokonaisia öitä. Kaikki tämä parantaminen tapahtuu kuulemma siten, että annetaan lapsen vain huutaa - oli se sitten kipua, pelkoa, pahaa oloa tai vaikka unissaan huutoa. Mä lellin lapsen pilalle, ja siksi sillä on aistiyliherkkyys.
Äitini on siis eläissään tavannutkin koko lapsen vain kerran, kun lapsi oli vasta puolivuotias. Hän ei ole koskaan hoitanut kumpaakaan lastani, ei pitänyt sylissä eikä mitään muutakaan. Mutta hän nyt vaan tietää kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi ihanaa ja kilttiä tyttöä. Leikit ovat tietysti ihan normaaleja, mutta eivät mitään verrattuna serkkupoikaan, jolla kehitysviivästymää. Anoppi ja appi ovat vertailemassa kokoajan, miten meidän tytöt jo osaa ja käyttäytyy, mutta isompi poika ei.
Työskentelen itse erityisopettajana juuri tälläisten vesseleiden kanssa, ja pidän poikaa hyvinkin oppimiskykyisenä ja haluisena, sekä uskon, että hänellä on oikein hyvä tulevaisuus. On vaan niin ikävää kuunnella kun lasten mummo valittaa kamalasta pojasta, joka tietty rakastaa mummolassa oloa.
En osaa auttaa ap:tä kuin että ZEN mukaan.
Anoppi ja appi ovat vertailemassa kokoajan, miten meidän tytöt jo osaa ja käyttäytyy, mutta isompi poika ei.
Meillä on erityinen esikoinen ja normaali kuopus. Olen joskus esikoiselle sanonut, kun hän on jotain oppinut, että se on paljon hienompi juttu kun sinä tämän opit, koska tämän asian oppiminen ei ollut sinulle helppoa, vaan jouduit tekemään tosi paljon työtä oppiaksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva että tuli vielä lisää vastauksia. Alkaa jo oma (tämänkertainen) ärsytys laimentua.
Olen miettinyt, että antaisin kehitystasotestejä ja diagnoosipapereita äidilleni luettavaksi, mutten ole sitten koskaan Kuitenkaan rohjennut. Hän kun on sitä tyyppiä, joka googlailee asioita mielellään ja on sitten niin tietäväistä että
Periaatteessa minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tietäisi tarkkaan miten asiat ovat, mutta kun tuntuu vaan kovasti siltä, että "normaali" isovanhemmuus on jo muutenkin täysin katoamassa ainaisen kasvatuksen ruotimisen alle. En tavallaan halua enää heittää lisää vettä myllyyn!
En oikein muuta osaa sanoa kuin että itse ottaisin sinuna äitiin vähän etäisyyttä. Ja sitten ehkä rohkeasti saan puolustamaan lastasi.
Mutta se on hienoa, että vaari ymmärtää, koska yleensä asia on toisinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein muuta osaa sanoa kuin että itse ottaisin sinuna äitiin vähän etäisyyttä. Ja sitten ehkä rohkeasti saan puolustamaan lastasi.
Mutta se on hienoa, että vaari ymmärtää, koska yleensä asia on toisinpäin.
Ei sinne tarvitse mennä. Vaari voi käydä teillä.
Minulla on kaksi katkeraa lapsetonta isosiskoa ja kusipäinen äiti, joilta kanssa riittää ohjeita joka lähtöön. En ole tekemisissä. Jää itselläni energiat tärkeämpään.
vielä erityisempiin lapsiin ja aikuisiin.
Minä olin nuorempana kesätöissä laitoksessa, jossa hoidettiin vammaisia ja muita 'erityis-ihmisiä'. Osa kävi siellä olemassa vain lyhyeitä aikoja, että vanhempansa saavat levätä hetken aikaa.
Ko. paikassa oli hoidettavana aikuisia ihmisiä, joille opetettiin joka päivä kuinka puuroa syödään lusikalla ja vahdittiin etteivät kaada maitoa lautaselle tai pitkin pöytää, tai ala lusikoimaan ruokaa lattialle.
Vessassa käymiset, peseytymiset, ulkoilut ja pukemiset olivat melkoista touhua.
Tämmöisten ihmisten kohtaamisen jälkeen 'tavallisiin' erityislapsiin jaksaa suhtautua ymmärtäväisemmin.
Osalla ei motoriikka toiminut ja osalla ei pää toiminut, joillakin ei kumpikaan.
Tämmöisten ihmisten näkeminen voisi auttaa isovanhempia ymmärtämään ettei kaikille pysty opettamaan ihan kaikkea vaikka kuinka yrittäisi. Kaikissa tapauksissa ei ole kyse kasvatuksen puutteesta.
Jaksamista sinulle ap. Minusta on hienoa, että sinä tiedät mitä lapselta on kohtuullista vaatia ja olet hakenut hänelle tukea terapiasta ja muista tukitoimista.
Minulla on kaksi aivan tavallista lasta. Heistä äitini hakee jotain kauheita sairauksia ja vikoja. Jos esim. toiselle tulee yskä, on hänellä heti muka vaikea astma ja häneltä täytyy kieltää kaikki liikunta ettei vaan saa astmakohtausta. Hän yrittää tekemällä tehdä lapsista avuttomia ja osaamattomia.
Tuttuahan tämä kaikki tietysti on. Veljenikin on äidin mielestä edesvastuuton ja kykenemätön elämämään itsenäistä elämää. Veljeni on nelikymppinen virkamies, ihan tavallinen ihminen. Lapsena oli melko vilkas kaveri, mutta ei mielestäni mitenkään poikkeava ollut silloinkaan.
Minustakin äitini hakee jatkuvast jotakin tautia, jonka perusteella voisin jäädä eläkkeelle ö.Ö
Joskus on jopa lipsauttanut "minä voisin sitten hoitaa sinua" kun on näitä kauhu-sairaus-skenaarioitaan paisutellut :(
Varmaan tuommoisellekin löytyy joku diagnoosi.
ZEN on täälläkin tarpeen.
Toisella lapsellani on kuulemma kampurajalka, toinen on tulossa sokeaksi - ja minä olen mt-häiriöinen juoppo...
Ja mummo tietysti se, joka tarvitaan joka päivä hoitamaan kaikkia.
Itse asiassa luulen että häntä itseään vaivaa alkava dementia. On siis ylettömän ahdistunut ja huolestunut. Ja sotkee asioita ja ihmisiä.
jolla ainutlaatuinen kromsomideleetio, mun äiti jauhaa jatkuvasti, että jos nyt tulisi uusi geeniteknologia ja lapsi saataisiin "korjattua"..Nykyään en jaksa enää edes korvaani lotkauttaa näille äitini jutuille, ihan sama mitä sanoo kun ei kerran tajua niin ei tajua.
Alue: Aihe vapaa
tai jätä lapsi sinne itsekseen. Kylä isovanhemmat hänet jo hanskaavat. Tai jos eivät, niin ehkä ymmärtävät jotain.
VoOletko kokeillut sanoa suoraan, että tuo on sinusta rasittavaa ja loukkaavaa? Eivät varmaan tarkoita pahaa, mutta näkevät asiat eri kantilta kuin sinä. He haluavat korostaa sinulle, mitä kaikkia kehityksen mahdollisuuksia lapsella kaikesta huolimatta silti on. Ja tavallaanhan he ovat oikeassa. Sun ON opetettava kädestä pitäen kaikkia noita asioita (kynäotetta, pepun pyyhintää, paikallaan istumista jne) oli opetuksen tulos sitten mikä hyvänsä. JA itsekin erityislapsen äitinä voin kertoa, että kyllä siitä tulostakin on. Asiat olisivat vielä huonommin, jos et olisi opettanut...