Kuinka huolissaan mun pitää olla?Auttakaahan taas..

joudun kirjoittamaan tänne,kun ei ole ketään kenelle puhua.Tiedän kyllä,että monet muistavat aloitukseni.Kunpa olisin niin onnekas että minullakin olisi ystäviä tai äiti,täti,joku kenelle purkaa.

Kaikilla ei ole,onneksi on keskustelupalstat..

Ei näitä tarvitse kommentoida,jos ärsyttää.Ajatelkaa mieluummin niin että osaatte onneksi hoitaa asioitanne muulla tavalla tai teillä on läheisiä,ketkä auttavat.

pakkoajatuksia, noita voi tulla ihan täysin terveellekin ihmiselle, joka jostain syystä, tressin tai muun seurauksena alkaa pelätä jotain ja pelko on monesti suhteessa asiaan nähden turhan suurta.



Jos kerran käyt jossakin aiheesta puhumassa niin miksi sulle ei ole ehdotettu mielialalääkkeitä?

Vai vähätteletkö ahdistuksen määrää?



Jos ilmaiset asian niin kuin täällä, saat todellakin apua ja ota se vastaan.

Toi tilanne on meinaan helvetillinen, tiedän itse kokeneena.

käyn kyllä ja olen sanut kevyen mielialalääkkeen,ei apua.Niinkuin aiemmin sanoinvälillä pystyn ajattelemaan järkevästi ja juurikin mielipiteittenne mukaisesti mutta seuraavassa hetkessä pelot riistäytyy käsistä.Ei oikeastaan pelot -vaan kauhut.

Nro 16,mistä sait apua,miten voitit oman painajaisesi????Itse en näe ulospääsyä,niin koville tämä on ottanut.Kohta tulee avioerokin kun mies ei jaksa..

Itse kärsin vaivasta monta vuotta ja rupesin saamaan myös paniikkikohtauksia, mulla meni monta vuotta ihan sumussa ja ajattelin vaan että kuolen kohta, että miten lapset pärjää ja monta vuotta oli se viimenen joulu ja viimeset lapsen synttärit ym..



Lopulta se paraneminen oli monen asian summa, erosin,aloitin uudessa erittäin mukavassa työssä, rakastuin.. siinä sattui niin monta asiaa samaan aikaan mitkä muutti ajatusten suuntaa ja antoi muuta ajateltavaa.



Siitä on nyt neljä vuotta aikaa ja tuntuu turhalta että hukkasin monta vuotta elämästä siihen jatkuvaan murehtimiseen.



Voi kumpa säkin saisit jostain jotain sellaista mikä laittaisi sun aivokemiat oikeeseen tilaan.



Koita vaan jaksaa, vielä se helpottaa sullakin :)



T:16:sta

saanko kysyä,mitä sulle tapahtui,miksi murehdit?

Se pelottaa. Voit nyt itse valita, alatko aktiivisesti tehdä töitä sen eteen että JOKAINEN elämäsi päivä olisi tyydyttävä ja merkityksellinen SINULLE. Vaihtoehtoisesti voit antaa pelon hallita itseäsi, masentua vakavasti yms kun et kestä sitä todellisuutta että ihmisen elämä ja sen rajat ei vain mitenkään ole itse hallittavissa. Jokainen meistä kuolee joskus. Toiset aiemmin, toiset myöhemmin. Sinä et voi vaikuttaa mihinkään muuhun kuin siihen, että elät järkevästi ja kohtuudella = syöt hyvin ja liikut, nautit isoista ja pienistä asioista ja iloista mitä elämällä on sinulle tarjota. Keskität huolehtimiseen käyttämäsi energian toisin, johonkin hyvää (teet toisille hyvää), tai sitten johonkin joka innostaa sinua todella (esim. harrastus tai haave jota voisit alkaa toteuttaa).



Tiedän mistä puhun, sillä olen sairastanut pitkään masennusta. On todella helppo pelätä jotain pahaa, kuolemaa, elämän päättymistä, suhteen päättymistä, oman lapsen tai muun läheisen menetystä. Se on todella, todella helppoa. Mutta sille ei pidä antaa valtaa. Jos sen teet, menee se yksi, ainutkertainen elämäsi ohitse. Ajattele asiaa vaikka näin: alat sairaalloisesti murehtia (taidat jo tehdä sitä...) kuolevasi aivoveritulppaan. Murehdit sitä päivät pitkät. Masennut. Menetät elämänhalusi, kaikki ympärilläsi ihmettelevät asiaa, sinulta menee ohi iloiset ja onnelliset tapahtumat (lasten kasvaminen, parisuhteen onni, kesäinen auringonnousu jnejne). Kaikki ne pienet ja isommat jutut joista elämä lopulta koostuu. Kuolet 20 vuoden kuluttua - auto-onnettomuudessa.



Elit siis 20 vuotta elämästäsi jatkuvasti peläten jotain mitä ei sitten koskaan tapahtunutkaan. Pelkäsit, murehdit ja huolehdit. Käytit melkein jokaisen valveillaolohetkesi tähän ajatukseen "minä kuolen varmaan kohta veritulppaan, mitä sitten käy, miten lasten käy, miten mies selviää, en ole töissäkään saanut mitään aikaan..."jnejne.



Niin. Toivottavasti saat työstettyä asiaa. Elämä on tässä ja nyt. Harva sitä vain pystyy tajuamaan. Ihmisen olemassaolon suurin kriisi on tämä eksistentialistinen ongelma. SItä on lähes mahdoton käsittää. Minäkään en ole siihen pystynyt. Suosittelen sinulle tutustumista mindfullness-tekniikoihin, googleta niin tietoa löytyy. Yksinkertaisia harjoituksia, mutta varmasti voisivat auttaa sinua tässä tilanteessa.

ja ajattelen heti,että te ajattelette: voi rukkaa,tuo tulee kuolemaan pian..kukaan ei sano että murehdin turhaan..vai enkö osaa tulkita?

Tulkitset siis todellakin väärin :)mutta tuo pessimistisyys kuuluu tuohon "oireyhtymääsi". Olen itse samanlainen, joten tiedän, mistä puhun. Ei tässä ketjussa säälitä sinua sen vuoksi, mitä aivokuvissa näkyi vaan sen vuoksi, että suret liikaa asioita, joita ei todennäköisesti koskaan tapahdu! Minä en osaa lohduttaa tai neuvoa sinua, koska olen samanlainen kuin sinä. En usko edes asiantuntijoita, pelkään aina pahinta jne. eli oma elämäni menee samanlailla murehtiessa.