Mulla on kauheen ikävä mun miestä

on tunteita, anna tulla ja mennä.



Tee itsesi onnelliseksi, sinä itse, ei kukaan muu sitä tee. Ja mieti mitä sinä elämältäsi haluat.

Se ei ole riippuvaista kenestäkään toisesta.

Ahdistaa vaan niin penteleesti. Ehkä siksi että ero tapahtui vain yhtenä kauniina päivänä tosta vaan. Asiasta ei puhuttu etukäteen. Nyt saanut sit miettiä kaikenlaista.



Olis niin kiva kun nämä surun tunteet poistuisivat.

miestä? Ei se ollut sun, kun kerran jätti. Sun mies odottaa sua vielä jossakin.



t. saman kokenut

Olemme avioliitossa ja kumpikaan ei ole vielä hakenut eroa. Minä en eroa edes halua/halunnut. Kun mie hakee eroa, koen vasta ettei ole mun mies.



Ja musta tää oli juuri "SE".



Muako odottaisi jossain joku mies..En usko! En ole muutenkaan koskaan ollut seurusteluun pyrkivä tai seurustelua tarvitseva. Osaan kyllä elää itsekseni.



Nyt vaan menetin sen sielunkumppanin ja olen todella surullinen, nytkin itkettää.

Ikävää, että olosi on sietämätön. Muistan kyllä tunteen... Mekin erosimme keväällä, silloin tuntui että ei meinaa kestää ja eroa oli vaikea hyväksyä, vaikka järjellä ajateltuna olimme yhtä mieltä eron syistä, siis pääsin puhumaan asiasta hänen kanssaan eikä siihen liittynyt ulkopuolisia tekijöitä. Olitteko yhdessä pitkään?



"Aika auttaa", ihan älytön klisee, mutta kappas, kun se pitää paikkansa... Ei edelleenkään mene päivääkään, etten miettisi häntä ja luulen, että jos hän ehdottaisi yhteen paluuta, saattaisin vakavasti jopa harkita... Mutta kuitenkin hän viipyy mielessä enää hetkittäin, kun aiemmin ajattelin häntä ihan koko ajan, koko ajan jyskytti ajatus hänestä jossain taustalla ja paha olo velloi sisällä. Niinä hetkinä mua auttoi parhaiten, mikäli se vaan oli mahdollista (että olin yksin otona), että heittäydyin ihan täysillä mukaan siihen suruun. Pistin soimaan yhteisiä lällybiisejämme, kaivoin hänen villapaitansa kaapista ja kietouduin siihen, katsoin yhteisiä kuviamme ja itkin niin maan perkeleesti... Itkin ja oikein mässäsin surulla.



Tätä kun aikansa teki, niin hitto vie kun ne kyyneleet vaan loppuivat, kerta toisensa jälkeen... Vartti tehokasta itkua ja vielä tekis mieli pitää kiinni siitä suloisenkitkerästä pahasta mielestä, mutta kun se vaan loppui. Kyyneleet ehtyi, biisit alkoi kyllästyttämään ja mitäs, on nuo kuvatkin nyt moneen kertaan nähty... Kaikki pois, kunnes seuraava pahan olon aalto taas tuli. Loppujen lopuksi nekin harventuivat enkä enää taitaisi saada yhtäkään kyyneltä tirautettua hänen vuokseen. Kuvia toki edelleen katselen joskus, ikävä häilyy jossain ja yhteiset biisit (radiosta, enää en niitä tarkoituksella laita soimaan) herkistävät hieman.



Toinen, mikä mua auttoi, oli muiden miesten huomio. Toki meni jonkun aikaa kun kaikki huomio vaan harmitti, kun kukaan niistä ei ole HÄN. Mutta sitten vaan, kun yhtään siltä tuntui, niin pari drinkkiä, pari hyvää ystävää baariin, pari tanssia ja pari suudelmaa jonkun kivan miehen kanssa... Mitään suhdetta en osaa vielä edes ajatella, mutta jo tuo auttoi siihen, että tajusin, että onhan näitä ihania miehiä muitakin. Joskus, jossain mä löydän uuden.



Ja lue. Lue faktoja siitä, kuinka käyt läpi ihan normaalia eroprosessia. Kaikki tunteesi kuuluvat siihen, etkä ole ainoa nainen maapallolla, jonka sydän juuri nyt itkee jonkun perään. Joku on ollut vielä enemmän rikki, ja sekin on selvinnyt.



Kamalasti tsemppiä sulle, suru on vain tunne ja sinä kestät sen, eikö niin? Mässäile siinä aikasi, mutta päästä siitä välillä irti. Tee mukavia asioita, ihan oikeasti hemmoittele itseäsi, niinkuin hemmottelisit rakastasi.



Kyllä se siitä, usko pois! :)

Sillä erolla tosin, ettemme olleet naimisissa, meille ei ollut siunaantunut vielä lapsia eikä meillä ollut yhteistä omaisuuttakaan. Yhteisiä vuosiakin oli takana vasta pari.



Ihmettelen tätä suuresti itsekin, mutta en ole oikeastaan paljoa surrut eroa tai ikävöinyt ex-avomiestäni. Luulen, etten ole alkanut käsitelläkään koko asiaa vielä tai sitten olin vain niin kertakaikkisen onneton hänen kanssaan, että elämä tuntuu tällä hetkellä pitkästä aikaa valoisalta ja aivan *elvetin ihanalta. Oikeasti, mikä minua vaivaa?

Mutta yhdessä n.5v. Olemme aina olleet ns.sielunkumppanit. Kämppä ainakin puhdas ja laihtuu muutamasta ylimääräisestä liikakilosta, eli se positiivista.



Luulen että tänään käsillä tavaroiden luovutus ja se nyt varmaan niin kovasti ahdistaa. Tuntuu sille että kun tavaransa ottaa kaikki on todellakin lopullista. Toisaalta hyvä että asioihin tulee loppu. Saan kai alkaa surra kovaa enkä enää odota häntä ja toivo suhteen jatkuvan jollain tavalla.



Ihanaa saada tukea ja tietää etten ole ainoa ja on muitakin jotka tästä selvinneet. Tuo miesten huomio voisi auttaa. Olen aikas kivan näköinen mutta ikää kuitenkin 40+

vaikka itse hänet käskin kotoamme muuttamaan.



Mies oli petturi ja jäi siitä kiinni. Jos rakastaa niin toista ikävöi olipa hän millainen paskiainen tahansa.



Minulla oli tuskainen ja pitkä, kolme vuotta oli vaikeaa mutta sitten se helpotti. Ei toki koko aikaa mitään räytymistä mutta ajoittain.



Elämä kantaa ja oli jaksettava olihan kaksi pientä lasta joiden yksinhuoltajaksi jäin.

Mullakin on toisinaan, koska olen yksin. Kuitenkin minä jätin miehen, koska petti yms.

Ei ole kunnolla syy selvinnyt

saa paremman mielen niin se vaatii kyllä kovaa itsensä manipuloimista.. Yritän ajatella miehen huonoja puolia. Sitä ettei hän ole minun arvoiseni..



Kova itku auttaa joskus myös.



Me ei edes olla vielä erottu. Mutta kun mies lähtee vihaisena moneksi päiväksi, en välttämättä pysty syömään tai nukkumaan kunnolla. Ikävä on niin kova.En tiedä miten selviäisin mahdollisesta erosta.. En löydä sitä itsenäisyyttä ja kovuutta itsestäni mitä joillain on.

Mutta elämän pakko jatkua näistä tunteista huolimatta, yksinäisyyttä, surua ja ikävää..