Yllätysraskaus! Miten selvisitte henkisesti?

alkaa jaksaminen olla niin kortilla, että aborttikin on vaihtoehto. Ap

pari viikkoa on mennyt, kun tein tämän aloituksen, ja yhä masentaa ja ahdistaa. Abortti masentaisi todennäköisesti myös, joten puun ja kuoren välissä ollaan...

En siis ole vielä päässyt yli mitenkään. Hyvä kuin ensijärkytyksestä olen selvinnyt.



Olen siis kotona juuri 3 vuotta täyttäneen ja 7 kk kanssa. Tämän toisen piti ehdottomasti olla viimeinen lapsemme. Olen kokenut molemmat vauvavuodet todella rankkoina, jatkuva univelka syö naista ja parisuhde on natissut molempien lasten vauva-aikana.



Odotan myös sitä aikaa kun lopullisesti pääseen omaan kroppaani takaisin. Siis sitten kun imetys loppuu. Pääsen näistä hormoonihuuruista takaisin normaaliin elämään. Saan oman kroppani takaisin ja mieleni takaisin.



Kierukan laittoonkin olin jo ajan varannut mutta kuinkas kävikään. Viikonloppuna tein positiivisen raskaustestin. Kondomiehkaisy oli pettänyt. Nuorimman ja tämän uuden tulokkaan välille tulisi ikäeroa 1v4kk.



Vielä ei ole päätetty mitä tehdään. Mies on ehdottomasti uutta vauvaa vastaan. Niin olen kyllä minäkin. Mutta toisaalta kamppailen myös sen kanssa, ettö onko minusta tekemään aborttia.

Minä halusin kolmannen lapsen, halusin todella. Kaksi vanhempaa olivat jo isompia ja elämä sillä lailla helppoa. Tulin raskaaksi ja jossain puolen välin kohdalla alkoi ahdistaa. Mietin, että olenko ollut ihan pimeä, että mikähän järki tässä hommassa mahtoi olla jne. Kun pesin tuttpulloja kaappiin ja laitoin sängyn makkariin oli olo aika epätodellinen. Järki sanoi, että näin tehdään, mutta tunne oli jotain muuta. Eipähän siinä tietysti mitään enää voi, kun paskat on ns. jo housussa. Sitten kun se lapsi syntyi niin kaikki olikin yht'äkkiä niin oikein kuin olla voi. Hetkeäkään en ole katunut (lapsi 3v) ja minusta se juttu meni kuitenkin niin kuin sen kuului mennä.

Toivotan onnea ja helppoa vauvaa. Niin, on minulla oikeastaan kokemusta siitä yllärivauvastakin. Esikko on sellainen. Piti ihan työkseen kääntää rattaita oikeaan suuntaan. Lopullisesti ne kääntyivät n vko 20, kun yllärijarrutuksessa autossa meinasin lapsen menettää. Tuli vahva rakkaus lapseen ja menettämisen pelko.

Kaksi ei toivottua raskautta ja kaksi keskenmenoa.

ikää ap:llä on 38 v...

Lapset olivat 2v 10kk ja 1v 3kk kun testi yllättäen näytti plussaa kesäkuussa 99. Mun piti palata äitiyslomalta töihin elokuussa ja mietin miten kehtaan toistamiseen ä-lomalta palatessa kertoa olevani taas raskaana. Myös miehellä oli uusia työkuvioita ja uusi vauva arvelutti siksikin. Heti oli kuitenkin selvää, etten tekisi aborttia. Ekat kaksi viikkoa toivoin keskenmenoa, sitten aloin toivoa, että kaikki sujuisi hyvin.

Tyttö on nyt 11½v.

Mulle paras lääke oli se, että kaikki läheiset meidän ympärillä iloitsivat raskaudesta ja tukivat kauheiden aamupahoinvointien ja väsymysten kanssa. Toinen asia oli se, että aloin miettiä, koska sitä muka olisi valmis vanhemmaksi? Koska on oikea aika lapsille? Sitä jankkaamista meillä olisi edelleen jos ei yllätyksiä olisi tullut. Ja meilläkin selvää oli se, ettei aborttia tehdä kuin äärimmäisessä hädässä.

Teillähän on kuitenkin elämä mallillaan. Sinäsä helppoakin olla nyt vauvan kanssa kun vanhemmat lapset on jo noin isoja. Hoitavat varmasti vauvaa täydellä innolla. Mikäli tuo 38 on ikäsi, niin eipä hedelmällisiä vuosiakaan enää kovin montaa ole ja eikö se ole kiva pitää pieni tauko vakityyöstä, jossa saa olla vielä seuraavat 20 vuotta?

tuo on ikäni, mikä minusta on vähän yläkanttiin, mutta ei lainkaan harvinainen nykyisin...



Kiitos kommenteistanne. Pitkä ikäero arveluttaa, koska minusta tulokkaalla pitäisi olla kaveri (kun olen nähnyt kuinka isommat ovat kuin paita ja peppu), enkä jaksa neljättä "tehdä".

Opiskelin ekaa vuotta amk:ssa, esikoinen siis kyseessä. Oltiin vasta vähän aikaa oltu yhdessä miehen kanssa (nyk. aviomies), ei edes asuttu yhdessä.



Aivan loistavaa oli! Se raskaus ensinnäkin oli mun elämäni parasta aikaa. Ja siitä alkoi hyvä vaihe elämässä, joka ei ole ottanut loppuakseen.

Tarkoittaako se ettei mies tahdo lasta?

Ensimmäinen vuosi opiskeluja oli menossa, ja olin tuntenut/seurustellut poikaystävän kanssa vasta reilun kuukauden. Lisäksi me käytimme kaksoisehkäisyä, joka sitten aiheutti sen, että alkuraskaus oli täynnä epäilyjä mieheni taholta...



Se raskaus ei ollut mitään kovin antoisaa aikaa, vaikka periaatteessa kaikki olikin hyvin. Raskaus sujui normaalisti, olin terve ja niin edelleen. Sain jatkuvasti ympäriltä sanomista siitä, että päätin niinkin nuorena pitää lapsen ja yrittää perheen perustamista lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. Minä olin nuori ja epävarma, olisin kaivannut enemmän rohkaisua kuin lyttäämistä, mutta pidin silti oman pääni. Raskausaikana nousi esiin myös kaikki ne ongelmat, joita me molemmat toimme lapsuuskodeistamme: miehen perheessä ei oltu turhia juteltu, ja minun perheessäni oltiin puhumatta vain, kun pidettiin mykkäkoulua riitojen jälkeen.



Raskauden hyväksyminen itsessään ei ollut se ongelma, mutta sitäkin tuli useasti mietittyä, millaiseen perheeseen minä tämän lapsen synnytän. No, loppujen lopuksi se yllärilapsi taisi pelastaa meidän parisuhteemme, koska tuskin olisimme vaivautuneet ensimmäisiä ongelmia edes ratkomaan, jos ei olisi ollut "pakko" lapsen takia. Sen vuoksi olemme edelleen yhdessä, 7 vuotta myöhemmin, ja tällä hetkellä odotamme kolmatta lasta. Nämä kaksi viimeistä on suunniteltuja, vaikkei kumpikaan sitten tärpännytkään heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen :)

todellakaan, mutta joku kuitenkin täällä ehdottaisi muuten.

Tarkoittaako se ettei mies tahdo lasta?

tekemällä abortin. Meillä oli juuri alkanut mennä vähän paremmin 3 helvetillisen vuoden jälkeen kun ehkäisy petti. Hetken mietimme vauvan pitämistä mutta totesimme sitten että minä sekoaisin taas ihan varmasti, mies jättäisi ja esikoisen elämä menisi pilalle, mun elämästäni nyt puhumattakaan. Monia vääriä ratkaisuja olen elämässäni tehnyt mutta tästä muistan aina kiittää itseäni, varsinkin kun olen koko aika yhä vakuuttuneempi siitä että mun mielenterveys ei koskaan tule olemaan niin vahva että voisin hankkia lisää lapsia.

että olin vasta kotiutunut sairaalasta, jossa olin 3kk ollut. Ehkäisyneuvolassa sain tietää olevani raskaana (kondomiehkäisy pettänyt). Ensin en osannut muuta kuin nauraa, mutta kun pääsin kotiin, romahdin. Olin vielä sairaslomalla ja aivan lopussa. Edelliset lapset oli pieniä, nuorempi alle 1v. Rahat oli tiukilla, mies oli juuri jäänyt työttömäksi. Todellakaan en halunnut sitä lasta, mutta oli itsestään selvää etten aborttia tee. Adoptioon antamista kyllä suunnittelin vakavissani, mutta mies ei siihen suostunut.



Ensimmäinen asia jonka tein, oli se, että etsin itselleni doulan. Siis sellaisen, joka oli jo raskausaikana tukenani. Sellainen löytyi lähipiiristä. Neuvolassa mulla oli aikoja tiheämmin kuin fyysisistä syistä olis tarvinnut ja th varasi aina tupla-ajan, että saatiin keskustella rauhassa. Siitä huolimatta joskus rv 25 tjsp hakeuduin sairaalaan, koska pelkäsin että kohta tungen jonkun henkarin sisääni että pääsen tilanteesta eroon. Siellä olin 3vkoa, päivittäin sain keskusteluapua ja lopulta myös tehtiin ylimääräinen 4D-ultra, joka osoittautui käännekohdaksi. Kun näin yhtäkkiä pienet, täydelliset jalkaterät ja varpaat, pääsi itku. Siitä alkoi Odotus. :) Vauvan syntymä olikin sitten siihenastisen elämäni onnellisin hetki!!



Tsemppiä sulle, ap! Puhu neuvolassa ajatuksistasi rehellisesti ja suosittelen tosiaan tukihenkilön löytämistä! Jos ei lähipiiristäsi löydy, ota yhteys kotipaikkakuntasi ensikodille ja kysy onko heillä doulatoimintaa. Tai kysy neuvolasta jos he tietäisivät mistä saada tukihenkilö. Mulle siitä ainakin oli tosi paljon apua!!!

muita tarinoita?



Nimim. Huomenna verikokeeseen

raskaus tulla yllätyksenä????

Tottahan minä tiedän, ja siksikin yritän kantaa vastuuni. Mutta että raskaus saa alkunsa yhdestä huolimattomammasta kerrasta, järkyttää.

raskaus tulla yllätyksenä????

10 v esikoisen jälkeen,joten ylläri oli..

Mun piti olla täysin mahdotonta tulla raskaaksi ja sitten pim! Seitsämän ehkäisemättömän vuoden ja uuden miehen kanssa yht'äkkiä raskaana.



Nyt vasta kun lapsi on puolitoista vuotta niin olen sisäistänyt olevani äiti enkä "tappele" sitä vastaan. Olin niin eksyksissä kuin ihminen olla voi. Parisuhdekaan ei kestänyt sitä. On ollut todella rankkaa rakentaa oma identiteetti ja koko elämä uusiksi vaikka pitäisi kai olla lähinnä kiitollinen.