Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epäsosiaalisemmaksi muutun

Hyväkun niinsanotut "pakolliset" tapaamiset viitsii

tehdä. Olen karsinut menojani tosi tiukalla kammalla. Vaikka jokapaikassa toitotetan, että ihminen ei ole luotu elämään yksin vaan ihminen on sosiaalinen eläin.

Minua ärsyynnyttää ihmisissä niin monet asiat että olen katsonut parhaamaksi pysytellä lotolla kaikenlaisista kissanristiäisistä, etten mustaisi mieltäni.

tapaan vanhoja luotettavia ystäviäni ja olen heihin yhteydessä, mutta en jaksaisi millään enää tutustua uusiin ihmisiin ja käydä niitä pakollisia tutustumisen vaiheita läpi. Jos tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen heti olevani samalla aaltopituudella, sitten jaksan vaivautua, mutta jos kemiat eivät heti kohtaa, annan suosiolla olla.

Olen itse huomannut samaa ja huomannut sitä myös kavereissani. Osasyy varmaan on yksinkertaisesti kiire. On niin paljon pakollista tekemistä oman perheen kanssa, ettei yksinkertaisesti jaksa ajatellakaan mitään muuta ja toisaalta sitten, kun on aikaa, ei todellakaan jaksa lähteä mihinkään tai olla sosiaalinen....

en nyt epäsosiaaliseksi itseäni kuvailisi mutta koska työni vaatii jatkuvaa puhumista, sosiaalisuutta ja aktiivista kontaktia muihin ihmisiin, kaipaan vapaa-ajalta rauhaa.Lasten kanssa pihallakin on koko ajan muita perheitä siinä paikalla (kerrostalo jossa paljon lapsia), mikä on sinänsä kivaa mutta silloinkin pitää koko ajan jutella jotain jonkun kanssa. Muun ajan haluankin olla rauhassa, en jaksa koko ajan jutella ihmisten kanssa enkä varsinkaan jaksa lähteä istumaan kaupungille kavereita tapaamaan vähällä vapaa-ajalla. Haluan viettää sen omassa ja perheeni seurassa. Lomilla hautaudun mökille ja sinnekään en kaipaa ylettömästi vieraita. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Karsastan kaikenlaisia illanviettoja, paitsi läheisimpien ystävien kanssa.

Rakastan lukemista ja nautin siitä yksinolosta, mitä kirjaan uppoaminen mahdollistaa. Siitä on vaikea lähteä kavereita tapaamaan, vaikka kyse olisikin ihan kivoista tyypeistä. Ikinä en tunne itseäni pitkästyneeksi. Kunpa saisi tehdä töitä kotona ihan omissa oloissa ja käyttää kodin ulkopuolella vietetty aika vaikkapa liikuntaa.

ite en jaksa enää olla yhtään sosiaalinen! tuntui että se olen aina mä joka ottaa yhteyttä, ehdottaa tapaamista & tekemistä, kyselee kuulumisia. en jaksa ruveta soutaan ja huopaan kenelle sopii milloin, kenelle ei sovi mikä klon aika. paljon helpommalla pääsen ,kun meen ja teen ihan itekseni. eikä se yhtään niin kauheeta oo !

...kuulla, etten ole se ainoa yksin viihtyjä!

tapaan vanhoja luotettavia ystäviäni ja olen heihin yhteydessä, mutta en jaksaisi millään enää tutustua uusiin ihmisiin ja käydä niitä pakollisia tutustumisen vaiheita läpi. Jos tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen heti olevani samalla aaltopituudella, sitten jaksan vaivautua, mutta jos kemiat eivät heti kohtaa, annan suosiolla olla.

En vaan jaksa ihmisiä. Enkä ainakaan pinnallista diiba-daabaa.

että jos semmoinen tilaisuus tulee, en tod tuhlaa sitä menemällä jonkun kaverin luo.

Ennenlapsia sitä sai olla rauhassa ihan riittävästi muutekin ja ehti nähdä niitä kavereitakin.

Hyväkun niinsanotut "pakolliset" tapaamiset viitsii

tehdä. Olen karsinut menojani tosi tiukalla kammalla. Vaikka jokapaikassa toitotetan, että ihminen ei ole luotu elämään yksin vaan ihminen on sosiaalinen eläin.

Minua ärsyynnyttää ihmisissä niin monet asiat että olen katsonut parhaamaksi pysytellä lotolla kaikenlaisista kissanristiäisistä, etten mustaisi mieltäni.

On kuin mun näppäimistöstä kirjoitettu :)

Mä olen oikeastaan vain lasten takia sosiaalinen, haluan että heillä kuitenkin on kavereita. Miten te olette yhdistäneet lapset ja epäsosiaalisuuden? Vai eikö sitä enää tarvitse sitten miettiä kun heillä on omat kaverit, koulu yms.

Mäkin ärsyynnyn tosi helposti muista ihmisistä ja heidän sanomisistaan. Parempi sitten etten niitä ole kuuntelemassa :)

ap

tapaan vanhoja luotettavia ystäviäni ja olen heihin yhteydessä, mutta en jaksaisi millään enää tutustua uusiin ihmisiin ja käydä niitä pakollisia tutustumisen vaiheita läpi. Jos tapaan jonkun, jonka kanssa tunnen heti olevani samalla aaltopituudella, sitten jaksan vaivautua, mutta jos kemiat eivät heti kohtaa, annan suosiolla olla.

on hieman erilailla. Mä en taas kestä mun vanhoja kavereita, mutta uusien ihmisten näkeminen harvoin on ok. Vanhoissa kavereissa ärsyttävät tietyt asiat esim. loukkaantuvat tosi helposti, enkä jaksa sitten tuota vääntämistä. :)

ap

Olen itse huomannut samaa ja huomannut sitä myös kavereissani. Osasyy varmaan on yksinkertaisesti kiire. On niin paljon pakollista tekemistä oman perheen kanssa, ettei yksinkertaisesti jaksa ajatellakaan mitään muuta ja toisaalta sitten, kun on aikaa, ei todellakaan jaksa lähteä mihinkään tai olla sosiaalinen....

on totta. Mulle kiire on hyvä tekosyy jättää sosiaaliset menot :)

ap

sillä erolla että lähentelen 47 ikävuotta. Nuorimmat lapset on pieniä vielä vaikka töissä jo olen taas.



En jaksa ihmisiä, en uusia enkä vanhoja. En jaksa käydä missään missä pitäisi olla sosiaalinen ja kiva.

Baareissa tms. en viitsi. Parikymppiset suunnilleen niiaa ja pokkaa, teitittelee ja ovat ylikohteliaita edessäni, vaikka habitukseni on aika nuhjuinen ja räjähtänyt. Ei siis mikään grand old lady. Mutta tämä ikä.

Ja jos joku kiinnostuu, se on vähän kaljaan menevä eläkeikää lähentelevä ylipainoinen junttiäijä (olen itse ihan hoikka, mutta aika kulahtaneen näköinen, kun ei ole varaa käydä laittamassa itseään).

olen ihan samanlainen! Näen kavereitani näen muutaman kerran vuodessa, jos sitäkään ja se on ihan riittävästi. Onhan se silloin kivaa kun nähdään, mutta siltikään en haluaisi kaffetella jonkun kanssa vaikkapa viikottain. Tosin mulla on aivan ihana käly, joka asuu melkein naapurissa niin häntä tulee nähtyä usein ja sitten miunlla on sisko, kenet tapaan useamman kerran kuussa. Eli en minä ihan erakkona sentään elele. =o)

ja jo olen karsinut paljon menoja, kun en vaan jaksa kuunnella joidenkin ihmisten juttuja yhtään, jos ei ole aivan pakko. En todellakaan halua olla aina yksin tai oman perheen kanssa, mutta jotenkin olen alkanut ajatella ajankäyttöä tosi itsekkäästi, tapaan vain niitä kenen seurasta nautin ja menen sellaisiin tilaisuuksiin, missä uskon olevan aidon viihtymisen edellytyksiä.



Olen ollut suorastaan yllättynyt, miten vähän sillä on ollut negatiivisia seurauksia, että olen alkanut kieltäytyä lähes kaikesta epämieluisesta. Ajattelin, että saatan joutua pulaan sen takia. Kutsuihin vastaantietylle porukalle käytännössä joka kerta "Kiitos kutsusta, mutta meillä on muuta sovittuna""Kiitos kutsusta, mutta en pääse tulemaan"... Tuskinpa hekään oikeasti minua edes tilaisuuteen kaipaisivat, vanhasta tottumuksesta vaan kutsuvat.



Uusia tuttavuuksia en jaksa solmia, en jaksa sitä alkukartoitusta, jossa yritetään tonkia jotain yhteisiä asioita. Siltikin olen tutustunut viime aikoina joihinkin uusiin ihmisiin, koska ovat heti kättelystä vaikuttaneet samanhenkisiltä.