Mistä olet äitiydessäsi ylpeä!? Mä aloitan!

(Itsekin olen lypsänyt kolmelle lapselle, ei sen nyt niin rankkaa ollut sähköpumpun avulla). t. Kaksosten ja parin muun äiti

että olen kannustanut lasta ja rahoittanut hänen kiinnostuksenkohteitaan, jotka ovat täysin erilaisia kuin omani. Ja näistä on tulossa hänelle ammatti.

lasteni huostaanotosta huolimatta olen heidän äitinsä.

En siis ole ylpeä äitiydestäni, koen kai vähän olevani epäonnistunut. Olen kyllä ylpeä pojastani, joka on hurmaava ja älykäs selvästikin.Ehkä siitä olen ylpeä, että lapseni nukkuu hyvin ja syö monipuolisesti nirsoilematta ja on hieman kehityksessä ikäisiään edellä (alkoi varhain puhumaan ja liikkumaan jne.) mutta eihän sekään minun ansiota ole, en vain ole onnistunut lastani pilaamaan..



Ehkä jotain sairasta "ylpeyttä" tunnen siitä, että synnytys oli h***tin rankka, kesti yli vuorokauden ja repesin aika pahasti. Siis olen ylpeä siitä, että en joutunut sektioon/kerjännyt sektiota. Järjellä ja jälkikäteen ajatellen sektio olisi kuitenkin ollut parempi ja helpompi vaihtoehto (minulle).



Mullakin imetys epäonnistui, kun lapsi ei oppinut imemään oikealla tekniikalla. Minäkin lypsin 6 kk. Oli kyllä h**tin rankkaa sekin. Järjellä ajatellen olisi pitänyt lopettaa hieman aikaisemmin, kun se touhu kaikkinensa vei tunteja aikaa nukkumiselta/vrk. Ja imetuksen epäonnistuminen jotenkin latistaa mieltä, vaikka siitäkin on jo aikaa. Sitä se "imetystuki" teettää, meille epäonnistujille.

Joo. Sitähän ei kukaan voi tietää, miten rankkaa se lypsäminen on kellekin. Ilmeisesti olet myös imettänyt ohella, jolloin maidontulo on suurempaa kun rinta kuitenkin saa lapsen imusta stimulaatiota. Mulla lapsi ei suostunut/osannut ottaa edes rinnasta kiinni. Ja sähköpumppu oli täälläkin. Sairaalan vieläpä. Käytin lypsämiseen n. 3 h joka vuorokausi ja pahimmillaan lypsin kymmenenkin kertaa vuorokaudessa kun nostatin maitomäärää. Lapsi ei siissyönyt ollenkaan rintaa, ikinä.. eikä saanut kertaakaan korviketta ensimmäiseen puoleenvuoteen. Mutta.. tämä nyt oli sivuseikka, kunhan nyt vain valaisin lisää. Ja tosiaan.. toiset joutuu tekemään enempi töitä kuin toiset. Joku on ehnyt vielä enemmän kuin minä.. ehkä sinäkin? Mistä minä sen tiedän.. Mutta ketjussa ei ollut kyse muiden vähättelemisestä vaan omista kokemuksista, miksi kukakin on ylpeä..



ap

Tajusin jollain tasolla hyvin varhain, että lapseni on erityislapsi ja että normaalilasten kanssa toimivat käytännöt ja kasvatusotteet eivät nyt vain hänen kanssaan toimi. Kun sitten järjestelmäkin hänet erityiseksi tunnisti, niin saatoin erinäisissä koulutustilaisuuksissa todeta, että noinhan olen aina toimut. Näin meillä on lapsen kanssa tosi hyvä suhde, monen erityislapsen vanhemman "yritin kiristää kuria ja tilanne meni ihan lukkoon" -vaihe puuttui kokonaan.

meilä on kaksi hyvinkäyttäytyvää lasta. Saavat aina kehuja käytöksestään kun olemme julkisissa paikoissa esim kylässä, virastoissa, ravintoloissa.



Olemme onnistunut kasvattamaan heistä ei materialistisia vaan luotoa ja elämää kunnioittavia pikkukansalaisia vaikka perheemme taloudellinen tila on erittäin hyvä.



Ja vielä siitäkin, että jaksan aina kehua, kannustaa ja kiittä heitä. Omista kiireistäni ja väsymyksestä tms. huolimatta siihen olen aina pystynyt.

Poika on vielä niin nuori, ettei noita taitoja ole vielä paljoa ja esim. aikainen liikkelle lähtö (käveli 8kk iässä) on lähinnä geeneistä kiinni kuin kasvatuksesta. Enkä siis seisottanut ja kävelyttänyt häntä kuten yksi tuttavani epäili vaan kaikki on tapahtunut hänen omaan tahtiinsa.



Ehkä siitä olen ylpeä että vaikka moni minua epäili, siis siitä että olenko hyvä äiti tai että osaanko tehdä mitään oikein, niin olen osannut toimia ns. vaistolla, miltei kaikissa asioissa. Sain poikani kun olin 23.

En lukenut mitään kasvatusoppaita tai psykologian kirjoja enkä kuunnellut muiden äitien höpötyksiä ja hypetyksiä tietyistä asioista.

Enkä myöskään ole kantanut huonoa omaatuntoa siitä etten ole käyttänyt kestovaippoja, tai etten voinut imettää kovin pitkään. Poika kasvoi älytöntä vauhtia ja ruokahalu oli suuuri, eikä minun vähäinen maidontuotanto riittänyt hänelle (vain toinen rinta tuotti maitoa, toinen ei ole käyttökelpoinen, on meinaan kokonaan keinotekoinen). 4kk iässä antoi neuvolakin jo suositusta että velliä ja kiinteitä voisi antaa koska painoa ei meinannut kertyä.

Opiskelin ja valmistuin hyvin arvosanoin kahden lapsen yh:na ilman minkäänlaista apua tai tukea. Raskasta oli, enkä suosittele kellekään, mutta selvisin hengissä, samoin lapset.



Molemmat lapset ovat nyt aikuisia, ja olen heistä ylpeä. Molemmat opiskelevat, toinen on ollut samalla asuntosäästäjänä ja osti juuri oman asunnon eli sai pankkilainaakin.



Toinen on diagnosoitu aikuisena adhd, on sitä siis ollut lapsenakin eikä siihen aikaan mitään adhd-juttuja ollut tiedossa, oli vain vaikea, kuriton hankala , huonosti kasvatettu ym jne kakara. Lapsi on kuitenkin aina pysynyt normaalissa elämässä kiinni, käynyt norm. koulut ja lukion, vaikka olikin isoja vaikeuksia paikallaan istumisessa ja hiljaa olemisessa - keskittymisessä - eikä ole retkahtanut mihinkään hölmöön. Opiskelee hänkin.



Kaden nuoreman kohdalla taas: viimeiset vuodet ovat olleet todella raskaita, on ollut valtavasti vastoinkäymisiä ja oma jaksaminen kovilla. Olen silti täysijärkisenä jaksanut pyörittää arjen ja huolehtia lapsista, vaikka siinä vaiheessa kun puran kaiken itsestäni suusanallisesti ulos, ulkopuolinen luulee että romahdan kohta enkä selviä.. en romahda. Vaikka sanonta menee: vahvat eivät taivu, he murtuvat. Minä en murru. En kyllä taivukaan. Tästä olen ylpeä. Että jaksan seistä ja hoitaa lapset, arjen, työn, vaikka moni olisi jo romahtanut ja makaisi pää himmeenä sängyn pohjalla, on tämä semmoista ollut, harvan pää kestäisi.



Siitä olen ylpeä, että selviän ja jaksan. Kaikesta huolimatta (en ala kertoa yksityiskohtia, mitä on ollut ja on! ette uskoisi kuitenkaan että yhden ihmisen elämään itsestä riippumattomia asioita voi niinpaljon tapahtua)

Mä olen vaan ylpeä mun lapsista. Vanhin on 17-vuotta ja nuorin 4-kk, välissä on 12- ja 10-vuotiaat. Mulla on ihanat lapset, niistä mä olen ylpeä. Käyttäytyvät hyvin vaikka joskus hölmöjäkin ovat tehneet, koulut sujuu koululaisilta ja kaikenlisäksi ovat vielä nättejä lapsia, joskus mietinkin että miten me niin taviksen näköiset vanhemmat ollaan saatu aikaiseksi niin nätit muksut? :)

raskauden alkuvaiheessa meinasi mennä kesken. JOuduin olemaan suurimman osan äitiyslomasta kotona, koska oli kaikenlaisia ongelmmia. Synnytin kuitenkin terveen pojan, josta on kehkeytynyt utelias tutkija ja kaikenkaikkiaan reipas 2-vuotias.



MInä en voinut imettää, koska maitoa ei tullut. Kuitenkaan se ei ollut pääasia vaan se, että on terve lapsi jota hoidan niin hyvin kuin pystyn.

Olen ylpeä siitä, etten ole koskaan valehdellut 14-vuotiaalle lapselleni mistään asiasta ikinä.



Ja siitä, että vaikka olen ollut pelottava raivoava aivan hillitön jopa lyövä äiti, olen aina myöntänyt avoimesti mitä on tapahtunut, en ole koskaan piilotellut tekemisiäni, olen hakenut apua, ja ennen kaikkea lapselle sanonut aina että vika ei ole hänessä vaan minussa. Tiedän ettei se tee tehtyä tekemättömäksi, tiedän että äitiään pelkäämään joutunut lapsi jää ikuisesti syvällä sisällään epäilemään että hänessä on jokin vika kun ei saanutkaan ehdotonta rakkautta, mutta tiedän myös että rehellisyyteni ja syyn ottaminen tässä asiassa on enemmän kuin mihin moni muu on pystynyt.

Joka syntyi täysiaikaisena, huonokuntoisena. Tutkittiin teholla,synnynnäinen sydänvika,aivokammiot väljät,toinen korva kuuro,kuusi sormea toisessa kädessä,kehittyy neurologisesti joka osa-alueella hitaasti. Nyt kahden vanhana ei vielä ryömi,on syötettävä,juotettava,oksentelee herkästi. Ei puhu.

Mutta silti on maailman ihanin tyttö,jota me vanhemmat rakastetaan yli kaiken =)

Tässä kahden vuoden aikana on oppinut nauttimaan elämästä ihan toisella tavalla, kun ennen lasta.

olet syystäkin ylpeä!

Minä olen ylpeä siitä, että 3v lapseni on todella mielikuvituksekas ja hauska (muidenkin kuin omasta mielestänä), kertoo hauskoja juttuja ja keksii monimutkaisia, kivoja leikkejä. Olen aina leikkinyt hänen kanssaan paljon, kertonut omia satuja, jutellut ja hassutellut, ja yrittänyt tehdä arjesta jotenkin "kevyttä" ja se mielestäni näkyy hänessä (ei toki ole välttämättä minun ansiotani, mutta tästä kuitenkin koen ylpeyttä).

Mä olen äärimmäisen ylpeä muutamasta tärkeästä seikasta.

Lapseni syntyi keskosena eikä milloinkaan oppinut syömään rinnasta. Olen ylpeä siitä, että lypsin kaikki hänen maitonsa miltei puolenvuoden ajan! Korvikkeita sai vasta puolivuotiaana. Tämä tuntui hyvältä siksi, että vaikka en voinut mitään keskosuudelle, saatoin edes jotenkin olla "avuksi ja hyödyksi" lapselleni.

Lypsäminen oli HELVETIN rankkaa ja sen eteen sai tehdä töitä. Lisäksi vauva-aika oli mielettömän rankka keskosuuden, lapsen sairauden ja lypsämisen kombona. Ensin lypsettiin maidot kovalla työllä ja syötettiin pullosta päälle.. koko ajan piti olla tarkkana, ettei keskosvauva nukahda kesken syötön, kunnei jaksanut heikkona olla aina hereillä. Syöminen vei paljon aikaa. Öin päivin. Lypsyä, öin ja päivin.. Pullojen ja rintapumppujen sterilointia.

Tähän päälle vielä lapsen erittäin vakava sairausepäily, joka olisi pahimmillaan johtanut vauvan kuolemaan..

Ja SILTI MÄ SELVISIN!! Normaalijärkisenä. En masentunut, en vaipunut ikuiseen katkeruuteen. Tästä olen todella ylpeä vaikka ainekset oli kaikkeen muuhun ja ajoittain tuntui niin synkeältä ja olin huolesta soikeana. Miehen kanssa joskus valvottiin yksi kokonainen yö yhdessä tilannetta itkien.

NYT: Nyt kaikki onkin hyvin. Lapsi niin terve kun nyt normaali lapsi on. Olen onnellinen normaalista elämästä vaikka välillä rankkaa onkin toki ajoittain niinkuin jokaisessa vauvaperheessä.

Edelleen... Halusin vain jakaa tämän tarinan ja sanoa, että OLEN TÄSTÄ SYYSTÄ YLPEÄ ÄITIYDESTÄNI.

Mistä syystä sinä olet?

Ylpeys on pahe, johon ihminen syyllistyy. Ei sitä voi olla ylpeä yhdestä suortuksesta vaan kokonaisuudesta.

Olen ylpeä siitä, etten ole koskaan valehdellut 14-vuotiaalle lapselleni mistään asiasta ikinä. Ja siitä, että vaikka olen ollut pelottava raivoava aivan hillitön jopa lyövä äiti, olen aina myöntänyt avoimesti mitä on tapahtunut, en ole koskaan piilotellut tekemisiäni, olen hakenut apua, ja ennen kaikkea lapselle sanonut aina että vika ei ole hänessä vaan minussa. Tiedän ettei se tee tehtyä tekemättömäksi, tiedän että äitiään pelkäämään joutunut lapsi jää ikuisesti syvällä sisällään epäilemään että hänessä on jokin vika kun ei saanutkaan ehdotonta rakkautta, mutta tiedän myös että rehellisyyteni ja syyn ottaminen tässä asiassa on enemmän kuin mihin moni muu on pystynyt.

melkein kuin minun näppiksestäni.

En siis olekaan ainoa äiti, joka on -valitettavasti- syyllistynyt oman lapsen lyömiseen.. Se syyllisyys, kun tietää mitä tekee lapselleen, ja se, että sen on tehnyt.. se huonommuuden tunne, kun äitinä ei tätä saanut isestään karsittua.

lapsen kanssa siitä aikoinaan puhuttiin, ainakin silloin hän sen tuntui ymmärtävän, ettei vika ole hänessä vaan minussa.

Nyt olen taas tosi kovilla ja edelleen kotona on pieniä lapsia. Jaksamisen kanssa, se etten lyö kun hermo palaa - siihen, kun lapsi vinkuu, ulvoo, kitisee, ei pyydä eikä puhu, vaan aloittaa asiansa kitisemällä tai parkumisella, ja minä hermostun täysin siihen.

yritän taas koota itseni ihmisesti, sillä tänä päivänä lapset vain viedään pois. eli en tulisi samaan tukea tai apua, vaan vain lapset pois, joten en voi hakea apua mistään.

Ylpeys vanhenmuudessa on ylenkatsomista ja pintapuolista kerskailua. Tuo kaikki on totuutta omista kyvyistä, mutta täynnä ylenkatsetta kaikkia muita kohtaan, heitä, jotka eivät ole joutuneet tarkkailemaan omia kykyjään, koska ne pieniä verrattuna sinun kykyyn.

Ylpeys vanhenmuudessa on ylenkatsomista ja pintapuolista kerskailua. Tuo kaikki on totuutta omista kyvyistä, mutta täynnä ylenkatsetta kaikkia muita kohtaan, heitä, jotka eivät ole joutuneet tarkkailemaan omia kykyjään, koska ne pieniä verrattuna sinun kykyyn.

Miksei saisi olla ylpeä jostain missä on onnistunut?

BTW: juuri tuollainen "minä en ylpeile koska se on ylenkatsomista muita ihmisiä kohtaan" on juurikin sitä ylenkatsomista muita ihmisiä kohtaan sillä asialla että et ylpeile. Ylpeyttä siis.

Lapset olivat vajaa 3-v (kaksoset), kun erosimme. Olin aivan kuollut näiden kahden kanssa yksin. Siitä huolimatta olen jaksanut pitää heillä rajat ja rakkauttakin olen kyennyt osoittamaan.



Olen NIIN ylpeä siitä, että lapseni osaavat käyttäytyä tilanteessa, kuin tilanteessa. Ovat kohteliaita. Poikani sai mm. harrastuksestaan palkinnon ryhmähengen kasvattamisesta ja muiden huomioinnista :).



Olen ylpeä siitä, että koska meillä on ollut tiukkaa rahallöisesti, niin lapseni osaavat aidosti iloita, kun saavat jotain. (tämä on tapahtunut pakon edessä, mutta olen nyt huomannut, että se on ollut vain hyvä asia).

Eikö vanhemmuus ole selkeä arvovalinta? Eikä jotakin, josta olla ylpeä. Olenko nyt oikeutettu ylpeyteen, kun vanhemmuus on ollut minulle helppoa, eikä mitää kilpailua, sen rankkuudesta ja vaikeudesta.