Miksi alatte parisuhteeseen sellaisen kanssa, joka ei ole se mitä haluatte?

Yksin en kestänyt olla. Ja mun on vaikea uskoa että kaikki mun vaatimukset täyttävää miestä edes olisi olemassa, puhumattakaan siitä että hän kelpuuttaisi tällaisen hylkiön.

Mies ja nainen seurustelivat reilu parikymppisinä, erosivat, kaipuu jäi. Nainen eli sittemmin parisuhteessa, samoin mies. Mies teki vasten tahtoaan lapsen silloisen naisen painostuksesta, erosi. Otti uuden naisen. Soitteli joka vuosi useita kertoja "nuoruuden rakkaudelleen" ja pyysi, että he palaisivat yhteen. Viisi vuotta meni ja he palasivat yhteen. Esimerkiksi tällaisesta syystä voi joutua suhteeseen, johon ei halua. Mies luuli, ettei koskaan saa takaisin menetettyä rakkautta.

missä menee raja että milloin en vaadi tarpeeksi ja milloin vaadin liikaa.



Jokainen on varmasti sitä mieltä, että jos odottaa muilta ihmisiltä täydellisyyttä niin olisi sitten kyllä parasta olla itsekin täydellinen. Minä en ole, enkä myöskään tunne ketään täydellistä. Äitini nyt lähimmäksi osuu, mutta hän ei monestakaan syystä ole minulle realistinen puolisovaihtoehto.



Valitsin sellaisen miehen johon rakastuin, vaikka hän onkin hyvin puutteellinen (kuten myös minä, edelleen).

täydellisesti itselle SOPIVA on eri asia kuin täydellinen ihminen.

Olen halunnut yhteyttä, jakamista, hellyyttä - ja olen saanut.

ja myös yksinolo ahdisti. Silloin kelpasi se ensimmäinen mies joka vastaan käveli.

Kasvattakaa äidit lapsenne siihen että odottaa sitä oikeaa. ja kertokaa tyttärillenne että ovat arvokkaita, vaikka 18-vuotiaana eivät vielä olisikaan löytäneet poikakaveria. Minulle ei kukaan kertonut.

Kasvattakaa äidit lapsenne siihen että odottaa sitä oikeaa. ja kertokaa tyttärillenne että ovat arvokkaita, vaikka 18-vuotiaana eivät vielä olisikaan löytäneet poikakaveria. Minulle ei kukaan kertonut.

Minulle mummo kertoi, että nuoruuden poikaystäväni ei ollut minulle lainkaan sopiva ja että meressä on kaloja. Tätä vastaanhan kapinoitiin, mutta jokin jäi itämään ja vaikea ero tuli. Pari vuotta myöhemmin tapasin mieheni ja sen vain tiesi.

Jälkeenpäin minua on puistattanut ajatus, että olisin alkanut oikeasti elämääni rakentaa ensimmäisessä pitkässä suhteessani. Miten edes päädyimme yhteen!? Kai se vaan on sitä nuoruuden epävarmuutta, mikä monet epäsovivat yhteen ajaa. Ja kaikki eivät sitten osaa erota.

Pitäisi ensin tutustua itseensä, sitten tietää kuka on sopiva ja "se oikea".

kuvittelin ettei sellaista miestä olekaan, jollaisen haluaisin tai en uskaltaisi hänen kanssaan suhteeseen. Tarvitsin rakkautta, hellyyttä ja tasapainoa, ja rakastuin mieheen joka näitä minulle tarjosi - vaikka ajattelinkin, ettei tämä ole ihan sitä mitä haluaisin. Pidin toiveitani epärealistisina.



EN kadu, vaikka meille ero tulikin - mies pelasti minut masennuksesta ja opetti arkea.

joka olisi juuri sitä mikä minulle parhaiten sopii. Minulla olisi vaatimuksia vaikka kuinka paljon, ja sentasoisella miehellä olisi takuulla vaikka kuinka paljon vaatimuksia naisen suhteen. Koska en 40 vuodessa ole vielä sellaista miestä tavannut, se todennäköisyys että vielä tapaisin sen ja täyttäisin itse hänen vaatimuksensa tuntuu liian pieneltä että kannattaisi tuhlata elämänsä sitä odotellessa.



Olen naimisissa ja tehnyt kaksi lastakin miehen kanssa, joka ei täytä läheskään kaikkia toiveitani parisuhteen osalta. Tietysti olin hullun rakastunut joskus aikanaan, mutta silloinkin kyllä tiesin mihin olin ryhtymässä.