ADHD-lasten käytöksestä...en nyt ihan ymmärtänyt vaikka tuota jonotusongelmaa?

tuolilla istuminenkin vaatii jonkilaisen epäkeskutyynyn, jonka päällä istutaan, koska paikoillaan oleminen ei kerta kaikkiaan onnistu.



Jonossa seisominen voi tuntua jopa fyysisenä kipuna, koska turhautuu, kehossa vellova energia ei liikahda minnekään ja se purkautuu sitten kiroilemisena, huutona, lyömisenä jne.

adhd-lapsen ja vilkkaan lapsen välillä, kun tietyt kriteerit täyttyvät, puhutaan adhd:stä, mutta se on vain yhdistelmä oireista, ei mikään selitys niille.



Eli 'normaali' vilkas lapsi ja adhd-lapsi jonossa eivät eroa välttämättä mitenkään, mutta adhd-lapsella on toiminnan hallinnan ongelmia useammassa ympäristössä, kuin tavallisella vilkkaalla lapsella. Adhd-lapsi toisaalta saattaa myös kyetä keskittymään erittäin hyvin itseään kiinnostaviin asioihin, joten keskittymiskyvynkään perusteella ei noin vain voi tehdä päätelmiä.

olen joskus miettinyt, että onko diagnooseissa se vaara, että kaikki erikoinen/harmillinen käytös menee sen diagnoosin piikkiin? Minunkin lapseni pyörivät ja hyörivät, irvistelevät, jäävät toistamaan jotain sanaa, joka ei tarkoita mitään ym. "järjetöntä". Mutta silti ovat ihan tavallisesti kehittyneitä ja käyttäytyvät väliin fiksustikin :) En vastusta diagnooseja, mutta miten tosiaan voi jaotella, että tuo heijaus on tavallista ja tuo oire jostakin? Siis tuleeko erityislasten vanhemmilla ikinä tällaista pohdiskeltavaa?

toimintaa, etenkin alle kouluiässä. Adduilla samaa ongelmaa on lisättynä muilla mausteilla, vielä aikuisiässäkin, toki moni osaa jo pakottaa itsensä esim jonottmaan, mutta esim 10v ei siihen pystykään. Moninaisia juttuja...



Se että ne saa "etuilla" nyt lintsillä ei ole lähtöisin addujen äideiltä, vaan ihan muilta ihmisiltä, eli he eivät jaksa ja kestä addujen älämölöä siinä jonossa... Eli helpompaa kaikille.

Adhd-lapsi toisaalta saattaa myös kyetä keskittymään erittäin hyvin itseään kiinnostaviin asioihin, joten keskittymiskyvynkään perusteella ei noin vain voi tehdä päätelmiä.

Ollaankohan me tosiaan kaikki oireisia. Mulla tulee fyysistä kipua nyt vaikka jonottaessa. Tai paikallaan seistessä/ istuessa.

Jos olen itsekin oireinen pidän tietysti lapsianikin normaaleina, koska olen tottunut tällaiseen..

ap

Lapsi ei pysty keskittymään lasten elokuvaan. Ei pysty keskittymään leikkiin, vaeltelee, juoksentelee, on liikkeessä paljon. Päiväkodissa ei kykene osallistumaan 10 minuutin aamutuokioon. Pitää välillä päästä pois avustajan kanssa. Kaupan kassajonossa jos ei pääse juoksemaan huutaa suoraa huutoa, potkii, rimpuilee jne.



Tällä lapsella tosin myös dysfasia. Mutta tuo levottomuus on adhd:ta.

ja sitä on muillakin kuin adhd-lapsilla. Omalla vilkkaalla esikoisellani oli liikehakuisuutta, ja kaikenlaista älämölöä, mutta ei asiantuntijoiden mukaan adhdta kuitenkaan.

En vastusta diagnooseja, mutta miten tosiaan voi jaotella, että tuo heijaus on tavallista ja tuo oire jostakin? Siis tuleeko erityislasten vanhemmilla ikinä tällaista pohdiskeltavaa?

Ehkä se raja menee siinä, että elämä hankaloituu niin paljon, jos on ihan diagnosoitava tila?

Siinäkin on tietysti eroja, minkä verran kukakin kestää hankaluuksia. Toisen pieni vastoinkäyminen on toisen katastrofi.

Itsellä olen miettynyt kun joidenkin elämä tuntuu menevän niin smoothisti ja oma ei.. Ja joidenkin lapset pysyvät kurissa, omien kanssa on iso työ. Toisaalta meidän lapsia usein kiitellään kilteiksi ja rauhallisiksi myös...mutta tuo jatkuva häsellys kuulosti niin tutulta.

Tulipas monisyinen juttu ihan mielleyhtymästä.

ap

tässä ole kyse siitä että jotkut kateelliset ovat kiukkuisia kun parempiosainen porhaltaa jonon ohi ja köyhä saa jonottaa pitkään.

Yrittävät sitten tehdä kalliimman lipun ostamisesta mahdollisimman epäsosiaalista toimintaa.



Siitä vaan. Minä ostan jonon ohi -lipun missä vaan moisia myydään. Ei kiinnosta kenenkään paheksunta.

että diagnoosia haetaan, jos lapsen toiminta ei pysy hanskassa. Kaksi lasta voi olla yhtä vilkasta, mutta toinen on kouluaineissa lahjakas, ja kiinnostuu helposti esimerkiksi lukemisesta, joten hänen vilkkautensa pystytään varsinkin iän myötä kanavoimaan järkevästi, ja hän itsekin oppii ohjaamaan toimintaansa.



Joku toinen taas kärsii oppimisvaikeuksista, ja tarvitsee erityistukea koulunkäyntiin, joten on mielekästä hankkia diagnoosi, jonka avulla nykymaailmassa saa kaikenlaista tukea koulunkäyntiin.



Molemmat lapset saattavat olla pohjimmiltaan yhtä vilkkaita, mutta kokonaisuus ratkaisee sen, minkälaista tukea tarvitsee lähteä hakemaan. Tämä siis ei ole ammattilaisen mielipide diagnoosin kannalta, vaan ammattilaisen mielipide siitä, minkälaisessa tilanteessa lapsen ympärillä toimivat lähtevät sitä diagnoosia kaipaamaan.

"Ehkä se raja menee siinä, että elämä hankaloituu niin paljon, jos on ihan diagnosoitava tila? Siinäkin on tietysti eroja, minkä verran kukakin kestää hankaluuksia. Toisen pieni vastoinkäyminen on toisen katastrofi."



Diagnoosissa ei paina se, mitä mieltä vanhemmat ovat ongelman hankaluudesta. Asiantuntijat arvioivat asiaa monesta näkökulmasta. Toki vanhemmat haastatellaan, mutta myös lapsi tutkitaan (meillä esim. viikon osastojaksolla lastenneurologialla). Tämän lisäksi päiväkodin mielipidettä kysytään. Ammattilaisilla on hyvä käsitys siitä, mikä on normaalia ja mikä ei. Siksi nämä diagnoosit pyritään tekemään pitkällä seuranta-ajalla moniammatillisessa työryhmässä, jotta yksittäisen ihmisen mielipiteillä ja sietokyvyllä ei olisi liikaa painoarvoa.

Koulussa ainakin heti tappelivat jonossa. Olin siis harjoittelijana luokalla, jossa oli adhd lapsia.

adhd-lapset tekevät sen saman mutta volyymi, voimakkuus tiheys ja hajoavan tavaran määrä on potenssiin kymmenen siitä mitä sun lapset pahimmillaan saa aikaan.



Kyse ei siis ole niinkään siitä, että ne tekisivät eri asioita, vaan siitä, millä volyymilla niitä asioita tehdään. Ja siitä, että adhd-lapsia EI voi hillitä samoilla keinoilla kuin taviksia.