En voi kestää, kun tämä lapsettomuus vie musta kaikki mehut!

Eipä ihan irtoa myötätuntoa sullekaan.



terv. oikea lapseton, jolla ei ole eikä tule sitä ensimmäistäkään

Sun elämässä mikään ei ole normaalia. Kaikki on vaikeaa ja rankkaa. Olette joutuneet käymään "muka helvetin", mutta se taitaa oikeasti olla sun puheissa. Surua ja kyyneliä kun plussaa ei ole kuulunut ja silti ikäerot lasten kesken ovat pieniä? Eli loppupeleissä teillä ei ole itse hoitoprosessiin mennyt aikaa tuskin mitään.

Enkä halua arvottaa toisen ahdistusta ja lapsettomuutta keskenään, mutta tuntuu kummalle 3 lapsen äidin surevan "lapsettomuutta", kun on ihmisiä, jotka ravaavat hoidoissa 6 vuotta ja tuloksena on yksi lapsi. Teillä on lapset yhtä lukuunottamatta saaneet alkunsa luomusti!

Olen pahoillani, että olet joutunut käymään lapsettomuushoidot läpi ja kokemaan lapsettomuuden(?). Mutta että sulla on 3 lasta ja tunnet edelleen lapsettomuutta neljännestä puuttuvasta lapsesta? Tuo tuntuu jo sylkäisyltä vasten kasvoja.

Saman aikoinaan kokenut ja nyt suru on taas aktivoitunut. Esikonen meillä sai alkunsa helposti, vaikka pco - dignoosin omaavana toista pelkäsi. Toisten kerran raskauduin, kun esikoinen oli n. 1v7kk (ehkäisy ei oltu käytetty), mutta raskaus oli kohdun ulkopuolinen. Tämän jälkeen epäonnistunut lapsettomuushoito, mutta toista hoitokertaa aloittaessa olin taas raskaana. Saimme toisen. Haaveeni oli kuitenkin kolmaskin ja sen saamiseksi joudumme lopulta usempaan koeputkihedelmöitykseen ennen kuin raskaus lopulta alkoi. Meillä on siis kolme lasta, eikä ikäerotkaan ole huomattavan pitkiä. Kukaan ulkopuolinen ei varmastikaan aavista kuinka paljon surua ja kyyneliä näihin vuosiin on liittynyt, kun sitä plussaa ei ole kuulunut. Voin ymmärtää myös sen, että ulkopuolisista tuntuu kiittämättömältä itkeä kun perheessa on jo lapsi/lapsia. Kolmen lapsen jälkeen olin sinut asian kanssa, eikä jokaisen tutun (ja tuntemattoman) raskaus tuonut enää surun ja kateuden tunteita. Kaksi vuotta tulin kuitenkin yllättäen taas raskaaksi. Raskaus meni kuitenkin kesken. Ja kuinka ollakaan: olen taas keskellä lapsettomuuden surua, vaikka ehdin jo ajatella, että ihanaa kun lapset kasvavat . Nyt toivon vain ihmettä ja uutta raskautta ja mietin pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon. Selailen netissä lapsettomuusaiheisia kirjoituksia ja tunnen kokevani ne samat tunteet. Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän surun kanssa, vaan se tulee jostain syvältä alkukantaisesta tunteesta.

Se on kato niin kohtalokkaan ja kuulin kuuloista kärsiä lapsettomuudesta. Hyvä puoli on, ettei lapsettomuuden suruun tarvitse laittaa yhtään ruutia, vaan voi ihan täysillä keskittyä fiilistelemään kuvitelluissa tyhjyyden ja tarpeettomuuden tuntemuksessa -sen mitä lapsenhoidoltaan ehtii.

alkaako nimesi s:llä?

joten tiedän tasan tarkkaan tunteesi! Vaikka olisi jo yksi lapsi, ei se lapsettomuuden "leima" häviä koskaan, se on niin vahva. Voiko siitä koskaan ns parantua täysin?

Me oltiin yritetty kakkosta kaksi vuotta kun menin taas hoitoihin, sitä kautta saimme toisen. Tsemppiä Ap!!

Siitä kärsitään ja se on suuri suru. Se, että jollain toisella ei ole yhtään lasta ei vähennä tämän henkilön tunetmaa tuskaa.



Ihan sama kun joku murehtii vaikka sairautta. Ei ole oikeutta, joku muu on kuollut, sulla sentään on se elämä.



Tai tulee tulipalo ja tuntee surua menetetyistä tavaroista ja kodistaan, ei oikeutta surra, koska joku on menettänyt nuo ja jopa henkensä.



Ei se, että jollain muulla on vielä suurempi suru vähennä tai tee epäoikeudenmukaiseksi tuntea tuskaa.

Ja ap on yrittänyt ensimmäistäänkin kauan, hän kyllä tietää varmasti lapsettomuuden tuskan. Ja osaa arvostaa eskoistaan ja silti hänellä on OIKUDS tuntea tuskaa, kun toista ei kuulu.



Katkeria ovat kaikki lapsettomat, jotka tulevat tuomitsemaan ap:n ja muiden sekundäärisestä kärsivien tuskan!

Jos ei löydy ymmärrsytä asialle, voisi olla kommentoimatta.

Se että haukutaan ja käsketään olemaan tyytyväinen siitä ekasta ei auta ap:tä, ei se vie surua pois.



Ja ap:lle sanoisin, että voimia. Ehkä tuota rumbaa auttaisi kestämään se, että yrität tietoisesti etsiä muita elämänosa-alueita joihin voisit keskittyä. Esim. uusi harrastus, remontti (tai sen suunnittelu), matka (tai suunnittelu) jne.

Jospa se "lapsiprojekti" sitten sujuisi kevyemmin siinä vierellä.

joka edelleen kärsii kovasta lapsettomuuskohtalostaan.

Kyllä kuulostaa pahimman luokan säälin kalastelulta ja surkuttelulta jos kärsii ihan hirvestä lapsettomuudesta kolmen lapsen äitinä. :/ Ilmeisesti näitä liian pienissä ympyröissä pyörineitä kotiäitejä joilla ainut harrastus on lapsien hoito, vauvatarvikkeet ja vauva-palsta. Hommaisit 1-2 oikeaa harrastusta lastenhoidon lisäksi niin ei jäisi aikaa surkutella turhaa.



Toki jos vakaasti on sitä mieltä, että lapsettomuuden itkeminen 3 lapsen jälkeen on maailman hienointa hommaa kuluttaa loppuelämä niin siitä vaan. Eikö varmaan olekaan helppo irti päästä jos pyörii vain samoissa ajatuksissa ja kerää sääliä jotta tuntisi itsensä hyväksytyksi suuren "ongelman" keskellä.

Eipä ihan irtoa myötätuntoa sullekaan. terv. oikea lapseton, jolla ei ole eikä tule sitä ensimmäistäkään

mutta koska sulla ei ole sita yhta, et voi tietaa, milta tuntuu, etta sitten ei saa sita kovasti toivottua sisarusta. Ei kannata vahatella toisten tunteita. Sita sinakaan et varmaan toivo?

Meidan ensimmainen on IFV vauveli, kahden hoitokerran tulos, vuosien yrittamisen jalkeen, sisuskaluihin rajahtaneen endometriosin poiston jalkeen. En edes uskaltanut haaveilla pikkusiskosta tai veljesta. Se tuntui liian kovalta. Mutta, yllatykseksemme saimme ihan luomukakkosen, ikaeroa sisaruksilla on vajaat 2v, tarppasi heti imetyksen lopetuksen jalkeen.

Haluan antaa sinulle toivoa talla tarinalla, tiedan missa suossa rammit talla hetkella. Toivon, etta toiveenne vauvasta toteutuu.

kun lapsettomuus jakaa jopa lapsettomat omiin poteroihinsa.

Ne, jotka ovat saaneet lapset helpolla, ajattelevat, että meille lapsettomuudesta kärsiville ei ole tarkoitettu lapsia ja että meidän pitäisi päästä siitä yli ja jatkaa elämää vähän samaan tapaan kuin he, jos he eivät saakaan unelmiensa kotia. Heistä olemme turhasta valittajia ja itsekeskeisiä, emme saisi näkyä emmekä kuulua, koska eiväthän hekään valita kaiken aikaa omasta taloprojektistaan. Ja tälle minun tekstilleni he eivät osaa edes hymähtää...

Ne lapsettomat, joilla ei ole (vielä) lapsia, tuntevat syvää katkeruutta. Kehtaatkin valittaa, sinullahan on jo yksi!

Sitten on vielä niitä, kuten minä, jotka ovat tehneet ensimmäistä lasta viisi vuotta ja toista lasta kolme vuotta ja jotka tajuavat tasan tarkkaan, miten raastavaa tuon kokeminen on. Ja vieläpä uudelleen. Tällaista toisen lapsen lapsettomuuskokemusta ei käydä erillään ensimmäisestä vaan siinä on kyse sen saman vanhan tunteen esiintulemisesta kaikkine epäonnistumisajatuksineen ja pelkoineen.

Itse sain keskenmenon ekan ja toisen lapsen välissä, ja se oli todella rankka kokemus, joka sai minut melkein laittamaan hanskat naulaan. Päätä piti käydä selvittelemässä vähän laajemminkin, ja taustallahan oli tietysti nuo lapsettomuuden kokemiset.

Se, että lapseton saa hoidoilla lapsen, ei pyyhi pois kokemuksia lapsettomuudesta eikä korjaa kaikkea, mitä on joutunut kokemaan. Olisi ihanaa, jos eläisimme niin empaattisessa yhteiskunnassa, että toisten kokemukset otettaisiin sellaisinaan eikä aina tarvitsisi peilata muihin, että nuo kärsii enemmän kuin te. Kun on ajatellut elämässään 20-30 vuotta itseään useamman lapsen äitinä, ei ihan äkkiseltään saa itseään ohjelmoiduksi onnelliseksi siihen yhteen. Toki näin ajattelee, kun ei ole sitä yhtäkään, mutta aina se elämä ei päästä sen yhden jälkeen niin helpolla.

Miksi on sinulta pois, jos ap kärsii sekundäärisestä lapsettomuudesta? MIksi et voi tukea ja antaa empatiaa? Miksi pitää vaatia, vähätellä ja syyllistää?

Jaa, että kaikki, jotka ovat lapsia helposti saaneet ajattelevat, että lapsettomuudesta kärsivät eivät saisi näkyä? Ja, että heidän pitäisi kylmästi hyväksyä kohtalonsa? Aika paksua.

Ise huomasin yllättäen, täysin odottamatta olevani raskaana. Ei oltu vielä harkittu lapsen hankintaa ja lapsen tulo aiheutti jopa pienen kriisin meille. Vaikka itse raskauduin ehkäisystä huolimatta, ei se tarkoita että väheksyisin lapsettomuudesta kärsivien tuskaa. Poden jopa huonoa omaatuntoa raskaudestani. Hyvä ystäväni on pitkään yrittäny lasta ja tekikin positiivisen raskaustestin samaan aikaan kuin minä. Hänen raskautensa meni pian kesken. Mietin usein, miksi tämä lapsi tulee minulle, eikä ystävälleni joka on pitkään lasta halunnut? Minä olisin voinut vielä odottaa. Miksi hänen raskautensa meni kesken, mutta minun vauvani voi hyvin? Tietysti olen nyt äärettömän onnellinen tulevasta lapsesta, kun ajatukseen olen tottunut. Mutta silti mietin, miksi maailma on niin epäreilu. Minusta tuntuu pahalta puhua raskaudestani ystävälleni. Toivoisin niin, että hän saisi pian oman lapsen.

Ei ihme, että niillä on menny eknki tekoon 8 vuotta...