Huonot vuorovaikutustaidot

Vanha ketju, tiedetään, mutta kysymys.

Miten voi oppia ilmaisemaan itseään puhumalla, kun päässä on etukäteen hyvä puheevuoro suunniteltuna, mutta sitten se menee päin honkia tai siitä jää jotain pois? Tämä tapahtuu lähes joka kerta, paitsi omille vanhemmille puhumisessa. 

Eli mulle käy lähes aina muiden kanssa keskustellessa niin, etten osaa sanoa kuin joo tai ei. Inhottavaa. Jotenkin menee kaikki keskittymiskyky ja voimat siihen tilanteeseen enkä pysty seuraamaan keskustelua kunnolla. Olen koko keskustelun ajan hirveän jännittynyt, mutta ulkopuolelta katsoen varmasti viileä kuin viilipytty, sisäisesti hirveän jännittynyt. Koen hirveän helpotuksen, kun pääsen pois siitä tilanteesta, mutta sitten samalla kammottavan ahdistuksen, kun jään taas yksin. Tunnen olevani koko ajan ulkopuolinen ja koko ajan yksin. Joskus harvoin käy niin, että pystyn jotain sanomaan tai pystyn sisäisesti nauramaan pöytäkeskustelun jutuille, niin se helpottaa tuota ulkopuolisuuden tunnetta. En koskaan voi nauraa tai minun pakko pidätellä nauramista hauskoissakin jutuissa. Tämäkin ahdistaa. Minut jätettiin yläasteella yksin ja sen jälkeen, siis noin 17 vuoteen ei ole ollut yhtään ystävää - toisaalta en tiedä, tarvinko niitä nyt enää edes. Onhan se tietysti, ettei näistä voi koskaan kenellekään puhua, niin varmaan pieni ongelma. Kiusaamista oli koko yläasteen ajan, mutta olisiko tämä ahdistus siitä peräisin. Toivoisin kiusaajille huonoa onnea elämään, luonnollisestikin.

Olen hyvä kirjoittamisessa ja teen lauluja ja sanoituksia, mutta suullista viestintää pystyn harjoittamaan omasta mielestä kunnolla lähinnä vain omien vanhempien kanssa ja jollakin lailla puhelimessa. Olen selvästi verbaalisesti lahjakas, mutta ei tuo suullinen viestintä ole oikein nykyään linjassa sen kanssa. Hirveästi ahdistaa pelkästää kaupungilla käveleminen, kun siellä on muita ihmisiä.  En pysty enää katsomaan ihmisiä sen viemättä kaikkea keskittymiskykyä.