Millaisia ihmisiä te olette jos teillä ei ole ystäviä ja kavereita

Varhaislapsuudessa olin hyvin vilkas ja sosiaalinen, sitten tuli muutto ja sitten koulun muutto. Ja tiukka kasvatus. Ja koulussa koulukiusattuna, outolintuna. Vasta opiskeluaikana sain ystäviä, todella hyviä. Sitten työt veivät eri puolille Suomea ja yksi ystävä ilmoitti, ettei halua olla tekemisisssä kanssani. Nämä muutamat ovat kaukana, kerran, pari vuodessa nähdään. Tuttuja on, kaupungilla tulee vastaan monia, joiden kanssa juttelen. Työkaverit tosi kivoja, töissä mukavaa, yhteisiä juttuja siellä. Mutta vapaa-ajalla ei ole ketään, jonka kanssa lähteä vaikka lenkille tai elokuviin. En taida uskaltaa päästää ihmisiä lähelleni.

Mieheni löysin opiskeluaikana.

..oli hyvin kirjoitettu introvertin ja extrovertin suhteesta ystäviin. Toiset saavat tapaamisista voimaa ja energiaa, kun taas toiset kokevat ne raskaaksi ja voimia vieväksi.

Minulla ei oikeastaan ole ystäviä. Nautin yksinolosta ja perheestäni. Olen erittäin rasittunut jos joudun viettämään illan vaikkapa siskoni (jonka lukisin myös ystäväkseni) kanssa. Sisko taas tylsistyy jos ei oikeastaan joka illaksi ole menoa esim. kavereiden kanssa.

Moi,



Olen perheellinen mies ja pystyin samaistumaan tekstiisi, ystäväpiirin menettäminen yhden ihmisen takia, ikäero & perheellisyys armeijassa ja opiskeluissa. Liika luottaminen ihmisiin, jotka lopulta osoittautuivat muiksi kuin todellisiksi ystäviksi...juurikin se tunne, ettei usko enää saavansa enää ystäviä.

Vaimon kanssa läheisiä, paras ystäväni.



Koko juttu kosketti minua. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu.

En vaan jaksa ihmisiä vapaa-ajalla. Työkavereiden kanssa on kiva vaihtaa kuulumisia, käydä moikkamassa toista hänen työpaikallaan etc. Ei vaan ole mitään intoa esim vapaa-ajalla erikseen lähteä jonkun kaverin kanssa esim leffaan. Mieluummin olen yksin tai puolison kanssa. Oon myös tosi kranttu, ei ole mielenkiintoa hengata ihmisten kanssa joiden kanssa ei synkkaa 100%, en pysty olemaan silloin oma itseni yhtään. Puoliso ja sisko on mulle tämmösiä kenen kans synkkaa täysin yhteen ja ne riittää mainiosti.



Sitä paitsi taidan olla helvetin huono ystävä ite muutenki. En jaksa sitä draamaa, mitä aina tulee. Aina joku suuttuu/loukkaantuu jostain ja pitää lepytellä. Helpompaa pitää vähän "pintapuolisemmat" välit ihmisiin. Suuni on suuri :)

Nyt minulla on tietysti perheeni ja lapset, joiden seurasta nautin ja viihdyn oikein hyvin heidän kanssaan. Mutta kavereita minulla ei ole ollut yläasteen jälkeen. Olen nyt lähes nelikymppinen.

Töissä ja harrastusriennoissa tulen ihan hyvin juttuun ihmisten kanssa, en ole mitenkään ujo enkä arka. Enkä näytäkään "hissukalta". Periaatteessa suhtaudun ihmisiin myönteisesti, en ole yrmeä tuppisuu ja kernaasti autan jos näen jonkun hädässä.

En vaan kaipaa sellaista kaveruutta. Silloin kun kaipaan, kyse on yleensä välineellisestä tarpeesta: pitäisi olla joku jonka kanssa käydä vaikka oluella koska on vähän noloa kökkiä baarissa yksin. Muuten se yksin kökkiminen ei haittaisi sielläkään. Sosiaalinen oleminen toisten kanssa on aina lähinnä uuvuttavaa ja sen jälkeen on olo että sainpas taas tuonkin kunnialla hoidetuksi. Kuin olisi raskastakin työtä tehnyt.

En enää oikein tiedä mihin ystävää tai kaveria tarvitsisin ja mitä sen kanssa tekisin. Työ- ja opiskelukaverien kanssa en ole ollut tekemisissä työajan tai opiskeluympyröiden ulkopuolella.

Tässähän tämä olin puettu sanoiksi. Juuri näin.

Ja ne vähäiset ystävät asuvat kaukana, ja kaikki ovat töissä ja lasten jutuissa kiinni. Kukaan ei enää soittele minulle, enkä viitsi itse häiritä soittelulla, kun aina tuntuu että on juuri jotain siellä päässä kesken.

Olin lasten kanssa kotona ne kolme vuotta, ja nyt on jatkunut sama meininki mutta työttömänä.

Tänä syksynä taas aloitin uuden harrastuksen, mutta en sieltä mitään ystäviä saa, mutta kunhan joskus voi puhua jonkun muunkin kanssa kuin lasten ja miehen. Äiti ja sisko soittaa joskus, ja soitan joskus heille. Sisko löysi uuden miehen eikä soittanut moneen kuukauteen, äiti sentään käy facebookis kuten minäkin.

Olen omasta mielestäni ollut hyvä ystävä, viime vuosina olen ollut uupunut, mutta eipä kukaan ole apuani kaivannutkaan.

Saatan puhua asioitani hyvinkin avoimesti vaikka täysin vieraalle ihmiselle, siinä ei ole vika, voisin ystävystyä, mutta jostain syystä mulla ei ole koskaan ollut laajaa ystäväpiiriä, minulle riittäisi yksikin bestis.

En usko että kukaan ystävistäni on minua hyljännyt tahallaan, elämä vaan menee niin. Joskus kun tavataan, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin.

jotenkin outo, koska kukaan ei ole erityisesti halunnut ystäväkseni. Kouluaikoinakin tulin hylätyksi aina kun kaveri sai jonkun toisen kaveriksi. Olin myös kiusattu.

Olen tehnyt vain lyhyitä työpätkiä, työpaikoilla ja kursseilla ja muissa yhteisöissä olen tutustunut helposti ihmisiin, ja kokenut tulevani hyvin toimeen. Olen luullut jopa olevani hauskaa seuraa.

Mutta kukaan ei ole halunnut jatkaa yhteydenpitoa, enkä itsekään ole sitä yrittänyt kovin ponnekkaasti. Mitä nyt jonkun kohdalla, mutta kun ekalla kerralla tuli luuria korvaan, ja toisella kauheita välttelyitä "ei mulla nyt ole aikaa jutella, täytyy mennä hei"...

Joten mä olen ajatellut, että jos ihmiset kaipaisivat mun seuraani, niin varmaan tarjoaisivat itsekin niitä yhteystietoja, ja ottaisivat yhteyttä.

Nykyisin en ole töissä, enkä matkustele, tai käy missään muuallakaan.

Sisaruksia on, mutta eivät pidä yhteyttä. Keskenään kyllä viettävät paljon aikaa.

Olen fb:ssä, mutta mulla on vain muutama kaveri, ja olen harkinnut lopettaa, koska kukaan ei tykkää tai kommentoi, ketään en vain ilmeisesti kiinnosta.

Nykyisellään kärsin masennuksesta, joten ei minulla kyllä voimiakaan olisi tavata ketään irl.

Av:lla on koko mun sosiaalinen elämäni.

En vaan jaksa ihmisiä vapaa-ajalla. Työkavereiden kanssa on kiva vaihtaa kuulumisia, käydä moikkamassa toista hänen työpaikallaan etc. Ei vaan ole mitään intoa esim vapaa-ajalla erikseen lähteä jonkun kaverin kanssa esim leffaan. Mieluummin olen yksin tai puolison kanssa. Oon myös tosi kranttu, ei ole mielenkiintoa hengata ihmisten kanssa joiden kanssa ei synkkaa 100%, en pysty olemaan silloin oma itseni yhtään. Puoliso ja sisko on mulle tämmösiä kenen kans synkkaa täysin yhteen ja ne riittää mainiosti. Sitä paitsi taidan olla helvetin huono ystävä ite muutenki. En jaksa sitä draamaa, mitä aina tulee. Aina joku suuttuu/loukkaantuu jostain ja pitää lepytellä. Helpompaa pitää vähän "pintapuolisemmat" välit ihmisiin. Suuni on suuri :)

Siis kiva lukea omat ajatukset toisen kirjoittamana!

Minulla on tällä nykyisellä asuinpaikkakunnalla 0 ystävää. Muutin tänne miehen perässä. Tämä on pieni paikkakunta, joten en tiedä onko vaan pienet piirit vai onko itsessä jotain vikaa ettei löydy. Aika ankeaa on. Edes lapsen kautta ei ole löytynyt kuin hyvän päivän tuttuja. Aikaisemmalla paikkakunnalla minulla oli paljon ystäviä. Olenkin sanonut miehelle etten kestä tätä. Ja muutamme ensi vuonna pois.

Jossain vaiheessa koin, että minulla on useita sydänystäviä ja monia kavereita - laaja sosiaalinen verkosto siis. Ihmettelin niitä, joilla ei ollut ystäviä lainkaan, oli vaikea eläytyä.



Nyt ymmärrän paremmin. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja nuorena aikuisena solmituista ystävyyksistä moneen on tullut jonkinlainen ryppy. Jotkut ovat vain lakanneet pitämästä yhteyttä, jotkut muuttaneet ulkomaille, joidenkin suhteen olen kokenut sellaisia pettymyksiä, ettei ystävyys olekaan enää tuntunut vastavuoroiselta.



Nyt tuntuu, että minulla on kyllä tuttuja, mutta ei juurikaan _ystäviä_. Ainakaan sellaisia, jotka ottaisivat oma-aloitteisesti yhteyttä minuun tai tiedustelisivat kuulumisiani. Olen kai aina ollut se aloitteentekijä, kutsuja ja mahdollistaja, enkä ole huomannut, ettei kukaan viitsi olla sitä minulle. Tämäkin on alkanut harmittaa siinä määrin, etten enää jaksa nähdä vaivaa sellaisten ihmisten eteen, jotka eivät tee koskaan samaa minulle.

up

Olen 32-vuotias nainen. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli kavereita, mutta koskaan en ole ollut mikään seurueen keskipiste. Homma alkoi hajota siinä kohtaa kun tapahtui työelämään siirtyminen. Kaverit menivät naimisiin ja alkoivat tehdä lapsia. Minä kuudetta vuotta pätkähommissa, kauimpien työpaikkojen välillä on ollut joku 400km. Suurin osa kavereistani elääruuhkavuosielämää. Minä olen sinkku ja harrastan. Intressimme eivät enää kohtaa. Mä en halua viettää lauantaipäivää HopLopissa, kaverit taas eivät halua käyttää 50 euroa ravintolassa syömiseen lauantai-iltana. Minä lähden kesäviikonlopuksi festareille, kaverit mattopyykille anoppilaan. Pätkätöiden vuoksi uusia ystävyyssuhteita e ole löytynyt eikä harrastuksistakaan. Toisessa harrastuksessa muut ovat keskimäärin 10 vuotta nuorempia, toisessa taas en vain istu ydinporukkaan ja käyn vain kerran viikossa siinä kun monet käyvät joka päivä. Mutta suurin osa yksinäisyyteeni on se, että en ole hankkinut perhettä. Olen oikeasti hämmästynyt siitä kuinka perhekeskeisiä nykyäänkin ollaan. Ei puhettakaan että yksikään kaverini lähtisi vaikka laivalle tai viikonloppulomalle Berliiniin , ei! Kaikki vapaa-aika ollaan lasten ja/tai puolison kanssa. Minulle pyöritellään silmiä kun kerron etten leivo enkä neulo. Siis oikeasti. Ilmeisesti olen jotenkin tiedostamattani valinnut kaveripiiriini aikamoisia Stepfordin naisia.