Millaisia ihmisiä te olette jos teillä ei ole ystäviä ja kavereita

Mihmisellä voi olla ystäviä tai olla olematta, kunhan hän itse viihtyy omassa elämässään.

Facebookissa en ole, en twiittaa, mutta sosiaalista elämää on kyllä. Ystävyyssuhteet vaihtelevat, elämäntilanteet tai tunteiden muutos saattaa erottaa joko muutamaksi vuodeksi tai pysyvästi.

Kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä ei baareissa notkuminen enää ole ystävyyden ilmenemismuoto, vaan kirjoittelemme kirjeitä, puhumme puhelimessa tai kyläilemme.

Pidän myös small talkista (silloin kun tapaan puolituttuja/ ventovieraita), se rentouttaa "jännittävää" tilannetta.



8

aika harvoin heitä nykyisin. Joitain vain 1-2 krt vuodessa, toisia hieman useammin. Mutta siis en ystävysty lomareissuilla (että pitäisin sen jälkeen ainakaan yhteyttä) enkä tapaa työkavereita juurikaan työn ulkopuolella. Olen asiakaspalvelutyössä ja hyvä ihmisten palvlemisessa mutta en luomaan uutta syvempää ihmissuhdetta, en siis avaudu kovin helposti esim. työkavereille. Kaikki ystäväni ovat vuosien takaa jo, uusia ystäviä ei ole.



Muutimme kun olin lapsi, ja koko ystäväpiirini meni uusiksi. Olin herkkä ja pohdiskeleva lapsena, luin paljon. Minulla oli 1-2 hyvää ystävää eri ikävaiheina, muttei isoa kaveripiiriä.



Mieheni tapasin ihan perinteisesti baarissa opiskeluaikoina, hän on myös tietenkin ystäväni, jos niin haluaa luokitella... Lapsia minulla on kolme. Olen työelämässä mutta olin myös välillä pitkään kotona lapsia hoitamassa.



Näemme paria-kolmea ystäväperhettä lomilla tai viikonloppuisin sekä jonkin verran sisaruksia ja heidän perheitään (synttärit, juhlapyhät), eli sosiaalista elämää on. Mutta en käy kaksin naispuolisen ystävän kanssa kuin harvoin ostoksilla tai ulkona syömässä. Osin tämä johtuu siitä että olemme myös muuttaneet eri paikkakunnalle kuin missä vanhat ystäväni asuvat, välillä asuimmme hyvinkin kaukana silloisesta elämäntilanteestamme johtuen.



Sanoisin että en ole varsinaisesti erakko, mutta en sosiaalisinkaan. Pintapuolinen läppä ja kaveruus ei kiinnosta juurikaan minua, vaan syvällisempi ystävyys ja sellaisia ihmisiä on harvassa, joihin pystyy luomaan syvemmän suhteen, ainakaan enää aikuisena. Ja elämäntilanteet (toisen muutto kauas tmv) voi saada ajautumaan erilleen jostain hyvästäkin ystävästä, niin että yhteyttä ei tule pidettyä paljon.



Lisäksi olen todella huono soittamaan puhelimella ystäville vaan lähetän yleensä tekstiviestin/meiliä ja tapaan kasvotusten.



Sori pitkä viesti...

Yksinäinen on ehkä väärä sana, koska ainakaan minä en edeas halua muiden seuraan. Yksinäisen miellän enemmän sellaiseksi, joka kaipaa ystäviä, kavereita yms. mutta ei sellaisia saa.



Mutta joo, mieheni olen tavannut jo lapsena hiekkalaatikolla =) Joskin seurustelumielessä tapasimme tuossa pihalla, asuimme nimittäin vierekkäisissä taloissa. Mies on myös saman luonteinen kuin minä, jote sosiaalinen elämämme ei todellakaan ole vilkasta.

Mulla on aina ollut vain pintapuolisia kavereita. Koko 30 vuotisen elämäni aikana vain yksi naispuolinen sydänystävä.



Tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta olen huono ottamaan itse toisiin ihmisiin yhteyttä. Olen mieluummin omissa oloissani.



Mies minulla on ja lapsia.

Olen facebookissa.



Työni on itsenäistä, mutta työpisteeni houkuttaa myös kollegoita. Haluaisin kernaasti työskennellä yksin ja keskittyä siihen mitä teen, mutta usein sinne tulee joku ns. paskaa jauhamaan.



Suurin syy, miksi en halua kaveerata ihmisten kanssa on se, että yleensä aina puheet menee jonkun haukkumiseksi. Näin tapahtuu erityisesti naisihmisten kesken.

Viihdyn paremmin miesten seurassa, siis ihan kaverina, sillä miehillä ei ole samanlaista tarvetta jauhaa toisista ihmisistä selän takana.

Mieluiten hakeudun kuitenkin yksinäisyyteen ja omiin ajatuksiini.



Sellaiset ihmiset on rasittavia, jotka ei yksinkertaisesti osaa tehdä mitään yksin ja itsenäisesti. Lapsena oli ok mennä kaverin mukaan vessaan, mutta kun ollaan jo aikuisia, en näe tässä mitään järkeä.

Minulla oli yksi tuttu, joka melkein jokapäivä tarvitsi kaveria milloin mihinkin asiaan. Piti lähteä seuraneidiksi pankkiin, kelaan, apteekkiin tai ruokakauppaan. Sen ymmärrän, että voi tarvita saattajaa esim terveyskeskukseen, mutta että ruokakauppaan ihan täysin tervejalkaisen ihmisen peesaajaksi.



Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

hieman yksinäinen. Minulla 5 hyvää ystävää pitkän ajan takaa, heistä yhtä tapaan säännöllisesti ja muita harvemmin. Kavereita muutamia, mutta ihmiset ovat niin kiireisiä, että emme juurikaan tapaa.



Edellisessä työpaikassani sain hyviä kavereita, mutta yhteydenpito on jäänyt. Nyt olen ollut yrittäjänä muutaman vuoden ja kotona lasten kanssa. "Äitien" kanssa en ole ystävystynyt, toki sananen vaihdetaan. Tuntuu vaikealta saada aikuisena uusia ystäviä:-(



Tämä voi kuulostaa hassulta, mutta näytän aika hyvältä, pidän itsestäni hyvää huolta. En missään nimessä ole pinnallinen, mutta minusta voi saada sellaisen kuvan. Oikeasti en ole materian perään, en pidä seurapiirikekkereistä, trendeistä enkä bling-blingistä. Parin orastavan ystävyyden olen tulkinnut kaatuneen tähän, että olen jotenkin feikki. Puhun omista asioistani suht avoimesti, mutta silti.

baarissakin olen käynyt yksin, pubeissa siis. Miehelläni tuntuu olevan paljon kavereita, mutta ei todellsia ystäviä. Olen onnellinen ystävistäni!!

myös yksi jolla ei ole yhtään ystävää, 5 kaveria joita nään vaihtelevasti 0-3 kertaa vuodessa. En vaan pääse lähtemään itse kotoa oikein mihinkään ja kaverit asuvat kauempana. En omista ajokorttia. En myöskään osaa itse pitää kavereihini yhteyttä, koska vihaan siis todella vihaan olla puhelimessa.



Olen kotiäiti ja käyn eri aikaan esim. leikkipuistoissa kun muut äidit koska minun on vaikea tutustua kehenkään ja ahdistun vain siitä jos pitää rueta väkisin vääntämään juttua jonkun vieraan kanssa.



Joku tuolla kyseli että onko ollut ystäviä/kavereita koulussa jne. Ei ei ole ollut, olen ollut koulukiusattu (henkisesti,fyysisesti), isäni henkisesti/fyysisesti pahoinpitelemä ja myös aikuisiällä kiusattu ja haukuttu ihminen eli välillä on tuntunut että ei ole edes järkeä elää.



Minulla on myös todettu kaksisuuntainenmielialahäirö sekä kärsin luki/oppimisvaikkeuksista, muistikin on todella heikko. Ja ei en ole vanha (Alle 35).



Onneksi minulla on kuitenkin rakastava ja ihana mies sekä mahtavat lapset joiden takia haluan selviytyä ja unuhtaa menneet. Luottamus pula on yksi ongelma myös sekä jätetyksi tulemisen pelko sekä olen sairaalloisen mustasukkainen miehestäni. Onneksi hän on ymmärtäväinen koska tietää menneisyydetäni niin paljon.



Jollainlailla kuitenkin kaipaan että minulla olisi seuraa edes välillä, mutta kuitenkaan en osaa/ halua. Äähs vaikeeta selittää.

En tiedä miten olen muuttunut.

Tuhkakuppi on aina esillä ja pystyn hyvin olemaan tupakoivan ihmisen vieressä, vaikka en polta.

En myöskään käännytä ihmisiä tai paasaa tupakoinnin epäterveellisyydestä.

Harvoja kavereita on, hyvin läheistä ystävää ei niinkään. Lapsuudessa oli bestiksiä, kaveretia.Teen työtä ihmisten parissa, pidän työstäni. Kuulen työnipuolesta ihmisten elämäntarinoita laidasta laitaan. Työyhteisö on dynaaminen ja työ vaatii joka hetki läsnäoloa. Vapaa-ajalla en vain enää "jaksa" ihmisiä (omaa perhettä lukuunottamatta). Nautin hiljaisuudesta ja yksin olemisesta, tarvitsen omaa aikaa. Yksinäisyyden tunne on minulle vieras käsite.

Työni on jatkuvaa vuorovaikutusta ihmsten kanssa ja henkisesti kuluttavaa. Rakastan sitä kuitenkin koko sydämestäni, mutta akut täytyy ladata kuten ko kirjoittajakin; nautin perheestäni, kiireettömyydestäni ja omasta ajastani.

Minulla ei oikeastaan ole ystäviä tai kavereita. Koulu- ja opiskeluaikoina minulla oli ystäviä. Kouluajan ystävistä tapaan vain yhtä ihmistä pari kertaa vuodessa.



Opiskeluaikojen kaveriporukasta minut lempattiin ulos koska porukan "pomo" ei yhtäkkiä tykännytkään minusta enää. Hänen ihastuksensa oli nimittäin ihastunut minuun. Siinä menetin parhaat ystäväni, koska heillä ei ollut uskallusta puolustaa minua muun porukan edessä. Tämä on vaikuttanut elämääni kovasti. Meni usko ystävyyteen...



Työpaikoilta en ole koskaan saanut ystäviä, väki on aina ollut ihan eri ikäistä yms. tai työt niin pätkissä, että olen vain käynyt kääntymässä kussakin paikassa. Nykyään pysyttelen omissa oloissani työssä. Tapaan paljon asiakkaita mutta lounaat ja tauot vietän yksin. Ne ovatkin päivieni ainoat yksityiset omat hetkeni, joten nautin niistä kovasti.



Olen muuttanut työn perässä useasti ollessani sinkku. Nykyään olen perheellinen. Miehelläni on pari kaveria, mutta tapaa heitä harvoin. Työ ja perhe-elämä vievät juuri nyt kaiken ajan meiltä molemmilta. Kerran vuodessa mennään kauas mökille ja siellä tavataan meidän yhteisiä vanhoja kavereita.



Miehen ja minun pienet suvut ovat meille hyvin läheisiä!



Olen epäsosiaalinen ja arka. Joskus se harmittaa. Tuntuu että kaikilla muilla on ystäviä ja virkeä sosiaalinen elämä.



Facebookissa minulla on surkea valikoima "ystäviä", hävettää ihan, kun kaikilla muilla on yli 100 "ystävää" ja ah-niin-vaudikas elämä.

Mulla on pari omaa hyvää ystävää, miehellä just ja just yks kaveri.

Ystäväperheitä ei ole juuri tuon miehen takia. Ei vaan halua/kykene tutustumaan toisiin perheisiin. Ei tule esim mukaan minnekään kun tapaan ystäviäni perheineen. Heillä aina koko perhe mukana mutta minä yksin tai pojan kanssa.

Olenkin jättänyt nämä tapaamiset aika vähälle koska häpeän miestäni...

Ei mies on syypää tähän.

en minä jätä ihmisiin tutustumatta mieheni takia.

Mieheni on kyllä sosiaalinen, mutta a) hän ei halua paljastaa itsestään todellisuutta muille ja b) hän ei halua oikein tuttavaperheitä...

Ehkä näissä jutuissa pahin pelko on se, että ei löydetä itsellemme sopivaa tuttavaperhettä. On mies joskus sitä sanonut että olisi mukava, jos olisi tuttavaperhe.

jota ei kiinnosta.



Minulla on muutama ystävä, se riittää.

Mulla on yks ystävä miehei lisäksi ja hän on tosi ystävä. Tiedän voivani luottaa häneen täysin ja hänen seurassan on helppoa, vapauttavaa ja todella rentoa olla. Ollaan riidelty joskus ja kunnolla....ystävyys ei oo kaatunu riitoihin eikä väärinymmärryksiin yms...tiedän olevani tärkeä todella tärkee hälle ja toiste päin!!!!



Muita ystävii tai kavereita mullei ookkaan :( on tuttuja, joiden kaa nähdään hyvin harvoin, ehkä kerran pari 5 kk:ssa...



Millanen oon? ilonen, aina ystävällinen ja muista kiinnostunut, empaattinen ja haluan olla mukava ja rentoa seuraa. janoan hyväksyntää ja ystäviä..jotka aidosti välittäisivät...



usein ihmiset sanovat että meillä on ihanaa läydä..saa olla niin rennosti ja vapaasti...ihmiset tykkäävät käydä meillä ja mieheni on hyvin pidetty ihminen. itekki oo. luonteeltani ilonen ja ystävällinen ja muista välittävä.



Silti monesti on niin masentunut..tai alakulonen olo..kun tuntuu ettei kelpaa....sitten kun tää fiilinki päällä..ni sitten voin olla sellanen etten ookkaan ihan niin rento, että mietin tarkkaan mitä sanon ja kuinka oon ja mietin kauheesti mitä muut musta aattelee ja tykkkää..ja mitä vikaa nussa on???!!??? en jaksa enää aatella tollasii..se kun on niiin turhaa..



oon vaan niiiiin pettyny ihmisiin ettei enäää ees kiinnosta kohta. ..paitsi onat rakkkaat ja tää mun ihana ystää :)

Nyt minulla on tietysti perheeni ja lapset, joiden seurasta nautin ja viihdyn oikein hyvin heidän kanssaan. Mutta kavereita minulla ei ole ollut yläasteen jälkeen. Olen nyt lähes nelikymppinen.



Töissä ja harrastusriennoissa tulen ihan hyvin juttuun ihmisten kanssa, en ole mitenkään ujo enkä arka. Enkä näytäkään "hissukalta". Periaatteessa suhtaudun ihmisiin myönteisesti, en ole yrmeä tuppisuu ja kernaasti autan jos näen jonkun hädässä.



En vaan kaipaa sellaista kaveruutta. Silloin kun kaipaan, kyse on yleensä välineellisestä tarpeesta: pitäisi olla joku jonka kanssa käydä vaikka oluella koska on vähän noloa kökkiä baarissa yksin. Muuten se yksin kökkiminen ei haittaisi sielläkään. Sosiaalinen oleminen toisten kanssa on aina lähinnä uuvuttavaa ja sen jälkeen on olo että sainpas taas tuonkin kunnialla hoidetuksi. Kuin olisi raskastakin työtä tehnyt.



En enää oikein tiedä mihin ystävää tai kaveria tarvitsisin ja mitä sen kanssa tekisin. Työ- ja opiskelukaverien kanssa en ole ollut tekemisissä työajan tai opiskeluympyröiden ulkopuolella.

Täällä vastaa 36-vuotias lapseton kaupungin sosiaalityöntekijä. Työstä huolimatta olen "sosiaalisesti vammainen", syön uni- ja mielialalääkkeitä sekä Diapameja. Selvin päin en pysty tapaamaan ns. ystäviäni enkä edes kommunikoimaan puhelimessa "on-line" vaan viestit tuttujen kanssa hoidetaan tekstareiden kautta tai Facessa. Mies tekee yötöitä ja minä normaalia päivätyötä joten olemme lähinnä asuinkumppaneita, seksiäkään ei juuri ole.



Kännissä olen toista maata.

..oli hyvin kirjoitettu introvertin ja extrovertin suhteesta ystäviin. Toiset saavat tapaamisista voimaa ja energiaa, kun taas toiset kokevat ne raskaaksi ja voimia vieväksi. En muista, kenestä artikkelissa kerrottiin, mutta hän oli yllättävästi tyyliin joku näyttelijä tms.



Minusta hyvin kiteytetty juuri tuo voimaa antavan ja voimaa ottavan ero.

Töissä kukaan ei halua olla tekemisissä toisensa kanssa vapaa-ajalla, se siitä tiimihengestä...



Olen itse mukava, empaattinen,toiset huomioon ottava, erittäin avoin, seurallinen, iloinen, mutta syvällinen. Tykkään keskustella syvällisiä, mutta harmiton rupattelukin onnistuu.



Ystävältä kaipaan ennenkaikkea ymmärrystä, empatiaa, toisen tukemista ja läsnäoloa. Ei tarvitse olla mahdottoman kiva seuraihminen, tai hyvä keskustelija, tai hauska ihminen. Tavallinen, luotettava tosiystävä riittää.



Olen huomannut että +35 ikäisenä, on erittäin vaikea enää ystävystyä useimpien muiden perheellisten aikuisten kanssa. Kaikilla on jo niin fakkiutuneet tavat, ystäväpiirit jne. ja niihin on erittäin vaikea sitten päästä enää mukaan.



Varsinkin naisilla se sisäinen kilpailu toisia äitejä ja naisia vastaan on valitettavan yleinen. Ei haluta ystävystyä kenenkään sellaisen kanssa jolla menee itseään selkeästi paremmin esim. taloudellisesti. Verrataan omia lapsia, ja heidän pukeutumistaan, taloja ja niiden sisustusta, koulutusta ja työpaikkoja jne. Ne voivat toimia ihan turhaan ikävänä erottavana tekijänä! Näin ainakin minulle kävi, kun eräs ystäväehdokas kävi kodissani! Ihasteli kovasti sisustusta ja kerroin, että harrastan kaikkea siihen liittyvää. Juttu jäi siihen, mutta ystävästä ei sitten enää kuulunutkaan mitään,ja jälkikäteen on ollut jopa ikävä minua kohtaan. Kateutta?? (muuta syytä en keksinyt, kun olin aina itse ollut mukava hänelle)



Muiden kokemuksia?

mutta noilla etelänreissuilla mulla ei ole mitään tarvetta tutustua yhtään kehenkään. Itse asiassa haluan viettää silloin lomaa perheeni kanssa, enkä väen väkisin tutustua ventovieraisiin ihmisiin.

Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa - näin sanotaan. Meidän perheessä se on toisinpäin. Anti-sosiaalinen vaimo pakosti vaikuttaa siihen että meillä ei ole perhetuttuja eikä yhteisiä kavereita. Eikä vaimolla edes omia kavereita siskoa lukuun ottamatta. Ja senkin kanssa ottavat yhteen tulisesti ainakin kerran kuukaudessa.

puhua mun asioista irl muille paitsi miehelle. Eli te ootte mun ystäviä, säälittävää ???