Jatkaisitko suhdetta, jos puoliso vammautuu?
En meinaa pientä vammaa, vaan jotai suurta, joka vaikuttaa huomattavasti elämään puolin ja toisin. Esimerkiksi, jos puolisosta tulee täysin pyörätuolin varassa oleva, joka vaatii ympärivuorokautista hoitoa.
Näihin tuskin kukaan pystyy varautumaan. Ei sitä tiedä, milloin puoliso joutuu vakavaan auto onnettomuuteen menettäen täysin toimintakykynsä. Loppuiäkseen. Ja jos olette vielä nuoria ja lapsettomia, mutta silti sitoutuneet toisiinne.. Mitäs tekisitte?
Itse olen miettinyt tätä asiaa hirveänä, vaikkei olekaan kokemusta. Pelkään vain, että mieheni joku päivä hurjasteluillaan satuttaa muita tai itseään niin pahasti, että joutuu olemaan pyörätuolissa ikänsä täysin muiden autettavana. Mitä sitä silloin tekisi? Rakastan miestäni, tuntuisi mahdottomalta ottaa ja lähteä jättäen mies oman onnensa (ja muiden) nojaan. Mutta mitä elämistä sitten itsellä olisi kun olisi vain kiinni miehessä :/ Toivon ettei näin tapahdu koskaan.
Mitä te tekisitte? Ja jos teille on käynyt vastaavasti, miten olette suhtautuneet, oletteko jatkaneet suhdetta vai ette?
Kommentit (22)
En jättäisi. Se on mulle aina tärkeä ja rakas :)
Mulla on lähipiirissä pariskuntia, joissa toinen on nuorella iällä vammautunut tai sairastunut etenevään dementiaan. Molemmat suhuteet jatkuivat luonnolliseen loppuun asti, tai no tämän pyörätuoliin vammautuneen kohdalla loppu ei vielä ole tullut, eikä ehkä tule kymmeniin vuosiin, koska on muuten terve. Lapsiakin on luvassa. Hehän elävät ihan mukavaa, normaalia elämää, joskin talossa, jossa tasot ovat tavallista alempana ja huoneet isompia.
dementiapariskunta pysyi myös yhdessä, ja mies kantoi hoitovastuu loppuun asti, vaikka vaimo toki oli tuolloin jo hoitokodissa (mies kåvisyöttämässä jne). Samaan aikaan on toki selvä, ettei se lopussa enää ollut varsinainen parisuhde. Itse asiassa miehellä oli parisuhde tai tyttöystävä jo muutama vuosi ennen vaimonsa kuolemaa, ja vaikka me olemme sen vaimon sukulaisia, niin ymmärsimme tuon kyllä. Vaimo muisti enää lapsuuden aikaisia juttuja ja nekin hämärästi ja piti miestään ehkä veljen tai jopa isän kaltaisena tuttuna ja turvallisena ja emotionaalista tyydytystä tuottavana hahmona, mutta ei hänellä edes ollut enää sellaisia ominaisuuksia, joita aikuisella ihmisillä parisuhteessa tarvitaan tai jotka parisuhdetta kaipaavat. Näin minäkin luultavasti tekisin. Kantaisin vastuuni loppuun asti, mutta en jäisi pelkstään sen sairausmaaiaan vangiksi.
En jättäisi myöskään. Ajatuskin puistattaa :(
Entäpä jos itse vammautuisit? Ja siihen päälle vielä mies jättäisi...
Minä en jättäisi miestäni, jos hän vammautuisi. Olen luvannut olla rinnallaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
fyysisillä vammoilla ei olisi mitään merkitystä, vaikka mieheni joutuisi pyörätuoliin. minusta tuntuisi aivan hirveältä, että mieheni hylkäisi minut, jos vammautuisin.
eri asia on sitten että mitä esim. autokolari aiheuttaa vaurioita aivoihin. jos mieheni luonne ja käytös muuttuisi erittäin merkittävästi ja negatiiviseksi, niin en tiedä jatkuisiko yhteiselo. toisinaan aivoihin kohdistuvat vammat aiheuttavat muutoksia käytöksessä, esim. pitkäpinnainen ihminen voi muuttua todella lyhytpinnaiseksi tai aggressiiviseksi. sellaista elämää en kestäisi, eikä se kumppani ole se sama, jonka kanssa olen suhteessa ollut.
Kyllä jatkaisin suhdetta, vaikka se muuttuisikin enemmän hoito- kuin parisuhteeksi.
Vamman laadun mukaan pitäisi omaa jaksamista tietysti miettiä, ja kaikki tukipalvelut ottaisin vastaan, jos hoitaminen kävisi kovin raskaaksi. Toimin sairaanhoitajana kuntoutusvuodeosastolla (potilaissa myös nuoria traumapotilaita), joten sikäli moni asia on minulla jo tiedossa. Mutta oman omaisen hoitaminen ei tietenkään koskaan ole sama kuin vieraan hoitaminen..
Ainoa poikkeus on, jos puolisoni persoonallisuus muuttuu täysin. siis niin että esim lasten elämä muuttuu samassa talossa vaaralliseksi. silloin menee lasten etu edelle. tuossa keväällä- muistaakseni- tuli aiheesta elokuva telkkarista. se pisti kyllä miettimään.. siinä miehelle ei jäänyt fyysisiä vauriota, mutta persoonallisuus muuttui täysin, lähimuisti katosi ja hän taantui n. lapsen tasolle.
lupasin pari vuotta sitten olla yhdessä myötä ja vastamäessä. voishan se koville ottaa, mutta parhaani tekisin.
ennenkuin sattuu kohdalle. Tämä on asioita, joita ei pysty edeltäkäsin kuvittelemaan. Tilanne, jossa vamma syntyy, silloinen elämäntilanne muuten, onko harkinnut eroa jo ennen onnettomuutta, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse olen sanonut miehelleni, että jos itse vammaudun, en missään nimessä tahdo, että kukaan uhrautuu takiani. Minut saa huoletta laittaa laitokseen, jos en itse pysty itsestäni huolehtimaan. En ikinä voisi sälyttää hoitovastuuta itsestäni omaisilleni.
tätäkään asiaa. 18 vuotta on kuitenkin menty ja yhtä, sun toista koettu. Meillä on vammainen lapsikin.
Mies ajoi pahan kolarin 3 vuotta sitten. Toipuminen oli pitkä prosessi ja kyllähän se koetteli parisuhdetta paljon.
Ei siksi että avioliittovalassa niin lupasin, vaan koska haluaisin. Ei tuo ihana ihminen siitä muuksi muuttuisi ja haluan, että hänellä on mahdollisimman hyvä olla.
Tietysti jos luonne muuttuisi täysin, niin asia voisi olla toisin.
Olen vammautunut(aivoverenvuotoaiheuttisen että vasen puoli ei enää toimi jalkaka käsi)en pysty kävelemäänenää. Parisuhde in todella kovillameillä on lapsiakin
Olen vammautunut(aivoverenvuotoaiheuttisen että vasen puoli ei enää toimi jalkaka käsi)en pysty kävelemäänenää. Parisuhde in todella kovillameillä on lapsiakin
Mieheni sanoi joskus vuosia sitten, että jos vammautuisin, hän todennäköisesti lähtisi. Joten vastaus omalta osaltani on selvä.
Ainakin todella yrittäisin jatkaa. Mutta eihän sitä voi varmasti tietää, miten tekisi. Mieheni oli vakavasti masentunut muutama vuosi sitten. Pahin kausi kesti puolitoista vuotta ja se oli hyvin raskasta aikaa. Jouduin huolehtimaan aivan yksin koko perheen pyörittämisestä: kaupassakäynnit, lasten yöheräilyt (joita oli yli kymmenen joka yö, meillä on huonosti nukkuvat lapset), ruuanlaitot, siivoamiset, synttärilahjat, joululahjat, auton huollot, rahojen riittävyyden pähkäily (olin alussa vielä vanhempainvapaalla ja mies sairasrahalla), asuntolainan lyhennysvapaan neuvottelu, ihan kaikki. Mies makasi sohvalla, leikki marttyyriä, haukkui minua ja lasten kuullen kertoi monia kertoja, miten aikoo tappaa itsensä. Ja sen lisäksi sai olla huolissaan joka kerta, kun mies jäi yksin kotiin tai lähti jonneki ulos, että näkeekö sitä enää ikinä elävänä. Onneksi hän parani, ei nyt aivan täysin, mutta on huomattavasti paremmassa kunnossa, osallistuu arjen pyörittämiseen ja käy töissäkin. En todellakaan usko, että olisin jaksanut tuota kovin monta vuotta.
En usko että jatkaisin. Kyllä jotenkin huolehtisin, mutta en parisuhteessa.
Mä jättäisin tuon hurjastelun takia.
Jatkaisin ilman muuta hänen puolisonaan. Olen jo tottunut elämään kotona "muiden ehdoilla", koska olen liikuntavamaisetn lasten omaishoitaja. Kolmas pyörätuoli pitäisi laittaa sitten rivistöön lisäksi.
Tarvitsisin kyllä siinä vaiheessa jo apukäsiä kotiin. Yrittäisin saada terapiat kotikäynneiksi ja varsinkin aikuisen hoitamiseen hoitoapulaisen esim. iltapesuihin.
Enemmän pohdin sitä, etten ehkä jaksaisi psyykkisesti sairastunutta puolisoa.
Todellisuus aivan toista. Mieheni sai erittäin vakavan aivoverenvuodon n.pari vuotta sitten. Meinasi menehtyä, mutta oli erittäin sinnikäs. Vasen puoli halvaantui, kulkee pyörätuolissa. Elämäni ja lasten elämä seisahtui, kuljimme sairaalan ja kodin väliä yli puoli vuotta tukien miestäni. Nyt hän asunut kotona n.vuoden verran. Käy kuntoutuksissa, etenee hitaasti. Meillä hoitosuhde, olen hänen omaishoitaja, mutta löheisyydestä noin muuten hän ei piittaa. Häntä sattuu vasempaan puoleen" kun veitsellä viiltäisi" jos siihen kosken. Hän on välillä ärtyinen, tiuskiva, vaikkakin oma järki ja huumori on säilynyt. Huumorilla olemmekin pärjänneet. Silti jotain puuttuu, intohimo, rakastelu. Yritän jaksaa, mutta kuinka kauan?