Kuinka moni muistaa 90-luvun laman?

5 vuotta meni ennenkuin sain töitä.

olin tuolloin kylläkin vielä koululainen mutta muistan sen ahdistavan ilmapiirin. Vanhempien puhelinsoitot.

Kirpputorit, jotka yleistyivät juuri tuolloin.

Rahaa kerättiin käpyjen, sammaleiden ja marjojen muodossa.

Muistan kuinka synkkää aikaa se oli, työpaikat hävisivät kuin veitsellä leikaten, pakkohuutokauppoja oli joka päivä lehdissä, korot pilvissä jne. Eniten on jäänyt mieleen se masentava ilmapiiri mikä suomessa vallitsi tuolloin. Valmistuin juuri pahimpaan lamaan

se meininki. Edelleenkään täällä ei nälkään kuoltu, ja se tappiomieliala, että nyt on kaikki sitten loppu ja ohi, oli jotenkin niin epäkypsää ja lapsellista. Itsekin kävin lukiota tuolloin, ja välillä tuntui, että ihan tahallaanko opettajat ja muutkin yritti meitä saada masentumaan hokemalla just kaikkea, että " teillekään ei sitten ole töitä" -löpinöitä.

No hyvin on töitä löytynyt aina. Hyvin ovat vanhempieni elämät sujuneet, vaikka lamassa kotimme menetimme ja vanhemmat joutuivat velkajärjestelyyn.

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, jos nyt tulee lama ja menee huonosti, niin jokusen vuoden jälkeen on taas paremmat ajat. Edelleenkään täällä ei tulla nälkään kuolemaan. Jos jää työttömäksi, voi aina itse valita, alkaako kitata viinaa ja syrjäytyä, vai tekeekö jotain muuta.

Onneksi minulla on ulkomaalainen mies. Voin muuttaa hänen mukanaan maahan, jossa asiat ovat todennäköisesti paremmin. Ongelmana vaan on se, että en oikeastaan haluaisi.

Valmistuin -92 teatterikorkeakoulusta, ja vaikka kulttuurialalla apurahavetoisia töitä pystyikin tekemään, niin opintolainaa en ole maksanut kokonaan vieläkään koska työt oli pätkiä ja korot lainassa aivan hirveitä.



Tuttu oli osa-aikatöissä kukkakaupassa ja omistaja lähestyi häntä yksi päivä: mä alentaisin nyt sun palkkaa, kun on tää lama.



Sellaista oli lama.

lähdin silloin ulkomaille duuniin, ei paljoa kiinnosta lamat.

Mä valmistuin 1994 ja sain heti mieleiseni hyvin palkatun työpaikan. Menin myös naimisiin mieheni kanssa ja perintörahoillamme ostettiin pilkkahintaan yli puolen miljoonan markan omakotitalo pakkohuutokaupasta. Maksettiin siitä vähän vajaat 200 000 markkaa. Sitten vuonna 2002, kun asuntojen hinnat oli ihan tapissaan, myytiin talo puolella miljoonalla - eurolla - ja siitä saatiin kiva pesämuna nykyiselle varallisuudelle.

Näitä tarinoita tulee tapahtumaan seuraavankin laman aikana.

Tosiaan ettet ollut kuin lukiolainen eikä sulla ollut sillai vastuuta elatuksesta. Sun vanhemmilla voi olla eri tarina kerrottavana. "lamat" jotka tulleet tän jälkeen ei ole ollutvkyllä mitään siihen verraten, saas nähdä mitä syksy tuo tullessaan..

suuruudeltaan tämänkaltaista ei onneksi tässä taantumassa (lamassa, kuten jotkut sitä nimittivät) ei onneksi koettu.



Itse en lamasta kärsinyt, sain silloin hyvän työpaikan jossa jatkan tänäkin päivänä.

lähdin silloin ulkomaille duuniin, ei paljoa kiinnosta lamat.

valmistumiseni jälkeen 4 vuotta ja Kanadassa vuoden ja suoritin lisäksi toisen yliopistotutkinnon. Palasin Suomeen vasta vuonna 2005 vain huomatakseni että palkkataso oli jämähtänyt täysin paikalleen. Ei paljon houkuttanut, joten lähdin uudelleen ulkomaille ja tapasin siellä nykyisen mieheni. Nyt asumme Suomessa sillä miehellä on 2 vuoden pakkokomennus kotimaassa, itse olen hoitovapaalla. En usko että tästä maasta minulle edes löytyisi työtä tältä alalta sillä palkkatasolla, johon olen tottunut ja kun lapset ovat pieniä, niin on mukava vaihteeksi olla kotiäitinäkin.

hämärästi, kun rahaa ei ollutkaan enään mihinkään.kuljin risoilla kengillä koko vuoden...

Tosiaan ettet ollut kuin lukiolainen eikä sulla ollut sillai vastuuta elatuksesta. Sun vanhemmilla voi olla eri tarina kerrottavana. "lamat" jotka tulleet tän jälkeen ei ole ollutvkyllä mitään siihen verraten, saas nähdä mitä syksy tuo tullessaan..

Mun pointti olikin vaan se, että kaikki se rypeminen ja maailmanlopun tunnelmat oli ihan turhia. Hirveästi hukkaan heitettyä energiaa ja mahdollisuuksia tehdä sitten jotain ihan muuta.

Totta kai mä ymmärrän, että talousasiat painaa mieltä, mutta toisaalta, ja ehkä juuri sen takia mä olen oppinut elämään niin, että tuollaiset ei minua hetkauta. Tulkoon lama, ihan sama.

olen oppinut elämään niin, että tuollaiset ei minua hetkauta. Tulkoon lama, ihan sama.

Lama tai taantuma ei kosketa kaikkia. Ei ole mitään järkeä siinä, että kaikki potisivat maailman surua vain siksi, että joillain menee huonosti, yleensä hetkellisesti.

Sellaista se elämä on.

toiset olen onnistunut unohtamaan.



Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.



Hyvin muistan myös sen, että lopulta minä ja vanhempi siskoni nöyrryimme pyytämään, että saisimme viedä koulun keittiöstä ruokaa isällemme, joka oli työttömänä kotona, eikä saanut mistään ruokaa. Äiti oli töissä sairaalassa ja söi siellä potilailta ylijäänyttä ruokaa ja me tietysti saimme syödäksemme koulussa. Pyyntömme jälkeen rehtori antoi meille aina viikonlopuksi ylimääräistä ruokaa mukaan. Silloin sai vielä tehdä niin. Leipäjonoissa tai diakoniatyöllä oli antaa meille ruokaa ehkä noin joka toinen viikko. Ja silloinkin se oli vain näkkäriä ja makaronia. Niitä syötiin aika paljon.



Me lapset emme ymmärtäneet laman syistä ja muista mitään, olimme alakoululaisia. Mutta aika vakavasti se vaikutti meidän elämäämme. Oimme mm. kahteen kertaan kodittomina ja asuimme koko perhe hajallaan sukulaisten ja ystävien nurkissa. Isä keräsi pulloja, että sai meille bussirahat koulumatkaa varten kasaan. Kaupungilla ei ollut varaa kustantaa meille bussilippuja.



Pitkä matka on tultu siitä. Nyt on kaikki onneksi suht hyvin. En tosian toivo moista kohtaloa kenellekään, mutta tiedänpä, että ainakin minä siitä selvisin.

Tule henk.kohtaisesti koskettamaan, muttei se nyt IHAN sama kuitenkaan oo miten suomella menee

Lama kosketti silloin todella monta ihmistä ja veti mielen matalaksi, varsinkin kun 80-l nousuhumala (jolloin kaikilla oli varaa) loppui. Jos perheessä jäi toinen työttömäksi, niin kyllä se vaikutti koko perheeseen, miten maksaa asuntolainaa, miten raha riittää ruokaan jne. Ihan omakohtaisia kokemuksia on.

Tosiaan ettet ollut kuin lukiolainen eikä sulla ollut sillai vastuuta elatuksesta. Sun vanhemmilla voi olla eri tarina kerrottavana. "lamat" jotka tulleet tän jälkeen ei ole ollutvkyllä mitään siihen verraten, saas nähdä mitä syksy tuo tullessaan..

Mun pointti olikin vaan se, että kaikki se rypeminen ja maailmanlopun tunnelmat oli ihan turhia. Hirveästi hukkaan heitettyä energiaa ja mahdollisuuksia tehdä sitten jotain ihan muuta.

Totta kai mä ymmärrän, että talousasiat painaa mieltä, mutta toisaalta, ja ehkä juuri sen takia mä olen oppinut elämään niin, että tuollaiset ei minua hetkauta. Tulkoon lama, ihan sama.

ja miettikää/selvittäkää (lakimiehen avustuksella) onko mitään mahdollisuuttaa säilyttää osaa irtaimistoa teille perintönä.

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

tässä on ollut että monella paikkakunnalla ilmapiiri ja työttömyys on jäänyt lähes samalle tasolle. pääkaupunkiseutu porskuttaa ja siellä ilmeisesti eniten nuo muutokset tuntuvatkin

ASP-lainalla. Kyllä olin onnellinen, ne kiskurikorot ei sitten mua henkilökohtaisesti koskettaneetkaan, vaikka kaverilla suruikseni meni myös asunto pakkomyyntiin. Toivottavasti sellaista ei tule enää koskaan : (

Muistan hyvinkin. Paljon sellaistakin muistan, jotka eivät suoranaisesti tuntuneet kovin isoilta jutuilta, mutta voivat aiheuttaa pitkässä juoksussa ongelmia. Meidän perhe selvis taloudellisesti lamasta ihan jees, mutta oli pakko siirtyä toiselle puolelle Suomea töiden perässä. Työt vaan lakkautettiin siellä missä oltiin pitkään oltu. Ei olisi kukaan arvannut että sellaista tulee.



Itselläni oli aina töitä lamankin aikana, mutta en menisi silti sanomaan, ettei meitä koskenut. Ainahan se koski, koska se koski läheisiä. Joku osti asunnon uudesta talosta. Ei mennyt muut asunnot kaupaksi ja kaikki taloyhtiön muut asunnot joutui maksamaan valtaisia yhtiövastikkeita. Kun niistä ei selvitty, niin joutuivat myymään asunnon tappiolla ja maksaa sitä velkaa niin pitkään, että 100 v ikä ei tule riittämään.



Muistan miten kaikesta leikattiin. Luokkakoot suureni, terveyskeskuksissa vähennettiin väkeä, hankinnat pantiin jäihin ja joudutiin tekemään hommia vanhoilla välineillä. Joillain oli kahden asunnon loukko. Jotkut jäi työttömäksi. Jotkut alkoholisoitui. Jotkut perheet hajosivat. Tunnelma oli aika pelokas ja jäätävä. Silloin olisi ollut hyvä hetki ostaa, mutta kukaan ei uskaltanut ostaa. Ja nekin, jotka olisivat uskaltaneet ostaa, eivät useinkaan saaneet lainaa ostoksiin, joten kaikki raha olisi pitänyt olla itsellä.