Anoppi- ja appiasiaa: onko aihetta loukkaantua?

He ovat sitä mieltä, että vanhimman pojan on pärjättävä omillaan, muut ovat ikään kuin heidän mielissään vielä avuttomampia. Minusta tuossa ei ole mitään muuta tehtävissä kuin miehen puhua asia vanhempiensa kanssa läpi. Tarkoitan siis tilannetta, jossa mies kysyy suoraan, miksi muut lapset saavat kalliita lahjoja ja heidän luonaan vieraillaan, mutta teille ei anneta lahjoja eikä vierailla. Epäreilujen kanssa pitää puhua suoraan ja kertoa, miten pahalta se epäreilu kohtelu tuntuu. Aika usein ratkaisua ei tule vaan se epäreilu vanhempi jatkaa toimintaansa salassa...

Meillä on AP:n kanssa hyvin samankaltainen tilanne. Vuosikausia tuntui pahalta sivusta katsoa, miten miestäni (yllätysyllätys, appivanhempieni esikoispoikaa) sorsittiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Mieskin kärsi tilanteesta, mutta oli oman lausumansa mukaan tottunut jo lapsesta asti olemaan aina se, joka söi toisten left-overeita ja sai muutenkin aina vähiten. Mies oli lapsesta asti vanhimpana tottunut antamaan aina omastaan muille ja koki ettei edes ansaitse mitään. Hän kertomansa mukaan jopa tunsi syyllisyyttä, jos joskus tarvitsi kipeästi jotakin ja "kehtasi" pitkin hampain jotakin pyytää. Anoppi oli siis kasvattanut poikansa syyllistymään kaikesta ja tuntemaan, ettei hänellä ole oikeutta pyytää mitään itselleen. Muut, eli toiset lapset ja perheen vanhemmat, tulivat aina ensin. Mieheni lapsuusperheessä asioista ei koskaan puhuta. Kaikki olettavat ja luulevat, mutta koskaan ei suoraan kysytä asianomaiselta, miten asiat oikeasti ovat. Selän takana kyllä arvostellaan ja juorutaan, ilman parempaa ja oikeaa tietoa. No, joka tapauksessa. Jo jonkin aikaa omassa elämässään asuttuaan, mies vihdoin kasvatti selkärangan ja kysyi vanhemmiltaan suoraan, miksi häntä ei koskaan auteta tai hänen luonaan ei koskaan käydä. Miksi muut lapset ovat niin paljon rakkaampia kuin hän. Selkeää vastausta ei tullut. Epäselvää muminaa siitä, että "sinähän olet aina tullut niin hyvin omillasi toimeen" jne. No tottakai on tullut omillaan toimeen kun ei ole ollut vaihtoehtoa. Olisi se apu silti miehellenikin varmasti esim. köyhinä opiskeluvuosina kelvannut. Seuraus tästä keskustelusta on nykyisin se, että appivanhemmat suosivat muita lapsia salassa. Eli sama meno jatkuu, nyt vain siitä hyssytellään ja siitä saa kuulla kautta rantain vahingossa muista lähteistä. Eli keskustelu ja puhuminen ei auta kaikissa tilanteissa. Ei kannata luottaa siihen.

Olen esikoinen, minulla on 2 nuorempaa sisarusta, jotka aika paljon nuorempia kuin minä. Kun pikkuveljeni syntyi olin 8 vuotias, ja siitä asti olen saanut pärjätä omillani. Rahallista apua sain opiskeluaikana jos oikein tiukkaa oli, mutta sitäkin sai oikein pyytämällä pyytää. Toisille on ostettu huonekalut (uudet), maksettu takuuvuokrat ym. Minä sain kerätä toisten nurkista vanhat huonekalut kun muutin pois kotoa ja takuuvuokrankin ihan itse jouduin säästämään. Otin asian puheeksi tuossa jokin aika sitten, en saanut mitään selvää selitystä. Eikä puhettakaan että asia jotenkin hyvitettäisiin. Minun vaan on pärjättävä, sisaruksenikin on sitä mieltä että minä pärjään koska olen isosisko.