Lue keskustelun säännöt.
Aloitin uudessa työssä ja TAAS kaikki muut kaverustu heti paitsi minä! :( mikä mussa on vikana?
29.06.2011 |
Pari päivää olen ollut uudessa duunissa ja samaan aikaan aloitti kuusi muutakin. Olen yleensä vähän ujo ja ajattelin että tällä kertaa oikeesti skarppaan, juttelen ihmisille vaikka pelottaa enkä jää seinäruusuksi.
Näin olen mielestäni tehnytkin, hymyilen, kyselen ohjaajilta, osallistun keskusteluun, koitan heittää omia kommentteja muiden jutteluun. JA SILTI! Tuntuu että muille tuli heti sellanen yhteishenki jonka ulkopuolelle mä jäin. Lounastauolla kaikki pariutuivat sulavasti ja lähtivät kuka minnekin, samoin töistä lähdettäessä minä olin ainoa joka kulki yksin.
Tuntuu nyt jo kamalalta vaikka aluksi olin hirveän innoissani uudesta työstä. Vaikka kavereita onkin, niin tuntuu että joku mussa vaan saa ihmiset välttelemään, näin on ollut aina lukion jälkeen.
Tuntuu etten osaa mennä rennosti mukaan keskusteluun, vaan heti kun sanon oman kommenttini niin muut tuntuvat vaivaantuvan? Kiusaannun ja punastun myös vähän fyysisestä kontaktista tuntemattomien kanssa, enkä tajua kuinka muut jo parin päivän tuntemisen jälkeen halaavat tai koskevat luontevasti.
Nyt kun kuitenkin olen näin alussa ja tilanne on ehkä vielä pelastettavissa, oisko jollain sosiaalisimmilla (tai jollain?) ihmisillä heittää vinkkejä miten sais paremmin kontaktia?
Kommentit (28)
Minulla on sama ongelma. Olen sellainen hitaasti lämpenevä ja jään aina vähän syrjään vaikka koittaisinkin tsempata. Tai sitten se tsemppaus menee yli, enkä ole oma itseni. Uudessa paikassa aloittaminen on aina todella stressaavaa :( Itse itkin pari viikkoa yliopiston alussa, koska pelkäsin jääväni syrjään ja ensimmäisen viikon jälkeen olin henkisesti ihan loppu. Onneksi pääsin jotenkin porukkaan sisälle mutta ystäviä minulla on siinä paljon vähemmän kuin muilla ja välillä olen ulkopuolinen, enkä tiedä sisäpiirin juoruja.
Pahinta tässä on tietty se, ettei menneisyydessäkään ole niitä hyviä ystäviä joihin turvautua vaan sitä tarvitsisi nyt haalia tukiverkkoa kasaan. Neuvoja en siis osaa antaa mutta tiedätpähän, ettet ole yksin. Ehkä meidän pitäisi liittoutua? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toi olisi voinut olla itseni kirjoittama. Ja jokaisessa työpaikassa aina sama juttu, etukäteen päättää tsempata ja olla niin sosiaalinen kuin vain voi, ja kuvittelee, että on mennyt hyvin, mutta sitten vain huomaa, että kuitenkin jää yksin, eikä isossa porukassa omiin juttuihin tai kommentteihin saa mitään vastakaikua.
viimeisimmässä työpaikassani yritin alussa tsempata ja jutella työkavereille, kävin yhteisessä lounaspöydässä syömässä eväät jne. Mutta pian huomasin, että ulkopuoliseksi jäin. Aina kun jotain sanoin, tuntui että porukka kyllä kuunteli ja tuijotti mutta kukaan ei kommentoinut... lopulta luovutin ja söin eväätkin työpisteessäni tai kävin yksin ulkona lounastauoilla. Ajattelin että ihan sama, jos ei kukaan seuraani kaipaa niin olkoon sitten. Minulle oli onni että äitiysloma alkoi, en olisi kauaa siellä jaksanut olla. Tosin suurin osa porukasta oli minua nuorempia ja lapsettomia, ei meillä ollut mitään yhteistä juteltavaakaan.
Mitäpä jos ihan rohkeasti pyytäisit jotain uutta työkaveria vaikka lounaalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että mullekin voisi käydä noin. Toiset osaa olla sosiaalisia silleen hurjan luontevasti. Jos ei sitä luonnostaan ole, vaan YRITTÄÄ olla , niin se ei ehkä kaikkien silmissä vaikuta sillai luontavalta kanssakäymiseltä. Ja sen vuoksi tällainen ihminen jää kait vähän etäisemmäksi. Mikä neuvoksi - sen kun tosiaan tietäisi? Uskon että paras on kuitenkin jatkaa juuri noin kun olet tehnytkin. Ettet missään nimessä rupea vaan vetääntymään. Kyllä sä pikkuhiljaa tutustut. Kai meidän jokaisen erilaisilla lahjakkuuksilla varustettujen ihmisten pitää vaan löytää se oma luonteva paikkamme maailmassa. Tsemppiä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kaikissa työpaikoissa ja kouluissa ollut tuo ulkopuolisuus. En tiedä miten mykkyrälle sitä pitäisi mennä. Muut vaan porskuttaa.... =(
Ei ole reilua. Tulee surullinen olo kun sinua ei kutsuta mukaan ja suunnitelmia muutetaan. =(
Vähän kuin eläinlaumassa hylätään yksi joukosta pois ja se lopulta kuolee yksinäisyyteen. Tulee mieleen että sitäkö halutaan?
mutta meillä oli siis sellanen tervetuliais-info, ja sen jälkeen kaikki vaan lähtivät yhtäkkiä. Ei siinä ehtinyt tunkea sekaan :/ En tiedä onko vika siinä että ylianalysoin tilanteita, mutta aina vaan tuntuu että jos jossain on vaikka kolme tuntematonta tyyppiä (minä + kaksi), niin AINA ja täysin poikkeuksetta minä olen se joka jää ulkopuolelle. Siis ainakin jollain tasolla. Mut otetaan keskusteluun mukaan ja ollaan perusystävällisiä yms, mutta silti. Voisipa katsoa itseään ulkopuolisen silmin niin tietäisi mitä kehittää :/ - ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta meillä oli siis sellanen tervetuliais-info, ja sen jälkeen kaikki vaan lähtivät yhtäkkiä. Ei siinä ehtinyt tunkea sekaan :/
En tiedä onko vika siinä että ylianalysoin tilanteita, mutta aina vaan tuntuu että jos jossain on vaikka kolme tuntematonta tyyppiä (minä + kaksi), niin AINA ja täysin poikkeuksetta minä olen se joka jää ulkopuolelle. Siis ainakin jollain tasolla. Mut otetaan keskusteluun mukaan ja ollaan perusystävällisiä yms, mutta silti.
Voisipa katsoa itseään ulkopuolisen silmin niin tietäisi mitä kehittää :/
- ap
Mitäpä jos ihan rohkeasti pyytäisit jotain uutta työkaveria vaikka lounaalle?
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua... En valitettavasti osaa auttaa, mutta täydet sympatiat saat, tiedän tuon tunteen täysin. Olen itsekin jotenkin sosiaalisesti kömpelö, ystäviä on harvoja ja uusien saaminen on oikeasti työn alla.
huomannut että just jos ns skarppaan ja yritän olla sosiaalinen, niin se ei ole luontevaa ja se näkyy tai sen vaistoaa. Sen sijaan jos en yritä olla sosiaalinen vaan olen vaan oma itseni mutta niin että olen kiinnostunut ympäristöstäni (ja ihmisistä) ja katselen vähän sivusta, mutta olen valmis kontaktiin, niin aina joku tilaisuus tulee tutustua ihmisiin omana, vähän ujona ja hitaammin tutustuvana. Ja yleensä ihmiset silloin tuntuvat tykkäävän seurastani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta miten musta silti tuntuu ettei mun kanssa samalle työpaikalle ikinä eksy ketään samanlaista ihmistä?
Vaikuttaa kyllä siltä, että ylianalysoit. Myös ne luontevan sosiaalisen oloiset voivat olla epävarmoja itsestään ja tuntea jopa samalla tavalla. Voisitko koittaa olla niin, ettet ollenkaan analysoi noita tilanteita "miten meni/tykkäsikö ne musta yms" vaan olisit vain. Näin saisit ehkä enemmän rentoutta olemiseenkin. Ja kuten joku jo sanoi, älä vetäydy vaan jatka samalla linjalla. Mutta älä myöskään pakota itseäsi mihinkään liian epäluontevaan, sillä se helposti näkyy. Mutta puske hieman itseäsi olemaan aloitteellinen, kuten olet tähänkin mennessä tehnyt.
Sellainen tuli vielä mieleen, että olisitko reaktioissasi myös hieman analysoivampi ja siksi hitaampi kuin muut? Tällä tarkoitan sitä, että jos infon jälkeen "kaikki vain lähtivät" etkä ehtinyt mukaan, niin voisiko syy olla siinä, että muut vain spontaanisti katsoivat vierustoveriin ja totesivat "aiotko mennä lounaalle tms"? Sinä taas keräät rohkeutta ja menetät sen spontaanin hetken. Itse olen ainakin huomannut tällaista taipumusta itsestäni jos jännitän jotain sosiaalista tilannetta. Ajoitus alkaa mättämään kun harkitsee käytöstään liikaa. Ja silloin tulee niitä vaivaantuneita hetkiä kun ehkä kommentoi pikkasen liian myöhään johonkin ja muuta ovat jo siirtymässä toiseen aiheeseen.
Mutta tsemppiä, kyllä sä ystävystyt!
En tiedä onko vika siinä että ylianalysoin tilanteita, mutta aina vaan tuntuu että jos jossain on vaikka kolme tuntematonta tyyppiä (minä + kaksi), niin AINA ja täysin poikkeuksetta minä olen se joka jää ulkopuolelle. Siis ainakin jollain tasolla. Mut otetaan keskusteluun mukaan ja ollaan perusystävällisiä yms, mutta silti.Voisipa katsoa itseään ulkopuolisen silmin niin tietäisi mitä kehittää :/
- ap
Joskus työpaikolla ei ole yhtään sielunsiskoa, jonka kanssa menis ajatukset samaa rataa.
Kahvihuoneeseen en viitsi mennä, koska tosi monta kertaa on käynyt niin, että kun kävelen sinne käytävää pitkin, kuulen kuinka siellä menossa joku hyvä juttu, ja heti kun kuulevat, että olen tulossa, jutustelu päättyy kuin seinään ja aihe vaihtuu.
Joskus hakevat porukalla pizzan, multa ei kysytä koskaan, että otanko. Ovat niinkin tehneet, että tulevat yhtäkkiä mulle ilmoittamaan huoneeseen, että lähdetään nyt katsomaan Maijan (työkaverin) uutta kotia, jää sä tänne toimistolle vahtimaan. Jne.
Näitä olisi vaikka kuinka. Kun niitä tulee tarpeeksi, enää ei viitsi edes yrittää sulautua porukkaan, vaikka mitään riitaakaan ei olisi ollut.
Lista on loputon, en edes jaksa puoliakaan kertoa.
enää tarvitse hankkia "kavereita"? Ei ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi jotenkin erityisesti yrittää tutustua ja ystävystyä työkavereiden kanssa. Tauot joka paikassa istuttu pöydissä ja juteltu mitä juteltu. Olenkin kyllä ollut miesvaltaisilla työpaikoilla...
kaverustunut, miesten kanssa kyllä käyn ihan mielenkiintoisia keskusteluja ja se riittää.
Ne joiden kanssa juttelee paljon ekan viikon aikana on yleensä ne joista tulee läheisimpiä. Jos itse on sellainen että lämpenee hitaasti, muut ovat jo tutustuneet ja löytäneet ne vakiokaverit :(