Miksi vieraat eivät puhu mitään???

Kyse taitaa tosin olla persoonasta, mutta en ole voinut olla ihmettelemättä.



Eräs sukulaispariskunta käy 1-2 krt vuodessa kyläilemässä sukulaistensa luona, ja joka erta kun olen nähnyt heitä, he ovaty istuneet hiljaa sohvalla. Ei siinä mityään, jos on hiljainen, mutta kun he näyttävät oikeasti erittäin tympääntyneiltä ja siltä että he istuisivat mieluummin jossain tyystin toisaalla.



Kamalaa, jos jollakulla on oikeasti sellainen tilanne, että on jostain syystä pakko vierailla paikoissa, joissa ei yksinkertaisesti halua.



Toisaalta olen miettinyt sitäkin, ettyä voiko olla niin, että he sittenkin nauttivat vierailusta vaikka eivät siltä pätkääkään näytä.. Palaavathan he aina uudestaan. Tiedä häntä!

Kun muutettiin nykyiseen kotiimme, lähistöllä asuvat miehet tutustuivat heti toisiinsa, naiset paljon hitaammin ja etäämmin. Lasten myötä tutustumista on tapahtunut, mutta hyvin pintapuolista, ja kiva juttuhan sekin on. On lapsilla seuraa ja itsellä vähän siinä sivussa. :)

vapauttaa tunnelmaa. Uskon että pariskunnan kanssa juttu löytyy jos itsekin yrität, etkä vaan odota että lähtisivät jo. Onhan kuitenkin mukavaa pitää yhteyttä kaukaisempiinkin sukulaisiin edes kerran vuodessa.

lisää ehdotuksia kiitos

Valitettavasti itsekin olen miettinyt tässä viime aikoina, että ahdistaa ihan hirvittävästi tämä suomalainen epäsosiaalinen elämä ja elämäntapa. Tunnen itseni välillä ihan totaalisen yksinäiseksi, kun ei ole ketään jota edes tapaisi säännöllisesti, ja jos tapaakin niin sitten se on sellaista möllötystä tai liittyy johonkin yhteiseen projektiin. Itse asiassa minulla ei ole tällä hetkellä yhtään sellaista ystävää, jota tapaisin ns. muuten vain. Kaikki tapaamiset liittyvät jollain tapaa yhteisiin projekteihin, joissa olemme mukana... Mitä oikein voi odottaa, jos perheen sisällä kaikki vain olla möllöttävät tv:n ääressä joka päivä tuntitolkulla, kukaan ei puhu kuin parilla sanalla toiselle tai murahtelee muuten, ettei tiedä oliko vastaus kysymykseen "juu, jaa vai ei"! Sellaistahan se perhe-elämä on monesti ainakin minun näkemykseni mukaan. Ainakin sellaista se oli minun lapsuudenperheessäni. Ihmettelen, että onko edes olemassa sellaisia perheitä, joissa keskusteltaisiin vai onko se vaan just sitä möllötystä tv:n ääressä. Ja kun tällainen "keskustelukulttuuri" on koko suvussa niissä vähissä perheissä, jotka on viitsineet edes "lisääntyä", niin kommunikoikaa siinä sitten! Sitä paitsi monetko oikeasti edes harjoittavat ns. vierailukulttuuria? Nuorena ja teininä juostaan kavereiden perässä hyvinkin vapaasti. Silloin ei edes ajatella asiaa vierailuna, koska se on mukavaa. Sitten kun porukat alkavat pariutua ja perheellistyä, niin jokainen eristäytyy omaan pikku koloonsa elämään ns. omaa elämää oman murisevan pikkuperheensä kanssa. Tuleepa kuvioihin mukaan myös oman elämän "esittelykin". Kaikki se typerä show vieraiden takia. Pitää esittää, että tässä on mun oma armas mies ja rakas vaimo ja mukulat... ja hammashymyyyyyyy! Sitten vertaillaan, että mitä kaikkea on saavutettu, millainen auto, huonekalut, asunto, ja suomalaisten peruspuheenaihe: paljonko maksaa??? Ja ah, ihanaa jos vieraat saa kateelliseksi, mikä ihanampi nautinto, kuin se jos oma kurja elämä näyttää jonkun mielestä edes kadehtittavalta... Eihän ketään kiinnosta oikeasti tietää, mitä sinulle kuuluu. Se on vain sellainen kysymys. Toinenhan voi vaikka ahdistua, jos joutuisi yhtäkkiä tukemaan toista... Ketään naisystävistä ei kiinnosta edes tavata enää perheellisiä, jos ei ole sama elämäntilanne (miestä ja lapsia ylipäänsä ja vielä pitäisi olla samanikäisiä!). Siis, itse naisena koen niin, että aikuisen naisen elämä se vasta yksinäistä onkin. Ja tämä yksinäisyys alkaa siinä 20 vuoden nurkilla, kun näkee että nopeimmat ovat pariutuneet ja perhettäkin näyttää tulevan... Kun nainen rakastuu, koko elämän keskipiste on mies, jonka tapaamismahdollisuuden takia ollaan valmiita vaikka perumaan törkeästi sovittu tapaaminen, koska tokihan miehen kanssa on mukavampaa kuin yhdenkään naispuoleisen ystävän. Sitten kun tulee lapsia, on ihan turha odottaa, että ketään kiinnostaisi tavata. Tosin ei perheellistyneitä naisiakaan ole kiinnostanut tavata esim. minua sen jälkeen kun ovat saaneet omat lapsensa ja minä olen odottanut omaa vuoroani... Mitä mammat tekevät sitten? Valittavat yksinäisyyttä. Yksin pitää pärjätä. Onhan monella naisella se mies, elämän keskipiste, joka varmasti täyttää naisen elämän sosiaalisen tyhjiön... Keneltäkään ei saa pyytää apua eikä kukaan anna apua kiusallaankaan... Ja tietenkään aikuisen naisen, varsinkaan perheellisen elämään ei saa kuulua mitään iloa ja hauskanpitoa. Se kuuluu ainoastaan miehille. Miehet ovat niitä, jotka voivat jättää naisensa ja lapsensa kotiin yksin murjottamaan ja lähteä miesporukalla mihin lystäävät. Eipä se vaan mene niin, että aikuinen nainen voisi soittaa jollekin naispuoleiselle kaverille spontaanisti, että tavataanko just nyt tai vaikka ensi viikolla, koska naisilla on aina omat verukkeet ja syyt, miksi ei voi ja ehdi tavata (lapset, mies, työ...) Aiheesta voisi vuodattaa enemmänkin, mutta pointtini on siis, että olen ihan totaalisen kyllästynyt tähän suomalaiseen elämäntapaan ja valitettavasti minäkin olen yksi sen vangeista. Todellisuudessa minäkään en voi vaikuttaa millään tavalla sosiaaliseen elämääni, että se olisi vilkkaampaa ja mukavampaa. Tällaista tämä vain on... Möllötystä muiden möllöttävien ihmisten keskellä.

ja tässä ensimmäiset aplodini! Itsekin puoleksi karjalainen muuten ;).

Tuo norjalainen mieheni kehuskelee kulttuurillaan, että on hienoa, että voi vain piipahtaa kyselemättä etukäteen. (Siis se vieras eno-tarina). Samalla vanhempiensa kotiin saa tulla kylään, ko. kesänä 35 v sitten viimeksi nähty pariskunta tupsahti kylään. Tosin appeni kyseli myöhemmin, että keitä nuo nyt olivatkaan...

Samalla sama mies kritisoi sitä, että minun perheeni kyläilee luonamme. Ihmissuhteet nähtävästi ovat...

Siis appivanhempani ottivat yllätysvieraat vastaan hymyillen. Lopulta vieraiden lähdettyä appi ihmetteli, että ketä he oikeastaan olivatkaan, vaikka sujuvasti juttelikin. Ihan oikeita vanhoja tuttuja olivat, mutta appi oli silloin niin paljon töiden takia poissa, ettei varmaan senkään takia muista. Terkkuja Janille!

tv päälle

Paras kirjoitus aikoihin, kiitos tuhannesti!!!



Ja silti minäkin olen tämän suomalaisen elämäntavan uhri, vaikka puoliksi kreikkalainen olenkin ;)



Olen aiemmin jo huomannut, että nuorempana Kreikassa välillä pidempiä aikoja viettäessäni elämä on paljon "henkisesti kevyempää" siellä, sosiaalisempaa, iloisempaa, vaikka moni raataa pienellä palkalla 6 päivääkin viikossa yms. Suomalainen mentaliteetti on raskas ja alavireinen..

omista asioista ei haluta puhua, vieraiden asioista ei saa kysyä, politiikka ja uskonto ne vasta kiellettyjä keskustelun aiheita onkin ja säästäkään ei kauaa jaksa keskustella. Mistäs sitten jutun juurta?



Monet sanonnatkin muuten viittavat puhumisen turhuuteen "Mies tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta" samoin suomalaisen miehen ajatus rakkaudesta "Kyllä minä sitten kerron, kun en enää rakasta." Joten kyllä vaikeneminen kulttuuri-, kasvatus- ja luonnekysymys on.

jos amerikkalaiselta lapselta kysyy jotain saa pitkän selityksen, jos taas suomalaiselta lapselta kysyy jotain niin saa lähes aina vastaukseksi "en mä tiiä".



Lapsilla ei ole suomalaisessa kulttuurissa puheoikeutta vaan lapset komennetaan hiljaisiksi "ole nyt hiljaa kun aikuiset keskustelee".



Työyhteisössä tai esityksissä, jos kysyy yleisöltä että onko jollain kysyttävää niin ei varmasti löydy kysyjiä, mutta kas kummaa oven ulkopuolella sitten alkaakin kauhea sipinä ja supina. Suomalainen ei uskalla avata suutaan pelätessään nolaavansa itsensä.

mutta voi kuinka palavasti toivoisin olevani äänekkäämpi ja puheliaampi.

Kyläillessä aina ihaillen kuuntelen niitä jotka puhuvat ja sisimmässäni häpeän omaa hiljaisuuttani.



Voi kunpa ne puheliaat joskus tajuaisivat että tarkoituksenani ei ole olla töykeä tai tärkeilevä. Olen vain hitaasti lämpeävää tyyppiä ja kärsin siitä.

En vain voi olla jotakin muuta mitä en ole :(

Olen luonteeltani ujo, mutta tein nuoruusvuosina asian kanssa tosi paljon töitä. Menin teatterikerhoon, kävin yliopistossa ylimääräisiä esiintymiskursseja jne., opettelin tietoisesti small talkia.



Siis saatoin ottaa haasteeksi, että menen vaikkapa taidenäyttelyn avajaisiin ja puhun siellä kahdelle ihmiselle. Vaikka vain yhden lauseen, mutta sanon jotain. Alkuun tuntui tuollaisissa tilanteissa, että pyörryn ja oksennan, mutta pikku hiljaa siihen tottui. Jossain vaiheessa tein sitten töitäkin, joissa ns. "edustaminen ja kontaktien luominen" oli osa päivittäistä duunia.



Pitkään kannoin vastuuta kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Pidin yllä rupattelua, annoin tilaa muille, koetin huolehtia, että kaikki pääsee juttuun mukaan tai että saavat olla rauhassa hiljaa. Jossain vaiheessa rupes tympäsemään ja nyt en enää viitis, jossei ole pakko. Karsin sosiaalisen kanssakäymisen möllöttäjien kanssa minimiin ja jos jostain syystä joudun tilanteeseen, jossa möllötetään, niin minäkin möllötän. Mietin omiani ja vastaan yksitavuisesti, jos joku sattuu jotain suoraan kysymään.



Olen sitä mieltä, että olkoon ujo tai rohkea tai mitä vaan, niin aikuinen ihminen voi kantaa kortensa kekoon sosiaalisen tilanteen miellyttävyyteen. Jos ei muuta irtoa kuin möllötys, niin mun puolesta saa olla. Ja vinkki: sisäinen häpeäminen - tuo suomalaisille niin mieluisa käyttätymismalli - ei auta möllytykseen mitään. Asialle tarvii tehdä jotain. Ja ei, se ei ole HELPPOA, mutta jos oma käyttäytymien vaivaa, niin luulis, että asian eteen jaksaa ponnistella eikä vaan hiljaa hävetä.

Haamujengi nyt voi piileskellä vaikka katossa.

Haamujengi nyt voi piileskellä vaikka katossa.

mekin tavataan vuosittain perheitä, jotka on vaan "pakko" tavata velvollisuudesta. Ei olla ylimpiä ystäviä, mutta silti yritän kysellä kuulumisia. Turhauttaa todellakin kun toinen ei voi sen vertaa vaivautua, että kysyisi jotain takaisin. Itselleni tulee silloin puheripuli, ja puhelen ihan höpöjä, mistä taas todellakin tulee tyhmä olo.

jospa vain kuvittelet?

Eikö ole tärkeämpää mitä tuntee

Eikö ole tärkeämpää mitä tuntee

Istutaan sitten tuppisuuna kun ei tule mitaan 'syvallista' sanottavaa. Tunteet - onko niita edes suurimmalla osalla suomalaisia?

Tällaiset sukulaisvierailut ovat täyttä tuskaa. Sitten kuitenkin vanhempani saavat kuulla, jos minulla ei loman aikana ole "ollut aikaa" käydän joka sukulaista ilahduttamassa.

olen kans ihmetelly samaa. meillä kävi pari viikkoa sitten perhe (ei edes sukulaisia) kylässä ja istuivat tuppeina meillä NELJÄ TUNTIA!! oli niin ahdistavaa miehen kans yrittää keksiä jutun juurta. Meillä ei ole MITÄÄN yhteistä heidän kanssaan. rouva löhötti sohvalla ja ukko juoksi lasten perässä. ainut mitä saivat sanotuksi oma-alotteisesti oli se, että eivät halunneet kotona olla, kun siellä saa kuulemma aina olla.



ei kutsuttu heitä itse vaan olivat ite pyytäneet monta viikkoa jo päästä kylään, tähän asti olin keksinyt tekosyitä, koska tiesin mitä tuleman pitää. kyllä siinä sietäs sillon jo itekki sanoa jotain, jos ite tuppautuu kylään.