Tyytymätön, ikävästi käyttäytyvä lapsi...

ap on mielestäni oikeilla jäljillä siinä että lapsi on saanut liikaakin kaikkea ja tottunut siihen että on paljon virikkeitä, sitten jos niitä ei joka hetki olekaan, on tyytymätön. olen huomannut vähän samaa omassa 9-vuotiaassani ajoittain. hän on tyytyväisin silloin kun perheessä on jollain lailla hankalaa, esim on riitoja miehen kanssa tai perheessä on pieni vauva tai muu projekti kuten talonrakennus. aivan kuin hän vaistoaisi että pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. vaikka ei tietenkään tietoisesti osaa niin ajatella.



nyt kun ei taas noita ongelmia ole, niin esikoinen on päivä päivältä tyytymättömämpi. mutta onneksi hänellä ei ole koskaan ollut ongelmia kavereiden kanssa vaan päinvastoin kavereiden kanssa aika kuluu kuin siivillä eikä tule tylsää. mutta nyt kesälomalla on taas ollut tuota tyytymättömyyttä enemmän jos ei satu olemaan kavereita tai tekemistä.



vielä esimerkkinä kaverini poika joka on kärsimättömin, tyytymättömin ja hankalin lapsi mitä olen koskaan nähnyt. hän on aina saanut aivan kaiken mitä on halunnut ja vielä kaiken mitä ei ole osannut edes haluta. häntä on hoidettu kotona 5-vuotiaaksi asti ja hän on ilmeisesti oikea pikku tyranni. pikkuveljeään vain kiusaa ja hakkaa ja saa mielettömiä raivareita ihme asioista. kaverini ja hänen miehensä ovat rikkaita ja ostavat lapsille kaikkea mahdollista, piha on kuin huvipuisto ja sisällä huoneet täynnä leluja. mutta eipä käy kateeksi, lapset ovat aivan mahdottomia. sen sijaan omani ovat tottuneet siihen ettei leluja ostella ollenkaan vaan niitä saadaan jouluna ja synttärilahjaksi, ja vaatteetkin saatetaan hankkia kirppikseltä jos löytyy sopivat. myöskään ruokakaupasta ei osteta sitä mikä kullanmurulle maistuu vaan sitä mikä on tarjouksessa.



jo tuo 9-vuotias esikoiseni osaa kaupassa katsoa kumpi tuote on halvempi. hän on pitänyt siitä että hän saa yksin käydä lähikaupassa jollain pienellä asialla, tai olla isän tai vaarin apulaisena miesten hommissa. ehkä sinä voisit ap myös keksiä lapsellesi tällaisia vastuullisia hommia jotka kohottaisivat hänen itsetuntoaan ja antaisivat pientä ajankulua?

Meidän esikoinen on vähän tuollainen negatiivinen tapaus. Esimerkiksi valittaa tietokoneella pelatessa ettei kone tottele ja kiukkuaa ja kitisee kunnes menettää pelivuoron. Sitten kiukkuaa kun pikkuveli saa pelata enemmän kuin hän (pikkuveli ei kiukkua vaan kokeilee kunnes onnistuu tai vaihtaa peliä).



Uskoaksei paljon on luonteen piirteistäkin kyse. Meillä osa syyllinen on allergiat. Poika saa raivareita aina syötyään pähkinöitä, sitruksia, minttua jne. Jos ruokavalio on kunnossa on poika paljon leppoisampi ja valoisampi kaikkiaan. Välillä on kuitenkin pakko koettaa laajentaa ruokavalioa. Nytkin on kokeilussa uusi margariini ja mitään selkeitä oireita ei ole sopimattomuudesta mutta poika on kyllä hirmuisen negatiivinen nyt taas kaikesta. Täytyy seurata ja ja kokeilla tauottaa tuo margariini ja ottaa uudelleen käyttöön niin saa varmistettua ettei kyse ole siitä.



Meillä negatiivisuuteen auttaa jonkin verran seuraavat asiat:

- Erityishuomio isältä esim. autotallissa auttamista ja taas on päivä pelastettu kun kokee onnistumista ja olevansa iso ja taitava.

- Riittävästi unta

- Riittävästi sopivaa ruokaa

- Jotain uutta ja vaativaa tekemistä aina välillä, isänsäkin turhautuu herkästi jos ei välillä ole uusia haasteita ja tekemisiä samoin esikoinen.

- Riittävästi huumoria eli äitikin hassuttelee jne niin esikoinen on myös paljon paremmalla tuulella



Tsemppiä ja jaksamista kaikille

eli säännöllinen ruokailu on meillä ihan pakkojuttu.



Ap

Tekemistä voi paljon keksiä aika edullisestikin.

LUonnekysymys ilmeisesti. Huolestutta miten tuollaisella luonteella pärjää työyhteisöissä. Olen itse johtavassa asemassa ja aina noita valittajia ja kaikkeen tyytymättömiä löytyy. Usein huokaistaan helpotuksesta, kun joku näistä vaihtaa työpaikkaa.

oiskohan joku leiri vaikka kiva tuonluontoiselle? Saisit hengähtää viikon.

Sisarukset jotenkuten jaksavat, ku on pakko. Muut eivät.

Aina kyynärpäät edellä, kaikki tänne mulle ja heti. Ja mitä MINÄ hyödyn ja saan mistäkin. Käskyttävät ja määräilevät muita, eivätkä siksi ole haluttua leikkiseuraa tai vapaa-ajanviettoseuraa.

Monet näistä kuten omanikin, sisarusparvessa kasvanut, kaikenlaista saanut, mutta ei tavaraan hukutettu lapsi.

Puhuttu on ja ohjattu, sosiaalisia taitoja ei vain ole. En tiedä mitä pitäisi tehdä.



t. yhden sellaisen lapsen äiti

Kavereita ei oo, tääl on tylsää, mä haluun kotiin jne.

oiskohan joku leiri vaikka kiva tuonluontoiselle? Saisit hengähtää viikon.

tuollaisia lapsia on oikeissakin perheissä. Meillä paha uusperhe jossa vanhin lapsi kohta 12v ja juurikin tuollainen kaveriton valittaja besserwisser. Ollut aina mutta jotenkin kaikki sen on saanut kännettyä pahan äitipuolen syyksi. Aikani jaksoin jutella ja kannustaa ja keksiä puuhaa ja järkkäillä kavereita mutta kun vaan valehteli ja varasti palkinnoksi niin kiitti vaan, empä enää oikein jaksa.

Meillä nyt jo 15-v. Samantapainen poika, aina ollut tyytymätön siihen mitä muut ehdottaa kotona, kokoajan äänessä ja vaatimassa huomiota. Uskon, että se on luonteenpiirre pitkälti. Hänellä tosin aina mennyt hyvin kaikkien kavereiden kesken eikä hän taida kavereiden seurassa olla tyytymätön. Opettajia varmaan ärsyttää katsella tyytymätöntä ja pitkästynyttä naamaa ja se näkyy arvioinneissa.

Olen todennut, että asiaan voi vaikuttaa säännöllisellä ruokailulla ja unella sekä asiasta puhumalla säännöllisesti, kun on aihetta. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee sitä enemmän se ymmärtää kyllä että omia mielialojaankin voi yrittää hallita, ainakin niin ettei pilaa toisten päivää/ilmapiiriä. Meillä esim. Ruuasta valitukset on loppunut kokonaan.

Tsemppiä, tiedän että tilanne on rasittava!

Googlettelin ja eksyin tähän keskusteluun. Miehelläni on reilu 7v lapsi, joka on alkanut käymään hermoilleni. Osittain varmasti siitä johtuen, että itselläni ei ole lapsia ja kun kyseessä ei ole oma lapsi. Olemme seurustelleen mieheni kanssa kolme vuotta, jonka ajan olen tämän lapsen kanssa myös ollut tekemisissä.



Ensinnäkin ensimmäinen kohtaamisemme tämän lapsen kanssa oli sellainen, että seisoin kotonamme oviaukossa kun hänen äiti toi hänet meille ja tämä lapsi juoksi mun eteen ja potkaisi mua sääreen.



Meillä kotona ei koskaan intetty vanhemmille, ei lyöty niitä edes leikillään tai valitettu kun on tylsää yms.

Jo alusta asti, kun tätä lasta olen seurannut, olen huomannut että se on ihan hirveän huomionkipeä. Ja nyt kun hänen äitinsä on saanut uuden vauvan uuden miehensä kanssa, niin tämä on hieman vielä pahentunut.

Välillä olen miettinyt, että hän tulee vain sen takia aina tiettyihin sukulaisiinkin mukaan, että saisi hieman huomiota - aina hirvee esittäminen päällä "katsokaa kun mä pompin tässä, isä ota videoo, ota kuva" yms mun mieleen liian huomionhakuista touhua kun kaikki muut yrittää keskittyä esim sukulaisvierailun syyhyn joka on ollut usein uusi vauva. Ja sit kun hälle yrittää sanoa, että yritä nyt rauhoittua niin hän ei ota sitä kuuleviin korviinkaan.



Ja joka kerta kun tämä lapsi on meillä, niin saan kuulla että on tylsää tai "mitä tehtäisiin". Ihan kuin meidän aikuisten tehtävä olisi viihdyttää häntä 24/7. Jonkun aikaa jaksoin keksiä hälle tekemistä, mutta en jaksa olla mikään viihdyttäjä lapselle joka vain valittaa ja joka ei tosiaan ole oma edes.



Ostettiin kesällä talo jossa tälle lapselle on oma tila, joka toimii samalla meidän toimistona. Tila on yläkerrassa, jossa on myös meidän makuuhuone joka on rajattu toimistotilasta seinämällä mutta yläkerrassa ei ole mitään väliovia vaan tila on suht avoin. Täällä on hänelle nukkumapaikka ja oma kaappi, jossa saa säilyttää lelujaan. Hän on meillä vain joka toinen viikonloppu, eli ei kovin paljoa. Eilen oltiin sukulaisissa ihmettelemässä suvun uusinta tulokasta, niin eikös tämä 7v sitten alkanut valittamaan miksi ette ostaneet taloa jossa olisi hänelle oma huone. Sanoin siinä heti että sä olet meillä niin vähän, ettei ole mitään järkeä että sulle olisi oma huone.



Tuli tuo asia äsken taas mieleen ja iski aivan hillitön vitutus:D

Luulen kyllä, että suurin ongelma itselläni tässä on se, että se ei ole mun lapsi. Mutta miten helvetissä tällaisesta vitutuksesta pääsee eroon, kun toinen valittaa jatkuvalla syötöllä jostain sellaisista asioista, joista en ikinä olisi itse valittanut ollessani lapsi.



Yksi ongelma on myös se, että itselläni olisi huomattavasti tiukemmat kasvatusmetodit, kuin mitä esim. miehelläni ja heidän suvullaan on. Yritän välillä hammasta purren olla hiljaa vieressä, kun mielestäni mennään metsään aivan täysin ja annetaan lapselle periksi asioissa, joissa itse en periksi antaisi. Pelottaa jo etukäteen se, millainen tuo lapsi on murrosikäisenä, kun tuntuu että se on jo nyt mun mittakaavalla suhteellisen haasteellinen välillä. Silloin kun ei valita ja tekee asiat miten on pyydetty, niin silloin ei ole mitään ongelmaa ja se ei käy mun hermoille. Mutta heti kun alkaa hankalaksi niin käpy palaa.

ennen sisarusten syntymää en ole edes tajunnut miten haastava.

Häntä on huomioitu aina paljon ja isona sisaruksena erityisen paljon, mutta kaikkea ei voi saada 24/7.

Tykkää paljon kahdenkeskisestä ajasta, silloin on mukavaa seuraa, mutta sitä ei voi tarjota koko ajan, niin kuin ei viihdytystäkään.

Käyttäytyy huonosti ja sitten kun siitä huomauttaa, sekin on aina jonkun muun syy.

Kaverisuhteissa olen avittanut eskarista saakka, kuljettanut kavereille vähintään kerran viikossa , kehotan soittamaan, järjestän lapsille kivaa kun tulevat meille.. mutta aina menee kaikkien kanssa sukset ristiin :( olen näitä selvittänyt muiden vanhempien ja koulun kanssa...

Säälittää pienemmät, jotka saavat tämän vuoksi paljon vähemmän huomiota kuin haluaisin antaa.

Säälittää myös lapsi itse.

Lapsella ei ole mitään selitystä.

murrosiässä n. 17-vuotiaana ongelman nimi oman lapsemme kohdalla. lapsellani on aspergerin oireyhtymä. Pienempänä oli aina ongelmia sosiaalisessa käyttäytymisessä, ei osannut mennä mukaan leikkeihin, mikään ei koskaan tuntunut riittävän esim. just kivat tekemiset, lomareissut, huvipuistokäynti, uusi toivottu lelu tai kirja jne jne. Ja vaikka lapselle oli opetettu kohteliasta käytöstä, usein ilmaisu oli suoraa ja töksähtelevää ja lapselta puuttui usein kyky tuntea empatiaa vaikka ikää tuli lisää ja olisi voinut olettaa lapsen jo osaavan sen taidon.

Nämä vaan esimerkkejä, paljon kaikenlaista tuli ilmi vuosien varrella.

Aspergeroireilla on taipumus lisääntyä elämän taitekohdissa tietyllä tavalla. Koulunaloitus, yläkouluunmeno, murrosikä, harrastusten aloitus, jatko-opintojen alkaminen jne. Oireita voi tulla myös esim. perheen muuttaessa, vanhempien erotessa, sairastuessa jne. eli tuttu ympäristö jollain lailla muuttuu ja as-oireisella kestää aikansa sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin. Meillä esim just muutot saivat aikaan oireilua, jonka tajusimme vasta jälkeenpäin, kun tiesimme oireyhtymästä.

Voisitko puhua koulussa asiasta, pyytää kuraattorin tai terkkarin mielipidettä opettajan lisäksi. Erittäin tärkeää on ajoissa puuttua ongelmiin ja löytää ratkaisuja, ettei lapsen elämä mene pieleen niin rankasti, että tukitoimet ei sitten meinaa riittääkään.