Uusperheen äitinä tulee välillä

Olen itse pohtinut täysin samoja asioita, kuin ap. Olen itse myös uusperheellinen ja näitä juttuja lukiessani oikeastaan säälittää nuo "ydinperhemammojen" kommentit. Oletetaan asioita ja ajatellaan valmiiksi,että kaikki nyxät on haaskoja,jotka ovat vieneet ydinperheeltä isän. Uusperheen vauvat on yleensä huono juttu, koska aiempiakaan ei ole kyetty hoitamaan. Lapsia säälitään, koska ne joutuvat sopeutumaan uusperheen arkeen.

Sitten nämä ydinperhetapaukset nostavat itsensä jalustale, mutta tekevät täällä seuraavanlaisia aloituksia:

- Saakeli,kun oma ukko ottaa nuppiin, kun ollaan oltu yhdessä 20 vuotta.

- Tekis mieli toista miestä

- Pitäskö erota vai ei, kun ei enää kiinnosta?

- Meillä seksiä kerran 10 vuodessa, missä vika?

- En jaksa enää,hoidan yksin kaiken. Kodin sekä lapset.

Niin tekopyhiä kommentteja ja arvosteluja, mutta todellisuudessa ydinperheissä on varmasti enemmän ongelmia, kun uusperheissä. Ne ongelmat on vaan erilaisia. Uusperheiden lapset on normaalisiti paljon sopeutuvaisempia,kun yp:n lapset. Up:n äidit eivät saisi tuoda esille omia mielipiteitään toisen lapsista,existä eikä mistään muusta,jottei yp:n äidit saa slaakia. Naurattavaa.

Mun mielestä he voisivat pitää näppinsä erossa näistä up ketjuista ja vaikka sillä välin saada omat rempallaan olevat kotiasiansa kuntoon. Te ette ole yhtään parempia, jos niin luulette.

No ei kannata nostaa hattua suhteesta lähteneille -ei todellakaan. Sellaisille aikuisille kannattaa nostaa hattua, jotka ryhtyvät parantamaan huonoa suhdettaan ja ponnistelevat kovasti sen eteen. ETENKIN jos on hankittu lapsia ja halutaan heille hyvä perusta elämälle. Nosta sinäkin näille hattua!!! Se on NIIIIIN helppo ratkaisu lähteä nosteleen kuin joku piski ja hakea uusi suhde ja elää taas uudelleen se alkuihastus joka toden totta myös kohtaa sen arjen. Tästä erottaa kypsän ja vastuullisen aikuisen ihmisen! Mieti kumman kanssa haluat perustaa perheen? Kumman?

Niin minkä kumman kanssa?

Ja ihan sulle tiedoksi, miksi pitäisi enää vuosien jälkeen jaksaa katsella toisen hakkaamisia, juopotteluja, linnatuomioita, sellaisia suhteista lähteneitä minä tunnen. En mitään "kun en enää tykkää"-tyyppejä. Muttei ikuisuuksiin voi kukaan sellaisia ukkoja katsella, kun ne ei mihkän muutu ja sillä selvä. Että haist huilu.

vaikka sitä uusperhettä ei olisikaan. Siinäkin tilanteessa, jos jompikumpi vanhemmista uusperheen kasaa, SAATTAA olla osapuolille houkutus laittaa paha olo nimernomaan sen uusperheen syyksi. Ja autuaasti unohtaa, millaista elo sitä ennen oli.

meillä on myös ihan toimiva ja normaali uusperhe. Tosin meillä ehkä eri asia siinä mielessä, että molemmilla on kaksi lasta entisestä liitosta ja yhteisiä ei ole eikä tule ( tietoinen valinta, jotta homma pysyy hanskassa ).

Miehen ex laittaa kapuloita rattaisiin minkä pystyy ja haukkuu lapsilleen meitä ja arvostelee kaiken aikaa meidän valintoja ja tekemisiä. Itse on ollut ilman pitkäaikaista parisuhdetta erosta lähtien. Ne harvat kerrat kun on päässyt tapailemaan jotain kaksilahkeista, eukko on hyvällä tuulella ja jopa kehuu meitä, mutta sitten kun suhde taas päättyy, alkaa sama katkeran kalkin suoltaminen meidän suuntaan.

No vuosien jälkeen tähän on tottunut jotenkin, mutta ei kaikki vastoinkäymiset voi aina olla meidän, uusperheen syytä. Ja mainittakoon vielä, että kaikki lapset viihtyvät meillä hyvin ja kommunikaatio pelaa myös teini-ikään päässeiden kanssa.

mutta kovin harvalla on kuultuna positiivisia juttuja uusperheistä, kuten ei itsellänikään. Tottakait ne negatiiviset asiat jää ns päälle. Juuri tuon negatiivisuuden vuoksi en itse aio perustaa uusperhettä.

en käsitä mikä idea olisi roikkua huonossa suhteessa ja rakkaudettomassa elämässä ja luulla että se tekee jotenkin autuaan ja paremman ihmisen jostakin.



Nostan ahattu kaikille sellaisista suhteista lähteneille. Ja on hienoa jos löytyy uusi onni, kyllähän se arki on aina ihanampaa kun sen saa jakaa toisen aikuisen ihmisen kanssa.

Eläthän kuitenkin omaa elämääsi etkä jonkun stereotypian mukaan. Uusperheitä on monenlaisia, ja mitä joku muulla tavoin elävä on sitä tuomitsemaan, arvostelemaan taikka yhtään mitään muuta.



Terv. Uusperheen äiti myöskin

Juuri tuon negatiivisuuden vuoksi en itse aio perustaa uusperhettä.

koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.

aikuisten itsekkyys.

Minun lapset, sinun lapset, minun rahat ja sinun rahat.

Toki uusperhe voi olla hyväkin perhe, mutta tällä palstalla aloituksista huokuu aina se, että ei ole asiat hyvin uusperheessä.

aikuisten itsekkyys.

Minun lapset, sinun lapset, minun rahat ja sinun rahat.

Toki uusperhe voi olla hyväkin perhe, mutta tällä palstalla aloituksista huokuu aina se, että ei ole asiat hyvin uusperheessä.

sanotaan jotain, niin se on sitten niin aina ja kaikkialla...?

tämä on juuri sitä yleistämistä. Ydinperhe on varmasti kokoonpano, jossa ei ole varaa olla itsekäs.

ei ole varaa olla itsekäs. :)

ahdistunut olo kun lukee näitä juttuja, joissa kaikki uusperheet laitetaan samaan lokeroon, muiden arvoseltavaksi. Perhe luokitellaan vaalmiiksi jo epäonnistuneeksi. Onko se kaikissa tapauksissa se ydinperhe teistä sitten paras? Lähinnä se mietityttää, miksi niin paljon lietsotaan tuota negatiivista kuvaa. Jos on itse tyytyväinen omaan elämäänsä ydinperheessä, miksi lietsoa tuota uusperhekritiikkiä. Mikä on motiivi?

mutta tätä palstaa lukiessa tulee mieleen, että ajattelevatko ihmiset kuitenkin aina noin negatiivisesti uusperheistä. AP

Koen itse olevani varsin avarakatseinen ja hyväksyväni erilaisten perheiden erilaisia ratkaisuja. Silti, jos joku vaikka täällä tekee avauksen tyyliin 'en ymmärrä mitä haittaa 1-vuotiaalle on päiväkodista' tai 'pitääkö roikkua suhteessa lasten takia' voin hyvinkin kirjoitella vastaukseksi, mitä RISKEJÄ lapselle on esimerkiksi aikaisesta päiväkotiin menosta tai avioerosta.



Yksikään perhe ei säästy ikäviltä asioilta. Vaikka kaikki asiat suunniteltaisiin parhain päin, voi perhettä kohdata vaikkapa vanhemman vakava sairaus tai lapsen kiusaaminen. Nämäkin ovat isoja asioita lapselle.



Mielestäni on tärkeää, että asioita pohditaan lasten kannalta. Jokainen lapsi kohtaa elämän aikana myös hankalia tilanteita ja jokaisella on yksilölliset voimavarat selviytyä niistä. Siksi pitäisi uskaltaa realistisesti myös miettiä, mitä haittaa lapselle voi olla vaikkapa siitä uusperheestä ja toisaalta mitä me vanhemmat voisimme tehdä helpottaaksemme lapsen oloa.

Just joo. Lasten isällä ydinperheessäkin voi olla vaikka mitä harrastusta ja työmenoja, hyvä että lapsiaan näkee vilaukselta, eikös tuo ole itsekästä?

mutta se johtuu uusperheistä, joita olen tavannut. En ole tavannut vielä yhtäkään uusperhettä, jossa kaikki lapset voivat hyvin. Valitettavasti minä olen tekemisissä juuri noiden huonosti voivien lasten kanssa.



Yhteiset tekijät näille perheille:

- lasten epätasa-arvoisuus

- aikuisten työnjako perheessä kyseenalainen (esim. vain se vanhempi kieltää tai ylipäätään kasvattaa lasta, joka on lapsen biologinen vanhempi, toisaalta taas ääripäänä se, että ainoa, joka lasta kieltää on se isäpuoli, joka saa sitten pahiksen leiman)

- teini-ikäisten huomiotta jättäminen, kun uusia sisaruksia syntyy



Ylipäätään nuorten kokemus omasta perheestään ja elämästään uusperheessä on se, että lapsia ei kohdella tasapuolisesti. Kun näiden vanhempien kanssa juttelee, on ongelma hankalassa nuoressa, heidän uusperheensä on täydellinen, parisuhteensa onnellinen ja kaikki hyvin, jos se nuori vain älyäisi muuttua (ja usein sen nuoren on myrkyttänyt kateellinen ex).



Uusperhe on oikeasti aika hankala kokoonpano. Täälläkin on paljon uusperheiden äitejä, jotka hehkuttavat onneaan ja lastensa tyytyväisyyttä ja erinomaista uusperhettään. Hienoa, jos näin on! Mutta yleensä siinä uusperheessä on vähintään yksi, joka ei voi hyvin - pahimmillaan jopa sellainen, jota ei lasketa uusperheeseen, kun "ei se sopeutunut meidän sääntöihin". Tämä yksi on sitten lakaistu pois perheestä sinne ex-puolison luo, jotta kukaan ei voi sanoa uusperheen epäonnistuneen. Sanon julmasti mutta sanon kuitenkin: liian monet uusperheet kyhätään kasaan lasten kustannuksella. Kyllä se äiti saa olla onnellinen ja elää elämänsä ihaninta aikaa, mutta jos lapsen tehtävänä on vain sopeutua äidin uuteen elämään, ei kaikki ole kohdallaan.



Parhaalla ystävälläni on uusperhe. Ystäväni on mielettömän ihana ihminen, sellainen, joka on todellinen löytö ystäväksi: lämminsydäminen, kiltti, avulias. Hän on myös paras äiti, jonka olen koskaan tavannut. Ja olen siis itsekin äiti. Mutta hän on myös todella huono äitipuoli. Hän näkee lapsipuolessaan pelkkiä vikoja, ja jo ihan äänensävyllään osoittaa tiettyä ivaa lapsipuoltaan kohtaan. On aivan käsittämätöntä, miten ihana ystäväni, jonka siis olen tuntenut vuosia, voi olla noin inhottava lasta kohtaan. Joskus olen yrittänyt vähän vihjaista, mutta ystäväni ei näe tekevänsä mitään väärää vaan pelkästään vain kasvattavansa lasta, jonka äiti on kasvattanut aivan kieroon. Surullista.



Minusta tuo esimerkki jo osoittaa sen, että uusperheet ovat suurimmissa osissa tapauksista tuomittu epäonnistumaan. En tarkoita sitä, että ne hajoaisivat tai aikuisten välinen rakkaus hiipuisi. Ei, tarkoitan epäonnistumisella sitä, että vähintään yksi perheenjäsen oirehtii ja perheenjäsenten välillä on kyräilyä, skismaa tai jopa ihan avoimesti vihamieliset välit.

on vissiin sitten harvinaisen onnistunut uusperhe. Lapsi on jäänyt erossa isälleen ja minä tulin kuvioihin kun erosta oli kulunut useampi vuosi. yhdessä ollaan oltu 12v ja lapsi on kasvanut fiksuksi nuoreksi. Yhteisiäkin lapsia on saatu. Meillä minä olen ottanut alusta asti aktiivisen roolin ja hoitanut lapsen tarha/koulu ym kuviot. Miehen exäkin on mukava tyyppi, ei mitään hankalauuksia.

Ennen tämän palstan lukemista ei ollut tullut mieleenkään, että uusperhe olisi sen kummempi perhe kuin mikään muukaan.



No, minulla onkin laaja ja avaramielinen perhekäsitys, oikeastan ajattelen että meitä ja heitä ja teitä on joka lähtöön ja elämän hyvyyttä ja onnellisuutta määrittäviä tekijöitä on NIIIIIN paljon erilaisia, ettei joku yksittäinen vaikkapa perhestatus mitenkään voi olla ratkaiseva.



Mutta tosiaan on kurja kuulla, että on ihmisiä joiden mielestä uusperhe on jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan tai sitä ei olisi pitänyt koskaan perustaakaan.



Lohdutan itseäni sillä, että aina on niitä jotka löytävät kaikesta UUDESTA ja itselle vieraasta pelättävää ja paheksuttavaa. Se on varmaan joku temperamenttipiirre? Aikanaan paheksuttiin yksinhuoltajia, tai työssäkäyviä äitejä.



Ehkä uusperhepaheksunnan takana on myös ihmisten tarve lujittaa omaa asemaa siinä alkuperäisessä ydinperheessä. Tiedättehän: jos on itsellä epäilyjä kestääkö oma liitto ja rakkaus (tai jos se on jo näivettynyt jopa), niin joku voi kaivata oman aseman vahvistamista sillä, että haukkuu vaihtoehtoa: tuota nyt ei ainakaan!!

- lasten epätasa-arvoisuus

- aikuisten työnjako perheessä kyseenalainen

- teini-ikäisten huomiotta jättäminen, kun uusia sisaruksia syntyy

No jos nämä ovat ne pahimmat kompastuskivet, niin meillä on aika hyvät mahdollisuudet... Varsinkin mieheni, jolla siis useampi lapsi aiemmasta liitosta (asuvat meillä joka toinen viikko), on ihan älyttömän tarkka siitä, että lapset eivät saa kokea epäoikeudenmukaisuutta suhteessa toisiinsa. Siis ei edes niin, että todellista epäoikeudenmukaisuutta ei olisi, vaan hän pyrkii välttämään asiat jotka lapset voisivat kokea niin vaikka se aikuisten silmin näyttäisi turhalta.

Emme yritä olla kasvattavia vanhempia toistemme lapsille, päinvastoin yritämme välttää sitä, mutta yhteiseen elämään ja suhteisiin vaikuttavista asioista saa kyllä kumpi vain aikuinen sanoa - kuten sisaruksetkin toisilleen. Ja puhumme aikuisten kesken paljon siitä, miltä "sinun lapsesi" tekemiset tai asenne tuntuu tai jos siinä joku vaivaa, ja asioita pyritään hoitamaan ennenkuin kaunaa ehtii syntyä.

Kodinhoito ja talous jaetaan. Suuressa perheessä lapset saavat hoitaa oman osuutensa. Tämä on ollut järkytys omalle esikoiselleni, joka ainoana ja yksinhuoltajan lapsena oli tottunut siihen ettei mtiään tarvinnut tehdä kun äiti oli jo ehtinyt tehdä sen ;-)

Teini-ikäisiä on useampi eikä todellakaan voi sanoa, että jäisivät huomiotta. Hehän vievät isoimman ajan huomiostamme ja huolistamme. Alakouluikäiset ja vauvat tarvitsevat vain läsnäoloa ja perushuoltoa: nuo isommat paljon enemmän sitä kasvattamista, kuuntelemista ja sumplimista ja vaikka kouluasioiden hoitoa kanssaan.

Ei tämä pelkkää auvoa ole. Myönnän, että vaikeaa on joskus jaksaa "sinun lapsiasi". Heihin ei kiinny samalla lailla kuin omiin, ja heidän huonot puolensa rasittavat siis ihan eri lailla. Mutta silloin pitää ajatella, että tämä on minulle nyt mahdollisuus kasvaa ihmisenä kestämään kaikenlaisia ihmisiä. Aina ei tarvitse olla parhaimmillaan tai hyvällä tuulella tai ymmärtäväinen, mutta aina pitää pystyä sopimaan riidat ja käyttäytymisen pitää pysyä "sivistyksen rajoissa"....

Niin tuosta kiintymisestä vielä. Varmasti voisin kiintyä ei-biologiseen lapseen kuten biologiseenkin, mutta kiintyminen on vastuunkannon kumppani: niin kauan kuin vastuu puolison lapsista on hänellä ja lasten toisella vanhemmalla, minä en ole tunnevanhempi, olen vain aikuinen joka asuu samassa perheessä ja jota isi rakastaa.

Jo tällä palstalla näkyy kuinka ne etälapset koetaan rasittavina ja jopa vihataan. Äitipuolet kertovat kuinka inhoavat jokaista hetkeä jonka lapsipuoli siellä viettää ja voivansa suorastaan pahoin. Kummasti nämä etälapset ovat käytökseltään kaikki aivan mahdottomia samaan aikaan kun ne omat odottelevat nobelin palkintojaan jo syntymästä asti. Ja ne exät, kaikki tuntuvat olevan huonoja kasvattajia, joustamattomia kun eivät uusperheen pillin mukaan hypi, mahdottomia kaiken kaikkiaan. Surullista on miten harvoin avioerossa ja uusperheen muodostamisessa edetään niiden olemassa olevien lapsien ehdoilla ja tahdissa, he tuntuvat olevan se sivuseikka jonka on vain keikuttava mukana. Jos etä"vanhemmuus" tarkoittaa vain sitä muutamaa päivää kuukaudessa niin voiko sitä oikeasti vanhemmuudeksi kutsua? Samaan aikaan kiukutellaan vielä siitä että etälapselle pitäisi olla huone tai edes sänky ja kaikki huomio mitä etälapsi harvoina tapaamisaikoinaan yksin saa on pahasta. Täytyy kyllä myöntää että puolueellisuuteni tulee myös omista kokemuksistani uusperheen etälapsena jonka hyvin vointi ei jaksanut loppujen lopuksi kiinnostaa kummassakaan päässä. Isä lopetti tapaamiset uusien lapsien synnyttyä ja äidillekin muutuin siinä vaiheessa lapsenvahdiksi ja kotityökoneeksi. Muut teini-iässä uivat ja pitivät hauskaa, minä hoidin sisarpuoliani riippumatta.



Mutta samalla tavallahan täällä uusperheelliset mollaavat ydinperheet rakkaudettomiksi kulisseissa roikkumisiksi eikä pitkäjänteistä ylämäet ja alamäet sietävää parisuhdetta jostain syystä arvosteta. Olen itse onnellinen ydinperheestäni ja valmis tekemään sen eteen töitä, sietämään niitä alamäkiäkin. Silti olen oomien kokemuksieni perusteell varma, että mikäli tämä liitto päättyy niin uusperhettä en perusta ikinä. Niin harvoin se kaikille lapsille on hyvä asia että omien lasteni paras ennen minua.