Jos olet lapseton, katsotko harmissasi lapsiperheiden elämää?

Huomaan sen siitä, millainen olin itse ennen lapsia ja miten ajattelin asioista. Niin kovin mustavalkoisesti.

50v lapseton tuttavapariskunta ovat edelleen samanlaisia kuin itse olin ajatuksiltani parikymppisenä lapsettomana. Minä, minä ja mitä minä haluan. Sitten jos sisustuksessa mättää joku pieni yksityiskohta niin voi iiks - se on maailmanloppu.



Monen lapsen ja monien vaiheiden jälkeen osaan ajatella muutakin kuin sitä omaa napaa ja sen ympäristöä. En enää ihmettele ja taivastele toisten ratkaisuja jne. Ja ennen kaikkea, mun elämä ei kaadu mihinkään ihan pikku juttuihin.

Näkökulmaa olen saanut, runsaasti.

Katson harmissani. Nimittäin säälittää niiden joidenkin vanhempien puolesta kun houkkamaisuuksissaan ja rakkauden innoittamana menivät hankkimaan lapsia, samalla kun järki ja ennaltanäkö lakkasivat toimimasta. Jotenkin tuntuu että ihmiset ajattelevat syntymätöntä lastaan vain söpönä vauvana, eivätkä 5-vuotiaana tai 12-vuotiaana jne. Olen nähnyt ja saanut kokea ihan tarpeeksi mitä lasten hoitaminen on. Minä kun nyt satun ajattelemaan asioita aina 5 tai 10 askelta eteenpäin, niin sen sijaan, että haluan lapsia, joskus toivon että minulla olisi ROHKEUTTA hankkia lapsia. Minut musertaa henkisesti ajatus lapsenkasvatuksesta kokonaisuutena, ja siksi on enemmän kuin todennäköistä että omia lapsia en tule saamaan. Miksi tuntuu välillä että minä näen kaiken kerralla?

Olen kuullut useasti saman väitteen, että lapsettomat jäävät kehityksessään keskenkasvuisiksi. Tämä on kyllä puhtaasti luonnekysymys eikä sillä ole mitään tekemistä lapsien tai lapsettomuuden kanssa. Jos sinä koit elämäsi suurimman kasvun lasten myötä, niin se ei tarkoita etteivätkö muut voisi kasvaa ilman lapsia aivan yhtä lailla. Muutkin elämänkokemukset nimittäin kasvattavat yhtälailla ja jotkut (kuten ilmeisesti mainitsemasi viisikymppinen pariskunta) eivät kasva koskaan.

Olisitko mennyt sanomaan esimerkiksi Äiti Teresalle, että hän on keskenkasvuinen ja itsekäs, koska hän on lapseton? Niinpä.

Lapsettomat jäävät jotenkin elämää kokemattomiksi Huomaan sen siitä, millainen olin itse ennen lapsia ja miten ajattelin asioista. Niin kovin mustavalkoisesti.

50v lapseton tuttavapariskunta ovat edelleen samanlaisia kuin itse olin ajatuksiltani parikymppisenä lapsettomana. Minä, minä ja mitä minä haluan. Sitten jos sisustuksessa mättää joku pieni yksityiskohta niin voi iiks - se on maailmanloppu.

Monen lapsen ja monien vaiheiden jälkeen osaan ajatella muutakin kuin sitä omaa napaa ja sen ympäristöä. En enää ihmettele ja taivastele toisten ratkaisuja jne. Ja ennen kaikkea, mun elämä ei kaadu mihinkään ihan pikku juttuihin.

Näkökulmaa olen saanut, runsaasti.

Katson harmissani. Nimittäin säälittää niiden joidenkin vanhempien puolesta kun houkkamaisuuksissaan ja rakkauden innoittamana menivät hankkimaan lapsia, samalla kun järki ja ennaltanäkö lakkasivat toimimasta. Jotenkin tuntuu että ihmiset ajattelevat syntymätöntä lastaan vain söpönä vauvana, eivätkä 5-vuotiaana tai 12-vuotiaana jne. Olen nähnyt ja saanut kokea ihan tarpeeksi mitä lasten hoitaminen on. Minä kun nyt satun ajattelemaan asioita aina 5 tai 10 askelta eteenpäin, niin sen sijaan, että haluan lapsia, joskus toivon että minulla olisi ROHKEUTTA hankkia lapsia. Minut musertaa henkisesti ajatus lapsenkasvatuksesta kokonaisuutena, ja siksi on enemmän kuin todennäköistä että omia lapsia en tule saamaan. Miksi tuntuu välillä että minä näen kaiken kerralla?

mielikuvia tulevaisuudesta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näet sen, mitä tulee oikeasti tapahtumaan. Lastenkasvatuksessa ei myöskään kaikki tule yhdellä kertaa, vaan kaikki tapahtuu vuorollaan.

Mielestäni on vähän turhaa ajatella lastenkasvatusta hirveästi etukäteen, kun ei kuitenkaan tiedä, millaista se sitten todellisuudessa on - ei edes sitä, millainen se syntymätön lapsi on "söpönä vauvana". Se vauva-aika saattaa kuitenkin olla moninkertaisesti työläämpi kuin leikki- tai esimurrosikä.

Lähinnä olen huokaissut helpotuksesta. Sen verran täydellisyyteen pyrkivää porukkaa olen ympärilläni nähnyt.

Tosin jos itse saan joskus lapsia aioin tehdä elämäni mahdollisemman helpoksi, enkä välitä siitä mitä muut sanovat.

Olisin halunnut aikanaan lapsia, mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Hyvänä puolena asiassa on tietysti se, että voin suunnitella elämääni vapaammin kuin lsten äitinä. Aloin mm. vuosi sitten opiskella toista tutkintoani ja nautin siitä kovasti.



Toisaalta tunnen väkisinkin itseni joskus yksinäiseksi, etenkin kun vertaan itseäni vaikka mieheeni, jolla on kolme teiniä ja muutenkin iso perhe. Itselläni on hyvin vähän perhettä jäljellä.



Myös minua loukkaa, kun sanotaan, että lapsettomat jäävät jotenkin vajaammiksi ihmisinä kuin lapsia hankkineet. Olen asiasta vahvasti eri mieltä. Itselläni on ollut elämässä kovia kokemuksia, menetin mm. kaksi perheenjäsentäni hiljattain reilun vuoden välein, lisäksi olen sairastellut jne. Olen oppinut, ettei elämässä voi saada kaikkea, kuten esimerkiksi omaa lasta, vaikka miten olisi sitä mieltä, että "minulla on oikeus lapseen".



Monesti tuntuu siltä, että elämässä kaiken saaneet ja saavuttaneet äiti-ihmiset voivat olla jopa pahemmin keskenkasvuisia loputtomine vaatimuksineen. Joka junaan on tosin siinäkin joukossa.

Lapsen yritystä nyt vuosi takana.

Katson harmissani. Nimittäin säälittää niiden joidenkin vanhempien puolesta kun houkkamaisuuksissaan ja rakkauden innoittamana menivät hankkimaan lapsia, samalla kun järki ja ennaltanäkö lakkasivat toimimasta. Jotenkin tuntuu että ihmiset ajattelevat syntymätöntä lastaan vain söpönä vauvana, eivätkä 5-vuotiaana tai 12-vuotiaana jne. Olen nähnyt ja saanut kokea ihan tarpeeksi mitä lasten hoitaminen on. Minä kun nyt satun ajattelemaan asioita aina 5 tai 10 askelta eteenpäin, niin sen sijaan, että haluan lapsia, joskus toivon että minulla olisi ROHKEUTTA hankkia lapsia. Minut musertaa henkisesti ajatus lapsenkasvatuksesta kokonaisuutena, ja siksi on enemmän kuin todennäköistä että omia lapsia en tule saamaan. Miksi tuntuu välillä että minä näen kaiken kerralla?

mielikuvia tulevaisuudesta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näet sen, mitä tulee oikeasti tapahtumaan. Lastenkasvatuksessa ei myöskään kaikki tule yhdellä kertaa, vaan kaikki tapahtuu vuorollaan.

Mielestäni on vähän turhaa ajatella lastenkasvatusta hirveästi etukäteen, kun ei kuitenkaan tiedä, millaista se sitten todellisuudessa on - ei edes sitä, millainen se syntymätön lapsi on "söpönä vauvana". Se vauva-aika saattaa kuitenkin olla moninkertaisesti työläämpi kuin leikki- tai esimurrosikä.

Ymmärrän että se kasvatus pitäisi kai ottaa päivä kerrallaan ja tilanne kerrallaan. Mutta kun tietää että niitä päiviä tulee vähintään 365 x 18... Ja tilanteita tuplasti :(

Katson harmissani. Nimittäin säälittää niiden joidenkin vanhempien puolesta kun houkkamaisuuksissaan ja rakkauden innoittamana menivät hankkimaan lapsia, samalla kun järki ja ennaltanäkö lakkasivat toimimasta. Jotenkin tuntuu että ihmiset ajattelevat syntymätöntä lastaan vain söpönä vauvana, eivätkä 5-vuotiaana tai 12-vuotiaana jne. Olen nähnyt ja saanut kokea ihan tarpeeksi mitä lasten hoitaminen on. Minä kun nyt satun ajattelemaan asioita aina 5 tai 10 askelta eteenpäin, niin sen sijaan, että haluan lapsia, joskus toivon että minulla olisi ROHKEUTTA hankkia lapsia. Minut musertaa henkisesti ajatus lapsenkasvatuksesta kokonaisuutena, ja siksi on enemmän kuin todennäköistä että omia lapsia en tule saamaan. Miksi tuntuu välillä että minä näen kaiken kerralla?

mielikuvia tulevaisuudesta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näet sen, mitä tulee oikeasti tapahtumaan. Lastenkasvatuksessa ei myöskään kaikki tule yhdellä kertaa, vaan kaikki tapahtuu vuorollaan.

Mielestäni on vähän turhaa ajatella lastenkasvatusta hirveästi etukäteen, kun ei kuitenkaan tiedä, millaista se sitten todellisuudessa on - ei edes sitä, millainen se syntymätön lapsi on "söpönä vauvana". Se vauva-aika saattaa kuitenkin olla moninkertaisesti työläämpi kuin leikki- tai esimurrosikä.

Ymmärrän että se kasvatus pitäisi kai ottaa päivä kerrallaan ja tilanne kerrallaan. Mutta kun tietää että niitä päiviä tulee vähintään 365 x 18... Ja tilanteita tuplasti :(

edelleenkään ne kaikki tilanteet eivät ole olemassa samaan kertaan. Ei siinä kuule paljon ehdi murehtia, että voi vitsi, viiden vuoden päästä on sitä ja tätä. Jos oikeasti elämä menee siihen, että se menee pilalle tulevaisuuden tilanteita murehtiessa, niin kannattaa harkita keskusteluavun hankkimista.

Jos oikeasti elämä menee siihen, että se menee pilalle tulevaisuuden tilanteita murehtiessa, niin kannattaa harkita keskusteluavun hankkimista.

Minä katson että ihmiset (nuoret, eli alle 30v) hankkivat lapsia usein liian kevytmielisesti ja liian itsekeskeisin syin. En minä haluakaan parantua tulevaisuudenhuolistani. Minä haluan että muut parantuvat kevytmielisyydestään ja lyhytnäköisyydestään.

Arvioisin, että noin kymmenellä prosentilla ystävistäni vauva- ja pikkulapsiaika on mennyt heidän omien sanojensa mukaan helposti ilman sairastelua, väsymystä ja rajoituksia aikatauluihin ja "omaan elämään". Ja heitä nähdessäni olen toki kovin iloinen, että ovat onnellisia. Se vaan tuntuu olevan melko harvinaista.

Onnellisia ja onnellisia... se on erilaista onnellisuutta. Sellaista, jota arvelen harvojen lapsettomien tajuavan. Itse en ainakaan tajunnut. Niin suurta onnea, mikä jättää vatsataudit kakkoseksi, verrattuna siihen onneen. Se onni on niin suurta, ettei mikään muu asia voi olla sama. Uskon, että hyvin pieni murto-osa katuu lapsen tekoa.