Miten löytää äitiyden ilo?

Vauvavuosi oli tylsä, rankka ja vauva nukkui todella huonosti. Sitten alkoivat muut ongelmat kehitysviiveen muodossa.



Kyllä, kadun lapsen hankintaa. Osasyy on varmaan se, että en loppujen lopuksi ollutkaan riittävän lapsirakas.



Järjestä itsellesi omia hetkiä, ja ota niistä kaikki irti. Esim. shoppailureissu kaupungille.



Suosittelen myös, että haet lapsellesi päivähoitopaikkaa ja palaat töihin, tarvitset muuta ajateltavaa. Muiden kommentit kannattaa suodattaa.



Ja uskallanko kysyä, tuntuuko että vauvasi "kommunikointi" on jotenkin erilaista?

Mitä tarkoitat? Millälailla se voisi olla erilaista? En osaa kyllä sanoa, koska en tiedä vauvoista paljoakaan.. Lapseni on eloisa ja iloinen. Olen yrittänyt piilottaa häneltä fiilikseni ja touhuamme paljon yhdessä. Luen, laulan ja leikin. Olenkin menossa pian töihin ja löysin lapselle kivan hoitopaikan ihan läheltä. Minulla on hankaluuksia löytää lapselle hoitajaa. Mieheni matkustaa paljon (todella paljon) työn vuoksi. Asumme pääkaupunkiseudulla ja koko tukiverkko on yli 700 kilometrin päässä, sillä olemme pohjoisesta kotoisin. Olin yhteydessä MLL:oon, mutta sieltä ei saanut hoitajaa ainakaan keväällä noin pienelle. Vanhempamme ovat vielä työelämässä, joten eivät kovin usein pääse tänne. "Äitikavereita" olen löytänyt kaupungin vauvakerhosta, mutta he tuntuvat elävän kaikki jossain huumassa tai ainakin esittävät sellaista.

Minäkään en ole koskaan pitänyt erityisemmin lapsista. En tajua, miten menin lapsen tekemään. Ja olen surullinen samalla lapseni puolesta. Toivottavasti hän ei koskaan tulee huomaamaan tätä, sillä se ei ole hänen vikansa. AP

Eli mä löydän oman äitiyden iloni katsoessani noita ihania palleroitani :)

Nyt lapsi on yhdeksän kuukautta. Minusta lapsen hoitaminen on tylsää ja vihaan näitä pitkiä päiviä kotona. Odotan vain, että lapsi nukahtaisi.

Miksi olet vauvan kanssa kotona, 9kk ikäisen kanssa voi jo ihan hyvin liikkua kaupungillakin. Yritä tehdä elämästä vauvan kanssa mukavaa ja nauttia, käykää kahviloissa, piknikillä, tuttavien luona kylässä, ota vauva kantoreppuun ja menkää keinumaan..

Minulla oli samanlaisia tuntemuksia (olen pilannut elämäni ym.) melko pitkään, mutta otin rennosti ja annoin ajan kulua. En koskaan olettanutkaan äitiyden olevan mitään rajatonta riemua alusta asti joten yritin vain suhtautua asiaan rauhallisesti ja se kannatti. Nyt vauva on 7kk ja olen tyytyväinen elämääni ja valintaani, joskus otan vauvan viereen kun nukumme päiväunia ja tuijotan vain sitä nukkuvaa ihanaa tuhisijaa ja tunnen suunnatonta tarvetta suojella ja pitää huolta.

Ei mikään ole tuhoon tuomittua tai pilattua vielä, sinunkin ajattelusi luultavasti muuttuu vielä ja kun lapsi oppii ja kehittyy ja hänen kanssaan voi alkaa tehdä erilaisia asioita ja se lapsen oma persoona tulee esiin, varmasti sinäkin löydät jotain onnea elämäntilanteestasi. Ei pidä masentua eikä luovuttaa.

Mitä tarkoitat? Millälailla se voisi olla erilaista? En osaa kyllä sanoa, koska en tiedä vauvoista paljoakaan..

Oma lapseni sai sittemmin autismin kirjon diagnoosin. Ei siis ole autisti, mutta kommunikointiongelmia on. Ja olen miettinyt, että oliko tämä eräs syy, että lapseni oli vauvani aina jotenkin tyytymätön (ja raskas hoitaa). Mutta älä tästä huolestu, teillä on varmasti kaikki ihan hyvin.

Vaadi neuvolasta apua, lapsiperheiden kotiapua. Ihan sen vuoksi, että miehesi matkustaa paljon, tukiverkkoja ei ole, eikä ostettavaa apua (MLL) saa noin pienelle. Näin tekisin itse nyt, kun olen viisaampi.

Halaus.

Nro 2

Iso osa äitiyden iloa on jakaa vanhemmuus ja kiinnostus lapseen lapsen isän ja myös sukulaisten kanssa. Lasten hoitaminen kuuluisi luonnollisesti olla suuremman joukon kuin yhden aikuisen harteilla. Lasten kanssa on erilaisia vaiheita. Ehkä nautiot tulevista vaiheista enemmän. Perehdy myös lapsen kehitysvaiheisiin teoriassa.

Minkälainen oma äitisuhteesi on? Ja minkälainen on suhteesi isääsi? Oletko kokenut lapsuutesi turvalliseksi?

Onko suhteesi vanhempiisi varautunut? Oletko joutunut hankkimaan rakkautta, oikeastaan pyytämään sitä, tekemällä oikein ja aina niinkuin on käsketty? Vai onko sut hyväksytty omana itsenäsi.

usein laitan lapsen aamupuuron jälkeen liinaan ja lähdemme kaupungille. Saatamme käydä lounaalla jossakin ja vaikka työpaikallani moikkaamassa kavereita. Käyn myös MLL:n kerhossa ja kaupungin kerhoissa ja vauva-aamuissa. Olemme käyneet myös useamman kerran Pohjois-Suomessa junalla ja kerran ulkomaillakin. Toivon, että tämä muuttuu.. ja kiitos lohduttavasta halauksesta. Hienoa, että on paikka, jossa voi ajatuksensa sanoa ääneen. Muutamasti, kun olen yrittänyt kertoa tunteistani äidilleni tai ystävälleni, olen saanut vain vähätteleviä kommentteja, eikä kukaan ole ottanut tosissaan.

Suhteet vanhempiini ovat mielestäni hyvät ja lämpimät. Tiiviitkin. Soittelemme äidin kanssa lähes päivittäin. Koen, että minut on aina hyväksytty tällaisena kuin olen. Isän kanssa suhde on hieman etäisempi, mutta lämmin ja hyvä sekin. Lapsuuteni oli kaiketi ihan normaali. Tavallinen perhe, jossa äiti ja isä ovat opettajia ja neljä lasta. En siis löydä sieltä mitään selitystä.

"jamaan" olen itseni laittanut. Hoksasin hiljan, että on varsin tavallista, että sisarukset nahistelevat yhtenään. En minä halua nahistelua, en jaksa älämölöä. Haluan hiljaisuutta, omaa rauhaa. Milloin, 10 vuoden päästäkö? Jaksanko odottaa?!?!?

yhden piirteen itsessäni kyllä tunnistan. Odotan aina asioilta hirveästi ja petyn sitten. Esim. kuvittelin joskus, että Alpit ovat niin kauniita, että henki salpautuu - kun näin ne, huomasin, että juu, hienot maisemat. Kun menin naimisiin, ajattelin, että se tuntuu jotenkin todella erityiseltä - no, olihan se ihan kiva päivä (kyllä rakastan miestäni). Ajattein myös ennen raskautta, että raskaanaolo on jotenkin mystistä ja ihmeellisen ihanaa - oksensin koko ajan. Ajattelin myös, että kun saa lapsen, sitä rakastaa jotenkin yli kaiken - heh, välillä voisin vaikka lahjoittaa lapseni hyvään perheeseen.

Mä en ole koskaan erityisemmin pitänyt vauvoista. En osaa lukea vauvojen viestejä, enkä oikein kiinnostua niin "osaamattomista" ihmistaimista. Parhaani mukaan olen aina lapseni toki hoitanut.



Mulle äitiys muuttuu iloksi vasta sitten, kun lapsi alkaa oikeasti kommunikoida kunnolla, ja ei toimi enää kuin idiootti koko ajan.



Niin ja meillä on myös kohtalaisen tiukka kuri. Mä tiedän ja tunnen itseni, mä en kestä mitään jatkuvaa älämölöä ja pelmuamista. Jos en pitäisi aika tiukkaa kuria, tiedän että karjuisin täällä pää punaisena, ja varmaan karkailisin lasteni kimppuun vähän väliä. Toki voi olla, että monen mielestä meillä on löysä kuri, ei meillä mitenkään sotilaallisessa järjestyksessä elellä. Mutta vaikka meillä on siis kolme poikaa, he eivät tappele ja hillu ja remua ja riko paikkoja ( näitä oikeasti näkee yllättävän paljon). Sanonkin sulle, tietämättä lapsesi luonteesta sen kummempaa, että panosta kasvattamiseen ensimmäiset 3-4 vuotta ihan tosissaan, ja sen jälkeen saat aika lailla nauttia työsi hedelmistä.



JA kakkoselle sanoisin, että sun tuntemukset autistisen lapsen kanssa on todella normaaleja. Hyvän ystäväni esikoinen on myös autisti, tosin tämä lapsi on todella vaikeasti autistinen. Ystäväni on kertonut usein miten raskasta oli lapsen kanssa, joka oli aina tyytymätön, ja jolta ei saanut takaisin mitään. Varsinkin kun aluksi ei tietenkään tiennyt mikä oli vialla, tajusi vain , että ei tämän näin kuuluisi mennä.

Perhevalmennuksessa kaikki olivat onnesta soikeina. Ajattelin, että minussa on jotain pahasti vialla. AP

ja näihin fiiliksiin lapsen synnyttyä on varmasti vaikuttanut myös se, että lapsi nukkuu huonosti, eikä esim. imetys onnistunut. Olen myös ollut aika paljon yksin vastuussa lapsesta miehen ollessa poissa jopa viikkoja. Olen myös kai aika itsekäs.

jostain vuorovaikutusryhmästä olla kuitenkin apua?



Ystäväni kävi sellaisessa lapsensa kanssa, hänellä lapsi oli todella vaikea, ja äidin oli vaikea kestää ja rakastaa tuota loputtomasti huutavaa pikku hirviötä. Hän koki, että ryhmästä oli oikeasti todella paljon apua.



Ja kukaan ei vielä ole väläyttänyt tässä ketjussa synnytyksen jälkeisen masennuksen mahdollisuutta, se voi joskus olla todella salakavala tila! En ole tätä koskaan kenellekään kertonut, mutta toisen lapseni syntymän jälkeen mietin, miten saisin sen lapsen hengiltä. Usein. EN sitä olisi koskaan tehnyt, ja jälkikäteen ajatukset tuntuvat sietämättömän pahoilta, koska rakastan tuota lasta yli kaiken, ja hän on lapsistani se, joka koskettaa minua syviten. Mutta olin vaan aivan sekaisin silloin.



Olenkin jälkikäteen sanonut miehelleni, että jos vielä joskus meille lapsi tulee, niin kysyy multa aina välillä ihan oikeasti, että mitä mun päässä liikkuu?

Minusta tuntui aivan samalta. Raskaustestin tehtyäni tunsin tehneeni järkyttävän virheen. Koko raskausajan pelkäsin tulevaa, ja vauvavuosi olikin tosi raskas. Vasta lapsen ollessa kaksivuotias aloin rakastaa häntä. Hän meni silloin hoitoon ja minä pääsin myös terapiaan.



Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki tuntuu ihan simppeliltä: en ole mikään vauvaihminen. Jotenkin aina oletetaan, että nainen rakastaa vauvaansa ja ymmärtää mystisesti vauvan sanatonta viestintää. Itse en ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään vauvoista mitään.



Yhden lapsen äitinä olen kuitenkin päässyt helpolla. Lapsi kasvaa nopeasti ja nopeasti sen oman elämänkin taas löytää sen vauvahuurun jälkeen, mikäli ei lisää lapsia päätä tehdä.



Tsemppiä ap:lle. Eivät vauvat osaa ajatuksia lukea. Toimintasi vaikuttaa hyvältä, oikealta ja järkevältä. Kunhan lapsesi kasvaa ja saat jaettua kasvatusvastuuta, pääset töihinkin, niin varmasti helpottaa.

Kun ei muitakaan näy löytyvän.

Synnytysmasennus on hormonalista, sille ei itse voi yhtään mitään.

raskaus oli ns " vahinko", ja olin 18 -vuotias. Voitte kuvitella äitini reaktion. Sukulaiset hylkäsivät minut muutamaksi kuukaudeksi, vanhempani eivät halunneet nähdä minua. En vain mennyt aborttiin, tunsin kaikesta huolimatta rakastavani lasta.



Luulen, että osittain raskausajasta johtuen, en ole osannut iloita lapsestani täysivaltaisesti. Olen kyllä erittäin onnellinen, mutta samoin kuin sinä ap, vihasin yksinäisiä pitkiä kotipäiviä, olin vihainen lapselleni ja itselleni. Olen vihannut myös lapsen isää, joka ei ole osallistunut. Hiljalleen olen hyväksynyt asian niinkuin se on, ja viha on laantunut. Kauan meni sisäistää se, että oma elämä on "katkolla", eikä mitään omaa aikaa ole.



Välillä yhä vihaan lastani. Aina, jos hän sotkee tai kiukuttelee ja meluaa, tai on sairaana ja valvottaa, enkä pääse kouluun, olen katkera ja vihainen - ja toisinaan puran sen lapseen. Inhoan itseäni sen takia.



Äitiyden ilo on mielestäni kaiken työtaakan ja yksinäisyyden alla, ehkä sullakin.

JA kakkoselle sanoisin, että sun tuntemukset autistisen lapsen kanssa on todella normaaleja. Hyvän ystäväni esikoinen on myös autisti, tosin tämä lapsi on todella vaikeasti autistinen. Ystäväni on kertonut usein miten raskasta oli lapsen kanssa, joka oli aina tyytymätön, ja jolta ei saanut takaisin mitään. Varsinkin kun aluksi ei tietenkään tiennyt mikä oli vialla, tajusi vain , että ei tämän näin kuuluisi mennä.

Nro 2 kiittää lohdutuksesta. Ainoan lapsen kohdalla ei tietenkään osannut epäillä mitään. Lapseni ei edes ole syvästi autistinen, mutta puutteellisten kommunikaatiotaitojensa ja voimakasluonteisuutensa takia hän on haastava hoidettava, päiväkodissakin on oma avustaja.

Mutta jälkeenpäin ajatellen apua olisin kaivannut, enkä pelkästään vauvavuonna. Nyt sitä apua on ruvennut saamaan, mutta tunneside lapseen on kyllä rankasti koeteltu ja ilo lapsesta on muuttunut enemmänkin omaishoitajuudeksi.