Lue keskustelun säännöt.
Ajatteleeko muut näin-haluan useamman lapsen, koska pelkään lasten kuolemaa
08.06.2011 |
Jos olisi vain yksi lapsi ja hänelle sattuisi jotain, niin siinä menisi kaikki syyt elää. Vaikka muut ei korvaa puuttuvaa, niin silti jäljelle jääneet lapset antaa syyn elää ja tarkoituksen elämälle.
Kommentit (27)
Olen menettänyt lapseni, mutta niin raakaa kuin se on, niin surussa ihan käsittämättömän iso apu on että on niitä muita lapsia pitämässä pinnalla!
No ainakin minulla niin oli: on vaan oltava läsnä, hoitaa ja toimia.
En ole tehnyt lapsia kuolemanpelossa. En ole ajatellut että lapseni voisi kuolla ennen minua (vaikka niin tapahtuu monta sataa vuodassa tässä maassa että pieni lapsi kuolee sairauteen tai onnettomuuteen).
Olen minäkin leikkinyt joskus ajatuksella että jos lapsi joskus kuolee, mutta ei se ole mitään siihen todellisuuteen KUN lapsi kuolee. Pidät lasta sylissä kun sydän lakkaa ja heppi ei enää kulje. Ei siihen pysty millään valmistautumaan, eikä niin kuulu tehdä.
Ei yksikään lapsi voi korvata toista eikä se ole pienempi menetys mitä useampi lapsi on mutta jos on lapsi jota hoitaa ja kasvattaa kun lapsi kuolee niin se on iso apu.
Kova pala se on jos lapsi kuolee. Ei tälläsen yli koskaan pääse, minulla oli tämä lapsi miltei 6 vuotta. Ja sydämessä aina, ei siitä tartte kokoajan puhua, ei suru tarkoita sitä! Ei se lue otsassani että lapseni on kuollut. En itke kokoajan kun olen hereellä. Nauran lapsieni hassutuksia: "elämä jatkuu -vaikka se lapseltani loppui"! Niinkuin hekin jotka saa keskenmenon, lapsi kuolee syntymässä yms niin lasta surraan, se menetys ja kamaluus siihen palaa aina uudestaan ja uudestaan, vaikkei sitä "näe ihmisestä".
Sitä voi istua samassa pöydässä toisen kanssa vuosien päästä kuolemasta ja vanhemman sydän itkee verta: et näe toisen sisään etkä huomaa kun hän suree edessäsi; kun sun vauva pääsee rippileirille niin joku lapsensa menettänyt muistelee lastaan joka ei tätä samaa hetkeä tule koskaan saamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että jokaisella ihmisellä ja elämällä on Jumalan antama tarkoitus, vaikka elämä olisi miten lyhyt tahansa. Jokainen elää vain rajallisen ajan ja kuolee joka tapauksessa joskus. Elämäni tarkoitus ei ole lapseni, vaikka rakastankin häntä todella, todella paljon. Elämäni tarkoitus on elää elämä Jumalan kunniaksi; rukoilla ja tehdä työtä. Lapsi on lahja, jonka olen saanut Jumalalta. Joka tapauksessa lapsen aikuistuessa joudun luopumaan lapsestani. Aikuistumisen jälkeen side lapseen ei ole enää samanlainen kuin se on tällä hetkellä. Inhimillisestä ajateltuna lapsen menetys olisi valtava tragedia, mutta iankaikkisuusnäkökulman valossa lapsen kuolema ei ole lopullista. Taivaassa me taas joka tapauksessa näemme.
Sittenhän voisi ajatella myös toisinpäin: teen vain yhden lapsen, koska jos siitä tulee rikollinen/narkkari/vanhempiensa pahoinpitelijä, ei tarvitse pelätä, että muistakin lapsista tulee ongelmaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ajattelen niin että kun useampi lapsi niin joku heistä todennäköisesti menestyy elämässään. Aika itsekästä kyllä. Nyt kaksi lasta. Haluaisin vai hyvää ja parasta lapsilleni mutta eihän se koskaan jakaudu tasaisesti se onni.
minulla on kolme lasta ja mielestäni en ole ollut heidän hankkimisessaan itsekäs -vaan lähinnä tyhmä. Minä ajattelen että se on se luonnon voima joka ajaa meidän hankkimaan lapsen/lapset; nyt jälkikäteen tunnen itseni tosiaan hieman tyhmäksi ja heikoksi että en osannut taistella luontoäidin kutsua vastaan. Onhan isossa perheessä/perheessä ylipäätään hyvätkin puolensa, ehkä eniten se elämisen tarkoituksen säilyminen, mutta mitään itsekästä en tässä sirkuksessa näe, en tosiaankaan, huhhuh..