Toinen keskenmeno peräkkäin. Miten olette selvinneet?

romuna

olen saanu 2 keskenmenoa eka helmikuussa rv18+5 ja toisen elokuussa kun ultrassa huomattiin tuulimuna viikkoja olis ollu 10.Jotenkin niistä on vaan selvinnyt eteenpäin.mä en tuota tuulimunaa osannut edes surra vaan tunteena oli vin pettymys ja aloin surra uudellen voimakkaasti sitä enkeli poikaa.nyt raskaana viikkoja 7ja ei tunnu oikein missään,iloinen en osaa olla,muua en pelkääkään ehkä asiaa ei ole vielä sisäistänyt edes kunnolla.

Hei! Pahoittelut keskenmenoista! Täällä kokemusta myös tästä, eli esikoista olemme yrittäneet mieheni kanssa (minä 28 v ja mies 29 v) 02/10 alkaen. Elämäni ensimmäinen raskaus alkoi "helposti" pian ehkäisyn jättämisen jälkeen. Mutta se todettiin rv 13 ilman mitään keksenmenon oireita keskeytyneeksi rv 7+3, eli "vauva" huijasi minua luulemaan olevani raskaana kuutisen viikkoa, ennen kuin karu totuus paljastui. No ensin ajatus oli, että ei enää ikinä uskalla yrittää, mutta sitten kuitenkin tuli tunne, että tästä ei toivu muutoin kuin uudelleen raskautumalla. No plussaa ei alkanut kuulua 5 kuukauteen kaavinnan jälkeen ja sain avuksi clomit koska kierto heittelehti. No clomien myötä tärppäsi jo toisessa kierrossa. Olin valmiiksi pessimisti, eihän tämäkään voi onnistua, koska tilastotiede ei ole koskaan ollut missään asiassa puolellani... No niinhän siinä kävi, että rv 7 todettiin tuulimunaksi ja eikun jälleen kaavintaan.



Tämän toisen keskenmenon jälkeen ajattelin, että pitääkö ihmisen olla niin tyhmä, että yrittää uudelleen, vaikka lopputulos oli arvattavissa. Miksi ei voinut tajuta jo ensimmäisestä keskenmenosta, että meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Mutta sitten iski taas sama, ei tästä asiasta pääse yli ennen uutta plussaa. Vaadin jo useammalta lääkäriltä tutkimuksia (olisin mennyt yksityiselle, mutta matkaa 250 km lapsettomuushoitoja tekevälle yksityiselle), mutta kuulemma kaksi keskenmenoa on aivan normaalia peräkkäin. No nyt sitten tässä ei oikeastaan auta kuin asenne, että pakko tulla raskaaksi mahdollisimman pian vaikka keskenmenon uhalla, koska kolmannen keskenmenon jälkeen ainakaan lääkärit eivät voi evätä tutkimuksia. Tosin meille on luvattu syksylle jo lähete lapsettomuustutkimuksiin pitkän kinuamisen jälkeen, koska minulla ei kuulemma ole ongelmaa raskautumisessa... No ei tää nyt kovin nopeesti näytä esikoinen meille tulevan ja tästä ei oo ollu pätkääkään hyötyä, että on tullut raskaaksi, pelkkää tuskaa vaan. Jos ei tuota tuulimunaa olisi tullut, oltaisiin jo lapsettomuustutkimuksissa ja hoidoissa, mutta näin meitä taas tästä epäonnistumisesta rankaistiin ja tutkimukset siirtyvät.



Toisin sanoen, en tiedä miten tästä eteenpäin ja miten jaksaa, en tiedä edes kumpaa pelkään enemmän sitä että en tule koskaan raskaaksi vai sitä että tulen. Tiedän, että ikä ei meillä vielä tee kiirettä asiaan, mutta ikää tulee lisää koko ajan ja ei tämä voi ainakaan helpommaksi muuttua. Tällä hetkellä luotan clomien ja lasten disperiinin voimaan ja aion myös itse nostaa tuota clomi annosta suuremmaksi, jotta meillä olisi parempi mahdollisuus onnistua.



Voimia sinulle ja älä nyt sinäkään luovuta, ettei myöhemmin kaduta. Jos ei onnista, niin ei voi myöhemmin harmitella, että olis pitäny yrittää.

Sen pettymys ja suru on murskata alleen, koska siinä todellakin menettää lapsen, jolle jo on paikka sydämessä.



Fakta kuitenkin on, että noin 30% raskaukssta menee kesken. Siksi on liian aikaista vetää johtopäätös, että teille "ei ole tarkoitettu" enempää lapsia. Emme tiedä, saatteko vielä lapsia, mutta kaksi keskenmenoa eivät ole sen mittari, etteikö lapsia voisi vielä tulla.



Itsekin olen saanut kokea keskenmenoja, joiden jälkeen vielä sain elävän lapsen. Kuitenkaan ette voi perustaa toivoanne toisten tarinoihin.

Jutelkaa lääkärin kanssa kun olette käsitelleet surunne ja pettymyksenne. Tärkeää on, että miehesi kanssa jaatte surunne ettekä eristä toisianne siitä. Myös hormonit auttavat omalta osaltaan selviämään keskenmenosta. Kun hormonitoiminta tasaantuu, on vasta jatkosta miettimisen paikka.



Siunausta!



diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Eilen olin sitten sairaalassa kaavinnassa. Lääkkellinen tyhjennys ei onnistunut. Pari viikkoa odottelin, mutta raskausoireet oli edelleen ennallaan ja lopulta suostuivat ultraamaan. Ainoastaan sikiö oli tullut ulos, muu raskausmateriaali oli edelleen kohdussa. Kaavinta meni ihan hyvin vaikka karu kokemus se oli. Nyt kuitenkin tuntuu, että on mahdollisuus päästä taas hieman eteenpäin, kun raskausoireet eivät ole muistuttamassa koko ajan asiasta.



Miehen kanssa olen onneksi pystynyt käymään asiaa läpi ja saanut tukea. Edelleen tunteet vaihtelevat ja mukaan on tullut myös kiukku ja katkeruus. Mutta nämä ilmeisesti kuuluvat asiaan. Kunhan tästä hieman toipuu, niin tarkoituksemme on vielä yrittää. Tai lähinnä katsoa, mitä tuleman pitää. Eli ehkäisyä emme käytä, mutta raskaustestit ja varhaisultrat saavat jäädä. Ei mitään ylimääräistä hössötystä ja odotuksia, aika ja keho saa näyttää kuinka käy. Ehkä pettymyskään ei olisi niin suuri, jos jotakin taas käy.



KirkkoSisko, olet ihan oikeassa, se on lapsen menetys. Vaikka se ei vielä ollutkaan valmis lapsi. Mutta meille se oli jo rakas lapsi. Välillä tuntuu, etteivät jotkut läheiset ymmärrä, miksi sikiötä surraan niin kovasti. Pahimmalta tuntuu vastaukset, että siinä oli jotakin vikaa ja luonto hoiti sen pois. Vaikka näin olisikin, ei se poista tuskaa.



Toivon myös teille paljon voimia ja onnea uuteen yritykseen. Oikeassa olette myös siinä, että tämä tie on käytävä nyt loppuun, ettei tarvitse myöhemmin katua.