Lue keskustelun säännöt.
Miten säilytän ystäväni?
02.06.2011 |
Yleensä osallistun vain asiaketjuhin, mutta nyt tarvitsen vertaistukea. Siellä toisessa päässä oleva, auta!
Ongelma: Hyvä ystäväni sai lapsen vuosien yrittämisen jälkeen. Vaikeiden vuosien aikana hän ei voinut käydä lapseni (=kummilapsensa) syntymäpäivillä 5 vuoteen, kuulla keneltäkään lapsijuttuja, nähdä kollegojensa lapsia, ottaa vastaan omia synttärionnitteluja (muistutti biologisen kellon tikityksestä) jne. Tästä luonnollissti seurasi, etten 5 vuoteen voinut kertoa hänelle omista lapsistani mitään, en edes huoliani. Mikä oli ihan ok, en ole mikään lapsista "hehkuttaja", minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Keskustelen mielummin työstä, kulttuurista jne.
Nyt kun hänellä 1 v esikoinen, puhe on pelkkää lapsijuttua, lapsen lahjakkuutta, leluja, varusteita, imetystä, vaipanvaihtoa, ensisanoja (4 kk ikäisenä!), kävelyä. Eikä mitään muuta. Muista asioista hän ei lähde keskustelemaan pidemmälle. Ajattelin, että se menee ohi, ei mene.
En VOI sanoa mitään. Mutta sisimmässäni kiehuu. Miten eteenpäin?
Kommentit (2)
tuo etäisyyden otto on tuntunut minustakin luonnollisimmalta vaihtoehdolta. Ystävyytemme on kuitenkin niin pitkä, perustuu muihin asioihin ja ymmärrän hyvin hänen tilannettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet jo vuosia joutunut varomaan sanojasi hänen seurassaan, en osaa kuvitella, että hän olisi sinulle enää kovinkaan tärkeä tuki. Enemmänkin sellainen tuttava.
Minä siis varmaan puhuisin suuni puhtaaksi - ihan rehellisesti. Kertoisin, miten ärsyttävää on ensin vuosikausia varoa, ettei puhuta mitään lapsista ja nyt sitten ei voida puhua mistään muusta kuin hänen lapsestaan. Ei ystävyys toimi noin. Hän siis olettaa, että ystävyys on pelkästään hänen itsensä huomioon ottamista.
Minäkin kärsin vuosikausia lapsettomuudesta enkä ikinä laittanut läheisiäni tuollaisen mankelin läpi, vaikka välillä teki tosi tiukkaa nähdä niitä sukulaislapsia, kun itsellä oli hoidot taas epäonnistuneet. Myönnän toki sen, että kun viiden vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen sen oman vauvan sain, taisin kyllä vuoden verran puhua vain siitä... Otin kuitenkin mielestäni vain takaisin sitä aikaa, kun olin nöyränä kuunnellut muiden vauvajuttuja ja suuttumatta sietänyt jopa (hyväätarkoittavat?) neuvot siitä, miten niitä lapsia oikeasti tehdään.
Olisiko mahdollista, jos sinnikkäästi vaihtaisit puheenaihetta? Tai vastaavasti alkaisit höpistä omista lapsistasi, jolloin hän ehkä tajuaisi oman vikansa? Jos et kykene mitään sanomaan, sinun ei auta muu kuin ottaa vähän etäisyyttä ja katsoa jonkin ajan kuluttua uudestaan, onko tilanne muuttunut.