Miehen synnytyksen jälkeinen masennus?

Mikään ei enää kiinnostanut, joi paljon ja luuhasi kavereidensa kanssa. Lopulta erosimme, kun minulta meni hermot aikuista lasta ja vauvaa paapoessa. Ja ennen vauvaa mies oli ns unelmavävy-ainesta. Jälkeenpäin ajateltuna taisi kärsiä masennuksesta..

kokemusta?

Isällä keski aika pitkään tajuta, että on isä. Sen tajuttuaan hän ärtyi helposti, koki paljon syyllisyyttä siitä, ettei osannut olla isä. Sitten, kun tuli aggressiivisuus kuvaan hän hakeutui lääkärille. Minulla, kun oli jo todettuna synnytyksenjälkeinen masennus, hän sai sitten saman tuomion ja sitten ruvettiinkin tukemaan koko perhettä, eikä enään keskitytty vain minuun.

eli huutanut minulle, haukkunut, kiroillut, sanonut lähtevänsä jne. Ei kuitenkaan mitään fyysistä.



Itse en usko kärsiväni masennuksesta, mutta väsynyt olen kyllä. Onko muita kokemuksia tai vinkkejä???



Ap

Aloitin eilen samasta aiheesta uuden aloituksen, kun en huomannut viestiäsi:



Meillä on viime vuoden puolella syntynyt vauva. Lapsi on toivottu ja harkittu. Parisuhteemme ennen raskautta oli mielestäni tasapainoinen ja rakastava.



Miehen persoonallisuus alkoi kuitenkin raskauden aikana muuttua.



Mies on mm.



- lihonut 15g

- lopettanut kaikki harrastuksensa, mukaan lukien lenkkeilyn, mikä ei olisi niin aikaan ja paikkaan sidottu.

- ei halua seksiä.

- ei pidä juuri yhteyttä kavereihinsa.

- ei järjestänyt eikä hänelle järjestetty varpajaisia.

- ei kiinnostu oikein mistään.

- viettää paljo aikaa äitinsä luona. Anoppikin ihmettelee tätä minulle.

- nukkuu omasta aloitteestaan usein sohvalla.

- viikonloppuisin ei halua tehdä oikein mitään. Nukkuu, nukkuu, nukkuu ja murjottaa.

- lomalla sama juttu: loma ei kuulemma tunnu enää lomalta.

- antaa ymmärtää, että hänen elämänsä oli nyt tässä.

- on päiviä, jolloin hän ei edes katso minuun.

- hyvä työtarjous meni ohi suun, syy on kuulemma se kun kotona ei saa olla rauhassa ja rentoutua.

- joskus mies menee lattialla makaamaan, kun kuulemma kaikki on p:skaa.

- työpaikallakin kaikki on huonosti.

- jos olen kipeä tai surullinen, hän ei suostu katsomaankaan minuun.

- hänen mielestään teen kaiken aina väärin.



Olen yrittänyt saada häntä aktivoitumaan, tapaamaan kavereitaan, lähtemään lenkille, lähtemään kanssani jonnekin, lääkärille. Mikään ei kiinnosta.



Hän on täysin muuttunut mies, en tunnista samaksi. Hänen kaverinsa ovat lapsettomia, ymmärtäisin jos hän kaipaisi takaisin siihen elämään, mutta kun ei hän halua enää baarin tms. Ei pidä heihin yhteyttä.



Lisäisin vielä, että meillä asiat pahenee kuukausi kuukaudelta. Olisin kuvitellut sen menevän juuri päinvastoin.

Aloitin eilen samasta aiheesta uuden aloituksen, kun en huomannut viestiäsi:

Meillä on viime vuoden puolella syntynyt vauva. Lapsi on toivottu ja harkittu. Parisuhteemme ennen raskautta oli mielestäni tasapainoinen ja rakastava.

Miehen persoonallisuus alkoi kuitenkin raskauden aikana muuttua.

Mies on mm.

- lihonut 15g

- lopettanut kaikki harrastuksensa, mukaan lukien lenkkeilyn, mikä ei olisi niin aikaan ja paikkaan sidottu.

- ei halua seksiä.

- ei pidä juuri yhteyttä kavereihinsa.

- ei järjestänyt eikä hänelle järjestetty varpajaisia.

- ei kiinnostu oikein mistään.

- viettää paljo aikaa äitinsä luona. Anoppikin ihmettelee tätä minulle.

- nukkuu omasta aloitteestaan usein sohvalla.

- viikonloppuisin ei halua tehdä oikein mitään. Nukkuu, nukkuu, nukkuu ja murjottaa.

- lomalla sama juttu: loma ei kuulemma tunnu enää lomalta.

- antaa ymmärtää, että hänen elämänsä oli nyt tässä.

- on päiviä, jolloin hän ei edes katso minuun.

- hyvä työtarjous meni ohi suun, syy on kuulemma se kun kotona ei saa olla rauhassa ja rentoutua.

- joskus mies menee lattialla makaamaan, kun kuulemma kaikki on p:skaa.

- työpaikallakin kaikki on huonosti.

- jos olen kipeä tai surullinen, hän ei suostu katsomaankaan minuun.

- hänen mielestään teen kaiken aina väärin.

Olen yrittänyt saada häntä aktivoitumaan, tapaamaan kavereitaan, lähtemään lenkille, lähtemään kanssani jonnekin, lääkärille. Mikään ei kiinnosta.

Hän on täysin muuttunut mies, en tunnista samaksi. Hänen kaverinsa ovat lapsettomia, ymmärtäisin jos hän kaipaisi takaisin siihen elämään, mutta kun ei hän halua enää baarin tms. Ei pidä heihin yhteyttä.

Lisäisin vielä, että meillä asiat pahenee kuukausi kuukaudelta. Olisin kuvitellut sen menevän juuri päinvastoin.

Olipa tuuri, että satuin huomaamaan viestisi. Teillähän on ihan sama tilanne kuin meillä. Itsekin voisin lisätä listaani vielä tuon sohvalla nukkumisen.

Haluaisin niin kovasti ymmärtää ja tukea miestä, mutta kun häntä ei huvita jutella eikä hakea apua. On vaan ja möllöttää - ja valittaa väsymystään.

Itselläni alkaa olla hermot aika tiukalla, kun kuitenkin hoidan vauvan lähes yksin, kodin, kaikki yöheräämiset (joita on useita) jne. ja mies valittaa että väsyttää.. Tuntuu, että minulla ei ole tilaa koskaan sanoa, että väsyttää tai haluaisin apua. On tämä uusi elämäntilanne minullekin esikoisen äitinä. Jos mies ei tuosta tokene, niin en kyllä tiedä mitä teen. Jatkuva negatiivisuus ja saamattomuus jotenkin tarttuu ja pelkään, että mies vetää minut mukanaan tuohon vellontaan.

Kesä ja lomat tulossa, mutta mies ei jaksa miettiä mitään ohjelmaa. Edes mökille ei jaksa lähteä. Tosi kiva kesä varmaan siis...

Kuulostaa tutulta. :/ Minun mieheni on suoraan sanonut, ettei hän ole onnellinen. Hänen perussävynsä on nykyään negatiivinen, mikään ei inspaa eikä hän löydä paloa mihinkään. Ei seksiin, ei harrastuksiin, ei tv-ohjelmiin, ei kavereihin. Meilläkään ei ole kesäksi minkäänlaisia suunnitelmia.



Hänen ratkaisunsa kaikkeen on painua äitinsä luo rauhaan.



Minä olen aivan ihmeissäni, koska tämä mies on ennen ollut yksi iloisimmista ja nauravaisimmista ihmisistä. Hänellä on ollut paljon kavereita ja harrastuksia. Ei ole paljoa valittanut. Nyt on kaikki pielessä.



Tilanne on sikälikin kummallinen, että minä olen lapsesta onnellinen. Ja minun onnellisuuteni häiritsee häntä. Tuntuu kuin hän yrittäisi vetää minua mukaan siihen samaan sumuun. Yritän kovettaa itseni, ettei näin käy, mutta sitten vaikutan kylmältä.



Puhuin tästä neuvolassa joskus, mutta ainoa saamani vastaus oli se, että minun pitäisi ymmärtää ja antaa läheisyyttä. Mutta kun mies ei halua sitä läheisyyttä!

Olen yrittänyt ylipuhua häntä pariterapiaan, jos hän siellä heräisi näkemään ongelmansa ja saisi ohjausta omaan terapiaan. Mutta eipä mies innostu tästäkään.



T. numero 9

Kiinnostaisi tietää mikä tilane on teillä näin kahden vuoden jälkeen? Kyselee samassa tilanteessa nyt oleva....

Ei ole ollenkaan harvinaista, että mies ei ole raskausaikana oikeastaan ajatellut vauvaa juurikaan, ja siksi se, että vauva on siinä, konkreettisena pienenä ihmisenä, voi olla iso shokki ja järkytys.

Meillä mies eli koko raskausajan kuin ennenkin, ja tajusi jotenkin vasta vauvan synnyttyä, kuinka iso ja lopullinen vastuu lapsesta on. Ei ollut aggressiivinen mutta muuten paljon ajatuksissaan eikä häneen saanut oikein yhteyttä. Oli paljon poissa kotoa eikä mitenkään erityisesti ottanut kontaktia lapseen. Tuo kausi meni ohitse ja hän on nykyään erittäin hyvä isä.



Aggressiivisuus on minusta huolestuttava merkki, joten jos toi jatkuu,niin miehen olisi hyvä käydä lääkärissä.

oli ehkä hieman samantyyppinen tilanne. Mies vaan lisäsi poissaolojaan vauvan syntymän jälkeen. Matkusteli paljon, kävi kavereiden kanssa ulkona jne ennen vauvaa ja todella luulin, että menot vähenee radikaalisti syntymän jälkeen. Olimme puhuneetkin tästä ja mies lupasi. Mutta toisin kävi, mies lähti 2 viikon ulkomaanmatkalle kaverinsa kanssa, kun vauva oli 2 kk ikäinen ja toiselle matkalle vauvan ollessa vajaa 5 kk. Ei auttanut itku, rukoileminen, puhe ei mikään. Lähti vaan ja joka väliin jaksoi mainita, että pärjääväthän yksinhuoltajatkin, mitä ihmettä valitan.. Jatkoi harrastuksiaan 4 iltana viikossa, ramppasi harva se vloppu kaverinsa luona toisessa kaupungissa, kun piti kuulemma nähdä häntäkin ja vaihtaa kuulumisia. Aikaisemmin ei todellakaan ollut kovin usein käynyt kaveriaan tapaamassa. Tuntui, että mies keksi ihan mitä vaan, jotta pystyi olemaan hyvän "tekosyyn" avulla poissa kotoa. Vastuu lapsesta oli 99% minulla ja tämä tilanne on alkanut helpottaa vasta nyt lapsen ollessa lähes 9 kk ikäinen. Olen loppuun palanut, väsynyt, kyllästynyt ja pettynyt. Ehkä mies oli ja on ehkä edelleenkin masentunut, olen hänelle tästäkin sanonut mutta hänen mielestään kavereidenkaan elämä ei ole muuttunut laseten myötä, on minun päässäni ajatus, että lapset muuttavat jotain. Kuitenkaan hän ei tajua sitä, että hänen käytöksensä takia minun oma elämäni on täysin nollassa, koko valveillaoloaikani pyörii vauvan ympärillä, koska mitään tukiverkkoa ei ole. Ei ole esim. mummia, jolle voisin lapsen viedä hoitoon. Minulla on miehen mielestä asenneongelma, mutta ei kuitenkaan suostu jäämään lapsen kanssa kotiin, jotta minä pääsisin vaikka lasilliselle ystävieni kanssa. Kuulemma ei ole miehelle luonnollista jäädä noin pienen lapsen kanssa yksin kotiin, naiset on luotu lapsia hoitamaan. Kukaan hänen kavereistaan ei ole hoitanut vauvaa yksin, jos vaimo on ollut viihteellä, silloin mummit on pyydetty apuun. Mutta kun meillä ei ole mummeja.. Pikkuhiljaa mies on nyt alkanut muuttaa ajatusmaailmaansa ja alkanut huomaamaan, että lapsen kanssa on mukavaa. No, lapsi on jo 9 kk joten onhan hänen kanssaan ihan erilaista, kun ihan pikkuvauvan kanssa.



Olen sanonut miehelle, että jos tämä tilanne ei pian muutu pysyvästi parempaan suuntaan meidän yhteisen perheemme kannalta, minä ja poika muutamme pois ja haen avioeroa. Eipähän tarvitse ainakaan pettyä miehen käytökseen yhä uudelleen ja uudelleen.



Tsemppiä, hakekaa miehellesi apua. Minkä ikäisestä vauvasta on kyse?

Ja tilanne on mielestäni pikku hiljaa pahentunut koko ajan. Mies hukuttautuu töihin ja loppuajan mässäilee herkuilla. Harrastukset on lopetettu ja kavereita ei jaksa nähdä. Yleisvireeltään alakuloinen ja menettää hermonsa tosi helposti. Hän ei jotenkin osaa nauttia vauvan seurasta, vaan jos joskus katsoo hetken vauvaa, niin pelaa samalla kännykällään, eikä leiki vauvan kanssa jne.



Itsekään en tuollaisen miehen kanssa kyllä toista lasta enää tee, koska kaikki kaatuu minun niskaani. Ellei kyse ole sitten tosiaan masennuksesta, josta toki voi parantuakin.



Mielelläni kuulisin muitakin kokemuksia.

Hei täälläpä puhuu mies ja epäilen että mun kohdalle on tullu toi synnytyksen jälkeinen masennus. Kaikki alkoi vuosi sitten helmikuussa kun rupesin saamaan paniikkikohtauksia (ja saan niitä edelleen, välillä parempia kausia välillä huonompia) sekä ahdistuneisuutta sekä ihmismassoissa olemisen pelkoa. Ennen olin rempseä huumorintajuinen iloinen ja ennenkaikkea kova urheilemaan koska rakastin sitä, jota toki olen vieläkin mutta en saa siitä mitään irti treenaan vain koska pakotan itseäni. En uskalla mennä lapseni kanssa ilman äitiä julkisille paikoille(sisätiloihin, vaunulenkit onnistuu). Emäntä käy nykyisin töissä ja minä olen kotona lapsen kanssa. Mikään ei kiinnosta ja en uskalla tehdä mitään kun saan paniikkikohtauksia. Funtsinu tässä vuoden kaikkee mistä nämä vois johtua ja nyt vasta vuoden oireiden jälkeen äkkäsin että tää on pakko olla masennusta lapsen syntymän jälkeen(lapsi nyt 1v4kk). Musta on todella vaikea ottaa vastuuta, kahdestaan lapsen kanssa menee ihan hyvin mutta jos joitakin tulee kylään alkaa ahdistamaan ja saan paniikkikohtauksen, eli siis jos yksin olen en halua nähdä ketään vieraita/sukulaisia. Elämä tuntuu tällä hetkellä yhdeltä helvetiltä, vaikka rakastankin lastani ja vaimoani henkisellä puolella alko ongelmat silloin kun kaikki hyvin. Todella paljon olen elämässä kokenut asioita joista pitäisi jo masentua, mutta aina olen selvinnyt eikä ole mitään henkistä ollut, mutta nyt kaikki kääntynyt. Varasin lääkärinajan maaliskuulle aion siellä mainita epäilyksestäni tähän masennukseen. Ennen näin kavereita usein ja tykkäsin hengata niiden kanssa, nykyään välttelen kaikkea sosiaalista toimintaa perheen ulkopuolelta, en tiedä miksi, se vain ahdistaa. Viinaa menee varmaan 5x se määrä mitä ennen lasta, eli siis lisääntynyt todella ahdistuneisuuden takia kun ei uskalla minnekkään mennä ilman alkoholia, tai vähintään se pitää olla lähettyvillä jos alkaa paniikkia iskemään. Että sellasta, uskon silti että tästä vielä joskus parannun:) Koittakaa jaksaa ukkojanne! Vielä asia mitä pelkään enkä tiedä miksi, pelkään lapseni kanssa monesti että minä sekoan tai lyön lastani tms vaikka en ikinä ole lyönyt ketään enkä ole agressiivinen(mitä nyt nykyisin hermostun todella vähästä), pelkään vain että jotain pahaa tapahtuu, olenko tulossa hulluksi tms, sittenpä se paniikkikohtaus onkin taattu jos näitä ajatuksia en saa pois päästäni. Kai sitä pelkää tärkeintä ja viattominta asiaa maailmassa että sille tekee itse jotain pahaa vaikka kuitenkaan ei tekisi. Vastuusta kaikki johtuu.. Eniten ehkä ärsyttää kun olen tehnyt 3vuotta jo työuraa ja nyt on paniikit ja ahdistukset niin pahoja etten pysty oikein haastatteluihinkaan menemään. Ennen joulua vielä kävin haastatteluissa ja muissa mutta nyt en enää pysty en tiedä miksi. Sovittiin lapseni äitin kanssa että olen nyt kotona lapsen kanssa ja pidän isyyslomat kesällä ja sen jälkeen katsotaan työkuviot/opiskelut kuntoon. tosiaan olen 23vuotias mies.

Miesten synnytyksen jälkeinen masennus kestää 20 vuotta.

Mikäs on nykyinen tilanteesi? Tarina kuulostaa yllättävän tutulta

23vmies kirjoitti:

Hei täälläpä puhuu mies ja epäilen että mun kohdalle on tullu toi synnytyksen jälkeinen masennus. Kaikki alkoi vuosi sitten helmikuussa kun rupesin saamaan paniikkikohtauksia (ja saan niitä edelleen, välillä parempia kausia välillä huonompia) sekä ahdistuneisuutta sekä ihmismassoissa olemisen pelkoa. Ennen olin rempseä huumorintajuinen iloinen ja ennenkaikkea kova urheilemaan koska rakastin sitä, jota toki olen vieläkin mutta en saa siitä mitään irti treenaan vain koska pakotan itseäni. En uskalla mennä lapseni kanssa ilman äitiä julkisille paikoille(sisätiloihin, vaunulenkit onnistuu). Emäntä käy nykyisin töissä ja minä olen kotona lapsen kanssa. Mikään ei kiinnosta ja en uskalla tehdä mitään kun saan paniikkikohtauksia. Funtsinu tässä vuoden kaikkee mistä nämä vois johtua ja nyt vasta vuoden oireiden jälkeen äkkäsin että tää on pakko olla masennusta lapsen syntymän jälkeen(lapsi nyt 1v4kk). Musta on todella vaikea ottaa vastuuta, kahdestaan lapsen kanssa menee ihan hyvin mutta jos joitakin tulee kylään alkaa ahdistamaan ja saan paniikkikohtauksen, eli siis jos yksin olen en halua nähdä ketään vieraita/sukulaisia. Elämä tuntuu tällä hetkellä yhdeltä helvetiltä, vaikka rakastankin lastani ja vaimoani henkisellä puolella alko ongelmat silloin kun kaikki hyvin. Todella paljon olen elämässä kokenut asioita joista pitäisi jo masentua, mutta aina olen selvinnyt eikä ole mitään henkistä ollut, mutta nyt kaikki kääntynyt. Varasin lääkärinajan maaliskuulle aion siellä mainita epäilyksestäni tähän masennukseen. Ennen näin kavereita usein ja tykkäsin hengata niiden kanssa, nykyään välttelen kaikkea sosiaalista toimintaa perheen ulkopuolelta, en tiedä miksi, se vain ahdistaa. Viinaa menee varmaan 5x se määrä mitä ennen lasta, eli siis lisääntynyt todella ahdistuneisuuden takia kun ei uskalla minnekkään mennä ilman alkoholia, tai vähintään se pitää olla lähettyvillä jos alkaa paniikkia iskemään. Että sellasta, uskon silti että tästä vielä joskus parannun:) Koittakaa jaksaa ukkojanne! Vielä asia mitä pelkään enkä tiedä miksi, pelkään lapseni kanssa monesti että minä sekoan tai lyön lastani tms vaikka en ikinä ole lyönyt ketään enkä ole agressiivinen(mitä nyt nykyisin hermostun todella vähästä), pelkään vain että jotain pahaa tapahtuu, olenko tulossa hulluksi tms, sittenpä se paniikkikohtaus onkin taattu jos näitä ajatuksia en saa pois päästäni. Kai sitä pelkää tärkeintä ja viattominta asiaa maailmassa että sille tekee itse jotain pahaa vaikka kuitenkaan ei tekisi. Vastuusta kaikki johtuu.. Eniten ehkä ärsyttää kun olen tehnyt 3vuotta jo työuraa ja nyt on paniikit ja ahdistukset niin pahoja etten pysty oikein haastatteluihinkaan menemään. Ennen joulua vielä kävin haastatteluissa ja muissa mutta nyt en enää pysty en tiedä miksi. Sovittiin lapseni äitin kanssa että olen nyt kotona lapsen kanssa ja pidän isyyslomat kesällä ja sen jälkeen katsotaan työkuviot/opiskelut kuntoon. tosiaan olen 23vuotias mies.

mikäa on nykyinen tilanteesi. Kuulostaa tutulta tarinalta.