Olitko lapsena selviytyjä? Miten menee nykyään?

Ja niin ovat lapsenikin.

välillä mietin että millainen minusta olisi tullut jos olisi ollut helpompaa lapsena. turhapa sitäkään on murehtia, eteenpäin mennään.

Äidillä oli omat ongelmansa vanhemmuuden ja oman elämänsä kanssa. Itse koen olevani lapsilleni aivan toisenlainen (hyvä) äiti. Itse olen kyennyt muodostamaan toimivan parisuhteen, asettumaan työelämään ja elämään tavallista tyydyttävää arkea.

jälkeen vanhempani erosivat ja elämä parantui huomattavasti uuden, fiksun isäpuolen astuttua kuvioihin. Olin ainoa lapsi ja mm. juossut kirveen kanssa riehunutta isää karkuun, etsinyt nitroja sydänkohtauksessa korisevalle humalaiselle isälle jne. Näitä asioita koin jo ihan alakoululaisena. Koulua olen vaihtanut peruskouluaikana 7 kertaa ja kiusatuksi en ole tullut, koska uskalsin pistää hanttiin. Yritystä toki oli ja moneen otteeseen.



Elämä on mallillaan, mieheni on kuin ispuoleni: rauhallinen, puhuu asioista, on hyvä isä, eikä läträä viinan kanssa. En ole olut masentunut, mutta huomaan mm. riiteleväni huutamalla, tavaroita tosin en ole paiskonut enää vuosiin (lapsuudenkodin malleja).

Jouduin aika usein pitämään huolta pikkusisaruksista, kun äiti oli mielisairaalassa ja isä oli päivät pitkät töissä ja kokouksissa. Yhden tapauksen muistan hyvin: N. 10-vuotiaana tein kalakeittoa isän tuomista ahvenista. Perkasin kaloja ja vedentulo katkesi jonkun putkirikon takia. Kun sain ne lopulta perattua joten kuten ja keiton kiehumaan (onneksi olin ottanut vettä kattilaan) niin sitten katkesi sähkö. 70-luvun energiakriisin aikaan sähkökatkoksia oli vähän väliä. Mun isoveli teki jonkun tuliviritelmän ja kattila laitettiin sen päälle, keitto kypsyi ja me saatiin mahat täyteen.



Onneksi silloin ei ollut niin kärkästä lastensuojelua kuin nykyään. En lapsena edes ajatellut, että elämä olisi mitenkään hankalaa. Me kaikki sisarukset pärjätään oikein hyvin ja äidilläkin menee paljon paremmin kuin tuolloin, vaikka fyysisiä vaivoja onkin.