Puolison velvollisuus tukea laihduttajaa?

Kun laihdutin, mieheni söi herkkunsa silloin kun olin lenkillä tai muuten poissa kotoa. Lisäksi hän tietysti kieltäytyi hesestä yms. kanssani, koska ulkonasyömisreissut väheni.



Kaverin mies osti laihduttavalle kaverilleni kaupasta suklaalevyn, heitti sen pöydälle ja sanoi: "Ostin tuollaisen, saat itse päättää syötkö sen vai et." Musta toi on jo törkeää.

Jos puoliso haluaa syödä herkkuja, vaikka toinen puolisoista laihduttaa, pitäisi hänen tehdä se esim. työpaikallaan tai tämän laihduttajan suostumuksella. Jotkut laihduttajat kestävät houkutuksia paremmin, toiset taas eivät lainkaan. Puolison pitäisi aina pyrkiä tukemaan laihduttajaa (jos siis kyse terveellisestä laihdutuksesta).



Minua harmittaa oman puolisoni välinpitämättömyys siihen, että minulla ei ole aikaa harrastaa liikuntaa. Kun viimein saan lapset nukkumaan, yritän toki sen tehdä, mutta aika usein olen liian väsynyt. Omaa aikaa en puolisoni mielestä tarvitse vaan tuon pitäisi riittää. Puolisoni mielestä on kuitenkin tärkeää, että harrastan ylipäätään liikuntaa, se ei vain saa olla pois häneltä (hän ei halua vahtia lapsia). Jos en jaksa illalla myöhään enää laittaa zumba-dvd:tä pyörimään, saan kyllä haukut, mutta esim. hän ei voi tuntia aiemmin vapauttaa televisiota minua varten vaan minä kuulemma joudan zumbailemaan, kun hänkin on mennyt nukkumaan...

En pitäisi normaalin parisuhteen kannalta asiallisena ilmoittaa että "mä laihdutan, joten sulla on velvollisuus syödä suklaasi salaa kun mä en ole paikalla niin etten mä joudu näkemään sitä". En toisaalta pidä kovin toimivana myöskään sitä että toinen laihduttaa ja toinen tekee vieressä numeroa siitä miten iiihanalta se suklaa maistuukaan.



Eli siis olisi empaattista tukea laihduttajaa hänen tavoitteessaan, vaikkei se velvollisuus olekaan. Se on sitten kunkin asia kuinka paljon empatiakykyä tarvitsee puolisossaan.

Sama pätee esim. työkavereihin. Yhdessä entisessä työpaikassani oli huomattavan lihava nainen, joka oli päättänyt laihduttaa. Joskus jotkut työntekijöistä toivat herkkuja, ja useamman kuin kerran joku yritti saada tämän laihduttajankin herkuttelemaan tyyliin "ei se haittaa jos vähän otat". Mä aina kielsin näitä tuputtajia, koska tämä laihduttaja oli tehnyt selväksi, että hänellä oli hyvin tiukka kaloriraja ja yksi herkuttelupäivä viikossa.



Hän olikin saanut jo kymmeniä kiloja pudotettua enkä ymmärrä, miten joillakin oli niin vaikea käsittää, että ei tarkoittaa ei. Mä aina kommentoin näille tuputtajille, että ei saa yrittää houkutella laihduttajaa syömään, vaan pitää uskoa kerrasta.

kuulostaa vähän liian vahvalta sanalta. Mutta tasapainoisessa aikuisten parisuhteessa toinen tukee toista oli sitten kyse laihduttamisesta tai jostain muusta.

kun toinen on valmiiksi normaalipainoinen, tai laiha tai peräti anorektinen? Näkee vaan itsensä lihavana ja laihduttaa laihduttamistaan. Mikä tällöin on puolison velvollisuus?

on todellinen, eli rajattu aika, jonka aikana laihdutaan.



Jos puoliso on jojoilija joka on vähän väliä laihdutuskuurilla, ei häntä ole mikään pakko tukea.

Onko velvollisuus liian voimakas sana myös esim. alkoholismin yhteydessä?

Olen itsekin ylipainoinen (noin 4 kg puuttuu siitä että paino laskisi alle sen maagisen BMI 25:n) enkä todellakaan pidä tätä ongelmaa millään lailla verrannollisena alkoholismiin, joka on henkilölle itselleen hengenvaarallinen ja usein myös hänen lähipiirilleen sosiaalisesti todella tuhoisa tila.

hengenvaarallista (tai ainakin todella haitallista terveydelle) ja syömishäiriö lähipiirillekin vaikea.

Alkoholismia - kuten lihavuuttakin - on monenlaista.



En tiedä, olenko itsekään vertauksesta niin vakuuttunut. Pohdiskelen lähinnä asiaa.

(kuten tuon velvollisuus-asiankin kohdalla)

Ei minustakaan voi pitää velvollisuutena sitä, että kannustaa puolisoa voittamaan lihavuuden tai sen enempää alkoholismiakaan. Mutta rakastavassa normaalissa parisuhteessa puoliso HALUAA tukea toista tuollaisessa tilanteessa.