En tajua miks toiset tekee erilailla kun minä, oikeasti. Auttakaa ymmärtämään?
Siis kyse sellaisesta asiasta, että olen tässä huomannut ystäväpiirissäni olevan useammankin pariskunnan, jotka tuntuvat tekevän elämästään superrankkaa, ihan tietoisesti (?), vaikka helpommallakin pääsisi.
Eli siis on hankittu paljon vaativia projekteja ja kaikki kerralla. Esimerkki yhdestä pariskunnasta: 3 lasta pienillä ikäeroilla, kolmas syntyi vasta, talonrakennus aloitettu puoli vuotta sitten. Miehellä työ joka vie paljon aikaa, ja talonrakennus kaiken muun ajan, ja äiti sitten huomattavan väsyneenä lastenhoidosta. Lisänä tässä vielä hankittu kaksi koiraa, joiden kanssa aloitettu näyttelyissä käyminen.
Kaikki mummot, papat, kummit ja lähellä asuvat sukulaiset on pyydetty apuun, kun itse eivät vaan ehdi eivätkä jaksa kaikkea.
Toinen pariskunta on myös vähän samankaltaisessa tilanteessa, lapsia heillä kolme ja nyt juuri kuultiin että tulossa vielä neljäskin! Ja siis tähänkin asti heillä on niin kiirettä ja lapset hoidossa milloin missäkin, että lähipiirikin on jo ollut huolissaan jaksamisesta.
Tajuan kyllä että ihmiset ovat erilaisia ja jokainen saa elää elämäänsä miten tahtoo, mutta en pysty oikein ymmärtämään, mikä saa toiset tällaiseen hullunmyllyyn? Eikö niitä asioita voisi vähän porrastaa, esim. ensin talonrakennus, kun se valmis sitten lapset, ja kun vauva-ajat ohi, sitten lemmikkejä. Tai vaikka päinvastaisessa järjestyksessä, mutta porrastettuna kuitenkin.
Mikä on syynä hankkia kaikki yhtäaikaa?
Eikö olisi sitäpaitsi mukavaa jättää jotain odotettavaa tulevaisuuteenkin?
Kysyn tätä ihan ystävällisesti. Avartaakseni mieltäni. Jos täällä joku tuollaisessa tilanteessa, kerrotko onko siihen jotkut tietyt syyt, vai onko tilanteeseen vaan ajauduttu? (Vai eikö ole kenties harkittu ihan loppuun saakka...?)
Kommentit (24)
että jotkut ihmiset nauttii hektisyydestä ja projekteista. Ihmiset on erilaisia ja meillä on erilaiset prioriteetit. Mutta jos on lapsia hankkinut niin ykkösprioriteettina kuuluisi olla se, että pienet lapset saavat elää stressitöntä elämää ja olla mahdollisimman paljon vanhempiensa kanssa - se ei vaikuttanut toteutuvan ap:n kuvaamissa esimerkeissä.
Ja kun joku puhui käsikirjoitetusta elämästä niin enemmän nuo ap:n kuvaamat tyypit vaikuttaa elävän käsikirjoituksen mukaan, kun hankitaan yhteiskunnallisesti arvostettuja asioita omien voimavarojen kustannuksella.
Mutta tietenkin moni voi myös suoriutua tuosta lasten kärsimättä, eikä siinä mitään.
Jos nauttii kiireestä, stressistä ja projekteista, miksi sitten tarvitaan apua ja pitää koko lähipiiri valjastaa omien projektiensa avuksi. Minäkään en tajua tällaista ajattelumallia...
Ihan jokainen päätös ei ole ajautumista. Jos ostaa talon, jota pitää remontoida, ja samaan aikaan mies ottaa matkustelua vaativan työn vastaan, on selvää, että se remontti ei etene. Silloin pitää vain asennoitua, että tehdään, kun ehditään. Jos kuitenkin tähän samaan syssyyn laitetaan deadline remontille puolen vuoden päähän ja tullaan yllätysraskaaksi, voi ajautumisen sijaan tehdä joukko vaikeita päätöksiä. Joko remontti jäähylle tai mies vaihtaa työtä. Ei hankita niitä koiria eikä muutakaan väsyttävää esim. uusia harrastuksia. Voimavarat pitää osata jakaa tai sitten tehdä uudenlaisia päätöksiä.
Minua harmittaa tässä yhtälössä eniten se, että nämä kiireihmiset omilla projekteillaan työllistävät läheisiään esim. isovanhempia (lastenhoitoapua, työmaa-apua, remonttiapua, pihanhoitoapua), jotka eivät sitten jaksa keskittyä oikein muuhun. Meillä miehen sisko on tällainen ruuhkaihminen, joka on haalinut isommille lapsilleen lukuisia harrastuksia, samaan aikaan remontoidaan taloa ja molemmilla perheen aikuisilla on vaativat työt. Lapsilla 4- ja 6-vuotiailla on neljä kertaa viikossa harrastukset, joihin kahteen tarvitaan isovanhempien apua, kun ei ehditä viedä eikä hakea. Lisäksi isovanhemmat hoitavat lapsia vähintään 3-4 kertaa viikossa ja auttavat remonttitarvikkeiden hankkimisessa rahallisesti.
Meidän lapset näkevät sitten isovanhempia ehkä kerran kuussa, hoitoapua ei ole koskaan oikein tarjolla, vaikka sitä kyllä suunnitellaan (tajuavat kyllä tilanteen epäreiluuden), mutta aina kun on suunniteltu, niin miehen sisko tarvitseekin taas apua.
Mekin autamme mutta harvoin. Otamme lapsia hoitoon ehkä kerran kuukaudessa ja mies on aika paljon auttanut siskoaan remontissa. Mitään emme saa takaisin. Enkä usko, että tulemme koskaan saamaan. Nämä ruuhkaihmiset kun ovat kiirevimmassaan itsekeskeisiä ja nauttivat tasan niistä omista projekteistaan. Tosin kyllä ymmärtävät isovanhempien avun tärkeyden, ja ovat pari kertaa kustantaneet teatteriliput näille. Varmasti mukavaa isovanhemmille. Mutta entä ne meidän lapset? Koska heillä olisi oikeus isovanhempiinsa? Meistäkin olisi ihanaa, jos isovanhemmat ehtisivät joskus edes kylään. Meillä ei tarvitse remontoida eikä meidän lapsiamme tarvitse hoitaa. Harrastuksiin viemisetkin hoidamme kyllä tasan tarkkaan itse. Isovanhemmat kyllä lupailevat käyntiä, joskus on sovittukin siitä eikä välimatkaa edes ole niin paljon kuin miehen siskon perheen luo, mutta sitten tulee siskolle työmatka tai tärkeä tapaaminen tai jokin juhla, jonne on päästävä...
Uskon, että tällaiset apua tarvitsevat ja kiireestä nauttivat ihmiset ovat oikeasti aika hemmoteltuja. He näkevät oikeudekseen käyttää runsasta tukiverkostoaan ja saattavat palkkioksi sitten kerran vuodessa pitää isot grillijuhlat pihallaan näille auttajille. Se on heistä oikein ja kohtuullista, jotta voidaan taas seuraavanakin vuonna jatkaa avun pyytämistä. Heitä ei kiinnosta, onko se avun pyytäminen joltain toiselta pois. En usko, että he osaavat edes ajatella niin pitkälle. He ajattelevat, että kyllähän esim. ne isovanhemmat voisivat kieltäytyä, jos eivät jaksa auttaa. Heille ei tule mieleenkään, että valittamalla väsymystään ja juoksemalla tukka putkella ympäriinsä kiireisenä he antavat isovanhemmille sen viestin, että kieltäytyminen on kohtuutonta.
He ovat hyvin itsekeskeisiä ihmisiä.
murrosiässä, pieni lapsi ja toinen suunnitteilla kun otettiin talorähjä. Päätettiin alkaa remppaamaan itse.
Rempan aikana (asuttiin vuokralla) tulin raskaaksi ja toinen yhteinen lapsi syntyi. Seuraava vuosi toi vhän yllätyksiä; vauvalle tuli hengitysvaikeuksia, oltiin osastolla kuukauden välein toipumassa kunnes saatiin alle vuosikkaana pysyvä astmalääkitys.
Päästiin muuttamaan puolivalmiiseen taloon, mies jatkoi remppaa iltaisin ja viikonloppuisin. Hiljallee alkoi olla valmista. Sitten löytyi minullekin selitys, ihan fyysinen sairaus, väsymykseen. Se oli vähän yllätys meille kaikille.
Nyt ollaan sit rauhoituttu ja nautitaan siitä. Jos ei oltas paria vuotta rypistelty, niin ei ois ihanaa kotia, näitä lapsia ja tälläistä seesteistä onnea kuin nyt.
Ulkopuolista apua saatiin remppalainaan, miehen vanhemmat ja eno sekä mun veli takasivat osaltaan rajatut euromäärät. Ite me kuitenkin lapsemme hoidettiin ja hoidetaan yhä. Ne ei oo edes päivähoidossa ja kuopus kävi vasta äskettäin ensimmäistä kertaa yökylässä.