En tajua miks toiset tekee erilailla kun minä, oikeasti. Auttakaa ymmärtämään?

väsyin jo tuon lukemisesta. En tykkää noin suorituskeskeisestä elämästä enkä noin hektisestä ja tavoitteellisesta elämäntyylistä. Mulle normaali arki riittää.

ymmärtää kovin syvällisesti toisten perheiden tilanteita?



Ei nuo nyt miltään ihmejutuilta vaikuta. Ei kenenkään elämä suju niin, että kaikki menee ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaan. Vaikka niin täällä av:lla saa usein kyllä kuvan. Ensin ammatti, uraputki jolloin tienaa tukun rahaa, sitten naimisiin, sitten talo, sitten lapset ja sitten sitä ja tätä, puuh!



Me aiomme vielä yrittää saada neljättä lasta. Elämämme on keskeneräistä, talo kaipaa remonttia ja sitä tehdäänkin pikku hiljaa. Joskus vaivaamme isovanhempiakin ja hoitavat lapsiamme, usein tekevät sitä kyllä omasta pyynnöstäänkin. Mutta hyi meitä, on kuultu jostain ihan suoraan, että miksi teitte noin monta lasta ja sitten väsyttää! No joskus väsyttää, joskus ei. Sitähän se lapsiperhearki on, välillä yöt valvotaan, välillä ei. Mikä on ongelma? Ei meillä ainakaan mikään... Naapurin Maijalla sen sijaan voi ollakin meidän elämä ongelma...

ymmärtää kovin syvällisesti toisten perheiden tilanteita?

Ei nuo nyt miltään ihmejutuilta vaikuta. Ei kenenkään elämä suju niin, että kaikki menee ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaan. Vaikka niin täällä av:lla saa usein kyllä kuvan. Ensin ammatti, uraputki jolloin tienaa tukun rahaa, sitten naimisiin, sitten talo, sitten lapset ja sitten sitä ja tätä, puuh!

Me aiomme vielä yrittää saada neljättä lasta. Elämämme on keskeneräistä, talo kaipaa remonttia ja sitä tehdäänkin pikku hiljaa. Joskus vaivaamme isovanhempiakin ja hoitavat lapsiamme, usein tekevät sitä kyllä omasta pyynnöstäänkin. Mutta hyi meitä, on kuultu jostain ihan suoraan, että miksi teitte noin monta lasta ja sitten väsyttää! No joskus väsyttää, joskus ei. Sitähän se lapsiperhearki on, välillä yöt valvotaan, välillä ei. Mikä on ongelma? Ei meillä ainakaan mikään... Naapurin Maijalla sen sijaan voi ollakin meidän elämä ongelma...

eli lapsilukua, vaan sitä että kaikki raskaat hommat sysätään urkakasi samaan aikaan. Ei oman talon remontointi "pikkuhiljaa" ole sellainen urakka, jota aloituksessani tarkoitin. Vaan siis sellainen että on esim. puoli vuotta aikaa saada talo perheelle nousemaan, ja sitä sitten tehdään KAIKKI vapaa-aika, samalla kun vaimo väsyneenä valvoo vastasyntyneen kanssa kotona, parin muun pienen muksun vaatiessa osansa hoidosta siinä vieressä. Ja sitten vielä yritetään hoitaa vaativia lemmikkejä siinä yhtäaikaa. Tajuatko eron?

ap

kuvaamaa elämää. Meillä on tuttavapiirissä vastaavia tapauksia ja koko suku on valjastettu sitten arjen pyörittäjiksi.



Meillä on kolme lasta, mutta 3 vuoden ikäeroilla. Ei jaksettu läheteä talonrakennusprojkteuihin vaan ostettiin kaksi vuotta vanha talo, joka oli tehty loppuun pihaa myöten, kun muutettiin. Eipä tarvinnut kuin kntaa tavarat sisään =) Sukulaisia ei meillä ole hoitoavuksi, ihan ilman tukiverkkoja ollaan, mutta ei me valiteta. Hyvin menee.



Elukoita ei ole eikä tule meille. Omat harrastukset on unohdettu ja harrastetaan perheenä.



Eli kyllä se elämän hektisyys on ihan omista valinnoista kiinni.

mutta tajuatko sinä, että kaikki ei todellakaan mene ennalta suunniteltusti elämässä?



Toki nuo lemmikit voisi kyllä jättää hankkimatta tuohon yhtälöön...

mutta tajuatko sinä, että kaikki ei todellakaan mene ennalta suunniteltusti elämässä?

Toki nuo lemmikit voisi kyllä jättää hankkimatta tuohon yhtälöön...

Siis sen vielä käsitän, että vahingossa raskautuu. Senkin tajuan, että jostain siunaantuu pari yllätyshurttaa. Mutta että ihan hupsista vaan on ihan pakko tiettyyn aikaan ostaa tontti ja talopaketti? Ja elämä menee vaan niin että on käytävä koiranäyttelyissä?

t. ei ap

ihmiset eroaa siinä että joku haluaa kontrolloida kaikkea (kunnes tulee tilanne jota ei voi kontrolloida) ja toiset taas ottavat sen mitä elämä tuo- ja se oli ennen oikeastaan ainoa tapa, kun ihminen ei kovin paljoa vinut elämäänsä hallita. Joskus sattuma tai vahinko kasauttaa asioita. Kaikki eivät koe tärkeäksi tai edes osaa suunnitella, organisoida, hallita asioita. Ja useimmat meistä toteuttavat tavalla tai toisella vanhempiensa mileikuvia- eivätkä ne toimi samalla tavalla kuin silloin ennen. Lehdet ym muokkaavat ihmiskäsitystä niin että hyvä ihminen kykenee mihin vaan ja hänellä on loputtomasti voimia, moni yrittää toteuttaa tätä hyvän ihmisen mielikuvaa. Joku voi viihtyä ihan oikeasti niin että on kaikkea paljon ympärillä ja asiat sujuvat omalla painollaan, eivät raameissa ja aikatauluissa ja kontrollissa. Hyvä kysymys on ap myös se, miksi ajattelet että juuri sinun tapasi olisi jotenkin optimaalinen, johon muuta elämää tulisi verrata? Useimmille tulee vaikeita aikoja elämässä ja silloin tarvitsee toisten apua. viimeistään vanhuksena. MOnella kai on mielikuvien ja voimavarojen suhde nykyään hukassa, mut yhtä moni taitaa mieluummin kontrolloida elämäänsä sen sijaan että eläisi sitä. Että missähän on se oikea ihminen joka elää sitä oikeaa elämää?? Jos onkin niin että jokainen elämä on oma, arvokas ja vaiherikas tarinansa?

sitä elää täysillä silloin, kun koko käytössä oleva kapasiteetti on venytetty äärimmilleen. Mukavasta ja rauhallisesta tahdista pitävät ihmiset eivät voi millään tätä tietenkään ymmärtää.

Eli meillä oli 2 pientä lasta (2 v ja 3½ v). Minä aloitin työt ja mies vaihtoi työpaikkaa, työ sisältää paljon matkustamista.



Aloimme myös rakentaa taloa samana syksynä. Mies oli usein yli viikon putkia Etelä-Amerikassa ja Kanadassa, välillä ei kulunut edes puhelin.



Pyöritin uutta duuniani, lapsiperheen arkea ja raksaa. Asuimme tosi ahtaasti vuokralla. Alkuvuodesta 2005 huomasin odottavani kolmatta lastamme.



No, talo valmistui vapuksi 2005 ja elämä alkoi asettua uomiinsa. Kuopus syntyi syksyllä.



Nyt on jo useita, useita vuosia ollut ihan seesteistä elämää ilman mitään mittavia projekteja. Talo riittää meille vaikka loppuelämäksi, lapset ovat nuorimmaista lukuunottamatta jo koululaisia.



Mielestäni tuo hullunmyllyvuosi kannatti pitkällä tähtäimellä, kun sen kärsi, ei koko aikaa ole jotain projektia menossa.

mutta eiköhän sekin projekti ole aika pitkä. Kun suunnittelu ja mietintä aloitetaan, mistä tontti ostetaan, niin aika kauan taitaa mennä siihen että itse taloa sitten aletaan rakentaa. Korjatkaa toki, jos olen ihan väärässä.



Hupsista vaan, tähän me nyt päätettiin rakentaa, vaikka vaimo tuli just raskaaksi ja koiratkin varattiin etukäteen, eikä tietty, että hupsista vaan, nyt tuli raskaaksi tai ei se käynyt hupsista vaan, kun kauan yritettiin, liian kauan, joten päätimme rakentaa samalla muutakin elämää, hupsista vaan...

Vanhemmat lapset olivat 2,5v ja 3,5v.



Miksikö? Miksi Ei :)



Eihän se talonrakennus ikuisuuksia kestä, me asennoiduttiin niin että vajaa vuosi tässä nyt rypistetään ja sitten meillä on oma talo jossa on hyvä asua ja elää lasten kanssa.

Hyvä kysymys on ap myös se, miksi ajattelet että juuri sinun tapasi olisi jotenkin optimaalinen, johon muuta elämää tulisi verrata? Useimmille tulee vaikeita aikoja elämässä ja silloin tarvitsee toisten apua.

mutta mitä tuohon lainaamaani kohtaan tulee, niin siis se mitä ihmettelen omaan tapaani verrattuna on se, että kun ihminen silminnähden on väsynyt ja selviytyy vain toisten ihmisten jatkuvalla ja _suurella_ avustuksella, sitä silti hankitaan sitten siihen samaan syssyyn vielä lisää urakkaa? Esimerkiksi ne lemmikit tai ryhdytään rakentamaan taloa.

Eli onko sitten kyse siitä, niinkuin arvelit, ettei osata arvioida sitä omien mielikuvien ja voimavarojen suhdetta realistisesti.

Vaikken kyllä vaan millään ymmärrä, miten kiireeseen uupunut ihminen VOI edes olla tajumatta, että lisähommien hankkiminen ei ainakaan auta asiaa...?

ap

sitä elää täysillä silloin, kun koko käytössä oleva kapasiteetti on venytetty äärimmilleen. Mukavasta ja rauhallisesta tahdista pitävät ihmiset eivät voi millään tätä tietenkään ymmärtää.

ap

Kaikki eivät todellakaan pyri siihen että elämä soljuisi rauhallisesti ja seesteisesti ja suuremmitta stressittä.



Ei, kun sitten sitä vasta tuntee elävänsä kun asioita tapahtuu, on erinäisiä projekteja menossa jne. Vaikka väsyttää niin se on sen arvoista!

pelkkää seesteistä ja hallittua elämää. Olen kyllä opetellut elämään omien voimavarojeni mukaan ja arki pyörii ihan hyvin, ja huolehdin siitä että elämässä on myös niitä rauhallisia aikoja. Mut nautin myös siitä kun kaikki resurssit on äärimmilleen käytössä; kodin ja lasten pyrittämiseen ja omaan yrittäjäntyöhöni. Rakastan tytömatkoja ja projekteja- nousufiiliksissä saa paljon aikaan ja projektit päättyvät ja niiden jälkeen tulee ihana rauha ja onnistumisen tunne ja taas kohta elämä tuo jotain uutta eteen. kotona meillä pyörii hyvin lasten arki, harrastukset, lemmikit. Organisoida kyllä tarvitsee hyvin. Mun lähipiiri sanoo ettei jaksaisi mun elämää päivääkään, mutta mä nautin:)

joita tavallaan juoksee karkuun. Parisuhteessa esimerkiksi, voi olla että toinen tai molemmat ei oikeastaan edes kestä perhe-elämää, siksi siihen järjen vastaisesti kasataan kaikkea mahdollista niin pian kuin mahdollista. Tai ehkä ajatellaan että jos tämä on nyt sitten tätä, niin otan ainakin kaiken tästä elämästä irti, haluan lapset ja koirat ja mökin ja talon ja veneen ja autot jne niin kauan kuin tätä kestää.



Tai voi olla että ajatellaan uuden projektin tuovan mukanaan uutta energiaa elämään. Onhan se helppo innostua vaikka uudesta vauvasta, uudesta talosta, koiranpennusta, siinä tavallaan ihastutaan siihen ajatukseen itsestä uuden projektin kanssa.

Kaikki eivät todellakaan pyri siihen että elämä soljuisi rauhallisesti ja seesteisesti ja suuremmitta stressittä.

Ei, kun sitten sitä vasta tuntee elävänsä kun asioita tapahtuu, on erinäisiä projekteja menossa jne. Vaikka väsyttää niin se on sen arvoista!

koin ihan tosissaan ahaa-elämyksen :D

Ei mulle tullut mieleenkään, että nää ihmiset voivat kasvoilta paistavasta väsymyksestään huolimatta nauttia elämäntilanteestaan ja kiireestään. Oikeastaan se on helpottavaa kuulla, välillä itse olen lähestulkoon stressannut heidän puolestaan, kun itse en missään tapauksessa haluaisi tuollaiseen tilanteeseen enkä uskoisi sellaisesta selviävänkään. Mutta että he tosiaan myös saavat siitä jotain, kai se sitten auttaa jaksamaan, ja mun on turha huolehtia heistä.

Sen verran kuitenkin toivoisin, että nämä jotka tykkäävät että heillä on monta rautaa tulessa, pysähtyisivät miettimään, etteivät vaan stressaa niitä rauhaa rakastavia läheisiään (jos tämän tyyppisiä lähipiirissä on) liikaa jatkuvilla avunpyynnöillään. Silloin tällöin on ok auttaa ja minäkin mielelläni autan, mutta koska tosiaan olen rauhaa rakastava, jatkuvat ja tiheästi toistuvat pyynnöt lastenvahdiksi/koiravahdiksi/remppa-avuksi STRESSAAVAT.

Kieltäytyäkään ei oikein voi, kun yleensä pyynnön jälkeen vedotaan "meillä on nyt ihan oikeesti ihan järkyttävän kamala kiire ja jos tätä ei nyt saa tehdyksi niin ei tiedetä mitä tehdään ja oltais tosi kiitollisia taas avusta..."

Että sovitaanko niin, että mä lupaan ymmärtää että te nautitte elämästänne kiireisinä, enkä enää kanna teistä huolta, mutta lupaatteko te sitten pohtia kuinka usein pyydätte apua läheisiltänne.. ja jos avunpyyntöjä jatkuvasti on useamman kerran viikossa, pyytäkää välillä jotakuta toista tai hankkikaa palkallista apua. Näin toimien luulisin, että pysymme kaikki tyytyväisinä. Ok?

ap

ja tullut siihen johtopäätökseen, että jotkut vaan tykkää hässäkästä. He ovat ääri-ihmisiä joille ei riittäisi rauhallinen arki. Omat vanhempani (varsinkin isäni) ovat samanlaisia; takki auki joka tilanteeseen, ja sitten oltiin ihmeissään kun asiat alkoivat vuosien myötä kumuloitua ja voimat ei meinanneet riittää. Kaikkea piti olla aina paljon tai enemmän, koiriakin meillä oli jostain syystä pienen kennelin verran vaikkei niitä kukaan muu kouluttanut tai ulkoiluttanut kuin minä. Ja näin päin pois.



Minulle on ihan sama, miten ihmiset elämänsä elävät, mutta omasta taustasta johtuen olen allerginen tällaisille asneteille:

a) sille että käyttäydytään kuin asiat vain olisivat tapahtuneet eivätkä ne olisi tietoisia valintoja. Ei kenellekään noin vain tipahda valtavaa asuntolainaa, neljää koiraa, liutaa lapsia jne. Kaikkea ei voi eikä tarvitse ennakoida, mut jonkinlaista harkintaa jokainen ihminen, joka on jokseenkin järjissään, pystyy kyllä tekemään.



b) sille että käyttäydytään kuin nämä valinnat eivät olisi olleet pohjimmiltaan hyvinkin itsekeskeisiä ja vanhempien halujen mukaisia, vaan teeskennellään että ne on tehty esimerkiksi lasten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka juuri lapset yleensä joutuu maksamaan näistä aikuisten valinnoista (esimerkiksi sillä, että vanhemmilla ei ole heille aikaa, he ovat aina pahalla päällä tai lapsen harrastuksiin ei ole varaa kun isin piti saada tolkuttoman kallis auto). Esimerkiksi se, kuinka kalliissa talossa asutaan, millaisella autolla ajetaan tai kuinka hieno uraputki toisella vanhemmalla on, on lapsen näkökulmasta ihan yhdentekevää.



Näiden kahden asenteen yhdistelmällä vanhemmat alkavat manipuloida ja syyllistää lapsiaan ja lähiympäristöään, jotka ovat täysin syyttömiä tähän tilanteeseen. Sellaista en kestä katsella, että itsensä tahallaan piippuun ajanut vanhempi purkaa väsymyksensä huutamalla lapsilleen, ei anna näille aikaa, ei tue heitä eikä huolehdi muistakaan vanhemman velvollisuudesta ja vastuusta vaan piiloutuu sen itse rakennetun kiireen ja uupumuksen taakse - jota hän voisi siis ihan itse myös helpottaa.

Meillä oli 1 lapsi ja omistusasunto kerrostalossa. Tämä yksi lapsi sai alkunsa hoidoilla, emmekä siis sen vuoksi voineet olla varmoja saammeko ikinä toista ja jos niin kuinka monen vuoden yrittämisen jälkeen. Joten emme voineet vain jäädä odottelemaan. Haaveilimme omakotitalosta, mutta uuteen ei olisi varat riittäneet. Niinpä ostimme vanhan, jossa riittää remontoitavaa.



Ostopapereiden allekirjoituksen jälkeen miehelle tarjoutui mahdollisuus vaativampiin työtehtäviin, jotka sisältävät paljon enemmän vastuuta ja asioiden hoitoa myös iltaisin ja viikonloppuisin. Mies halusi ottaa paikan vastaan, sillä työ oli hänestä mielenkiintoinen, eikä vastaavaa usein ole tarjolla.



Hyvin vähän tämän jälkeen selvisi, että olen onnellisesti raskaana - nyt jo viimeisilläni.



Meillä siis talon osto oli suunniteltu, mutta työtarjous tuli yllättäen ja toinen lapsi paljon "suunniteltua" nopeammin. Nyt olemme siis tilanteessa, että remontoimme taloa - kylppäri olisi kiva saada kuntoon ennen vauvan syntymää... Mies vastailee työpuheluihin ja minä hoidan esikoista maha pystyssä ja tiedän, että syksyllä vastuu molempien lasten hoidosta on pääasiallisesti minulla. Eli kyllä näihin tilanteisiin ihan vain ajaudutaan, kun kaikkea ei voi suunnitella. Emme haluunneet jäädä kerrostaloon vain odottelemaan, sillä itse olisin ainakin katkeroitunut, jos sitä toista lasta ei sitten olisi kuulunutkaan.

mut mä en todellakaan ymmärrä sitä, että nää samaiset ihmiset näkee itsestään selvyytenä, että suku ja ystävät kuuluu automaattisesti siihen heidän avukseen. pitäköön hoppunsa, kunhan makaavat niinkuin petaavat.